Sen jälkeen, kun aloin katsoa Skamia, olen yrittänyt opetella myös norjaa. Skamin tähdistä on ollut yllättävän vähän isompia henkilöhaastatteluja. Myös osan sarjan näyttelijöiden Instagram-tilit päivittyvät harvakseltaan. Esimerkiksi Nooraa näyttelevä Josefine Pettersen on lataillut Instagramiinsa lähinnä kuvia ystävistään. Naisella on Instassa siltikin jo mukavat 1,1 miljoonaa seuraajaa. Kuvien perusteella Josefine vaikuttaa yhtä vaatimattomalta ja maanläheiseltä kuin Noorakin.

Vai haluaakohan mieleni vain alkaa sotkemaan faktaa ja fiktiota?

Tällä sujuvalla norjallani löysin myös haastattelun, joka selventää, miksi Williamia näyttelevää Thomas Hayesia ei nähty edes vilaukselta sarjan kolmannella kaudella. Kaksikymppinen näyttelijä haluaa keskittyä elokuvauraansa ja muihin näyttelijän töihin. Toisessa haastattelussa hän antaa ymmärtää, että ei ole kovin innostunut Skamin kautta tulleesta julkisuudesta. 

Että höh.

Myös Skamin Facebook-sivulla arvuutellaan, kuka on neljännen kauden päätähti. William ei ole mukana roolihahmojen valikossa.

Joudummeko siis heittämään kokonaan hyvästit Williamin ja Nooran tarinalle?

Neljäs kausi, ala jo!

Lue myös Maanantain vaate: SKAM-paita

Olimme olleet isän luona kolme viikkoa, kun vauvallemme nousi kuume. Kuukauden vanhalla sellaista ei saisi tapahtua, joten meidät lähetettiin vastaanotolta kiireellä alueen yliopistolliseen sairaalaan, samaan jossa isä oli saanut sädehoitoja.

Jos isän tutkimukset olivat särkeneet sydämeni, niin vauvamme tutkiminen tuntui epätodellisen pelottavilta. Pyörittelimme mieheni kanssa lähinnä epäuskoisena päitämme, kun lääkäriharjoittelija yritti saada tippaa lapsen päähän siinä onnistumatta. Lopulta hän pyysi meitä poistumaan.

Kuulimme pojan huudon oven läpi. Mielessä pyöri se pahin. Entä jos jotain vakavaa löytyisi?

Illalla meidät ohjattiin lopulta lastenosastolle eristyshuoneeseen. Eristykseen siksi, sillä pikkutyypin kuume nousi uudestaan, eikä tietenkään muita potilaita saanut altistaa tartunnalle.

Olimme lähteneet lääkäriin aamupäivästä suoraan isälle syöttämäni lounaan jälkeen. Kello oli kymmenen, enkä ollut ehtinyt itse syödä koko päivänä. Rintamaitoni alkoi olla lopussa. Osastolla oli sääntö, että vain potilaat- tässä tapauksessa kuukauden ikäinen vauvamme – saivat syödä. Ihan ymmärrettävää muuten, mutta hän ei ollut vielä ihan lohikeittovaiheessa. Mieheni lähti ostamaan minulle ruokaa huoltoasemalta.

Sairaalahuoneessa iski hiljaisuus. Olin juossut kolme viikkoa sairaalan ja kotiin lasten kanssa, joten yhtäkkiä olin lähes toimeton. Sairaalassa hoidin ainoastaan vauvaa, jolla oli yhä lämpöä.

Pitkinä yön tunteina soimasin itseäni. Miksi olin pitänyt lapsia niin usein mukana sairaalassa? Jos olin altistanut siellä vauvan jollekin sairaalabakteerille, en ikinä antaisi sitä itselleni anteeksi.

"Sairaalapedin äärellä kulutettavia tunteja tuntui olevan loputtomasti, mutta kuitenkin niin pelottavan vähän"

Jatkuva huono omatunto oli myös esikoisen puolesta, joka oli tempaistu pois perusarjesta ja nyt äiti oli vielä häipynyt vauvan kanssa sairaalaan.

Isän kunto heikkeni päivä päivältä, mutta oli mahdoton arvioida paljonko aikaa olisi jäljellä. 

Hetken kaikki tuntui toivottomalta.

Pojan kuumeilu kuitattiin lopulta influenssaksi. Sairaalajakson aikana päätimme aikuisten kanssa, että lähtisimme lasten kanssa loppuviikosta käymään omassa kodissamme etelässä. Esikoinen pääsisi pikkuserkun syntymäpäiville, hetkeksi päiväkotiin ja pois sairaala-arjesta. Minä tekisin ristiäisjärjestelyt, jotka oli tarkoitus pitää seuraavan kuun lopussa.

Vaikeinta päätöksessä oli jälleen isän jättäminen. Vannotin veljeäni kertomaan heti, jos jotain käänteentekevää voinnissa ilmenisi.

Sitä ennen palasimme vielä muutamaksi päiväksi isän sairaala-arkeen. Syöttämistä, hampaiden pesua, ääneen luettuja lehtiä ja ennen kaikkea yritystä ymmärtää isän yhä heikkenevää puhetta. Yritystä olla läsnä.

Mietin monta kertaa, oliko jotain mitä pitäisi vielä sanoa? Oliko jotain tärkeää jäänyt sanomatta?

Sairaalapedin äärellä kulutettavia tunteja tuntui olevan loputtomasti, mutta kuitenkin niin pelottavan rajallisesti.

Nyt mietin, miten noista dramaattisista tunneista tulikin niin arkisia.

Kun lopulta perjantai-aamupäivänä lähdimme, teeskentelin isän sängyn vierellä kepeyttä. Halasin, kuten useasti muutenkin. Ja että nähdään taas sitten viikon kuluttua.

Yhdet hyvästit jätettiin jo silloin.

Tyttäreni lapsenpyöreät kädet ukin kaulalla. Pitelin ovea, kun tyttö asteli ovesta ulos käsittämättä hetken lopullisuutta. En ikinä unohda katsetta, jolla isäni jäi katsomaan tämän perään. Ehkä isä tiesi näkevänsä tytön viimeistä kertaa.

Edellinen