Hae
Gaalanainen

Vielä yksi yliluonnollinen kokemus – vai sittenkin sattuma?

*Sisältää mainoslinkkejä

Yliluonnollista vai luonnollista?

Yliluonnollinen kokemus selitetään usein sillä, että alat kiinnittää eri tavalla huomiota asioihin kuin aikaisemmin. Tämän Varpu Hinstanenkin totesi minulle kirjaprojektin alussa, kun hän kertoi erityisestä suhteestaan oraviin.

Monet Varpua hänen Instagramissa seuraavat saattavat tietääkin, että Senjan kuoleman jälkeen Varpu haki lohtua ja kävi näkijällä. Tuo näkijä on samainen, josta olen kuullut muiltakin, mutta kuten sanottu nämä ovat pitkälti uskon asioita.

Kerromme tuosta kohtaamisesta enemmän kirjassa, mutta lyhykäisyydessään tuo näkijä kertoi, että Senja viestisi jatkossa Varpulle oravien kautta. Mitä vain mikä tuo lohtua, ajattelin minä viime kesänä ja unohdin oikeastaan koko jutun. Joskus katsoin Instagramissa, kun Varpu oli kuvannut sinne vipeltäviä oravia.

Sattuma vai viesti jostakin?

Olin säästänyt syksyn alulle kaksi viikkoa kesälomaa, jolloin aloitin Varpun kanssa Valo joka ei kadonnutkaan -kirjan varsinaisen kirjoittamisen ensimmäisten haastatteluosuuksien jälkeen. Maanantaina, heti ensimmäisenä kirjoituspäivänä, lähdin aamupäivänä haukkaamaan happea, kun huomasin pihassamme kaksi oravaa. Vähän hämmentyneenä jäin kuistille, kun toinen oravista tapitti minua, käänsi päätään puolelta toiselle ikään kuin arvioiden minua päästä varpaisiin.

Kun lähdin kävelemään kohti tietä, toinen oravista kiisi ja hyppäsi roskakatoksemme päälle ja jäi katsomaan perääni.

En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt meidän viiden vuoden talossa asumisemme aikana pihassa yhtään oravaa – vai oliko niin, että en ollut kiinnittänyt niihin vain huomiota?

– Onko meidän pihassa ollut aikaisemmin oravia, kysyin illalla insinöörimieheltäni, joka ei varmasti ostaisi ajatusta oravista sillä tavalla, kun aloin niiden yhtäkkistä ilmestymistä miettiä – ellen lähestyisi asiaa oikealla tavalla.

Mies sanoi, että ei ja mainitsin, että aamupäivällä niitä oli pihassa tullessa ja palatessani. Tässä kohtaa en maininnut, että aikamoinen sattuma, että oravat saapuivat juuri tuona maanantaina, kun aloitin kirjan rakenteen muodostamisen ja lukujen hahmottelun.

Orava joka halusi tulla kotiimme

En ole varma, oliko se aina sama orava, mutta seuraavina päivinä yksi teki koko ajan poikkeuksellisen läheistä tuttavuutta. Tuli kuistin viereen, lopulta aamuisin se oli istumassa kouluun lähtevien lasten pyörien satuloiden päällä.

-Äiti , taas se orava istuu minun satulalla?, kuulin kahden kouluun lähtevän lapsen ihmettelevän.

Yksi päivä orava pyrki tyttären mukana sisään. En nähnyt, mutta hän kertoi.

Itse kuvasin muutamana päivänä tuota silmiin tapittavaa otusta ja mietin, voiko tämä olla enää sattumaa? (laitoin noita syksyllä kuvaamiani videoita äsken ensimmäistä kertaa Instagramin stories-osioon)

Mietin muutaman viikon aikana, pitäisikö minun kertoa perheelle? Että voisi olla mahdollista, että nuo yhtäkkiä pihaamme ilmestyneet erityiset oravat olivat viestejä pieneltä tytöltä, josta kirjoitan kirjaa?

Jokaisen omia uskon asioita

Lopulta päätin sanoa asiasta esikoiselle ja hänenen kaverille (naapurin tytölle), kun he keskustelivat erikoisesta oravasta, joka pyrkii meille sisälle. He ihmettelivät seurallista oravaa automme takapenkillä. Ehkä asian avaamiselle aika ei ollut ihan paras, sillä olin hakemassa tyttöjä harjoituksista ja kello lähenteli puolta yhdeksää. Oli pimeää. Kun he kuulivat koko tarinan, he katsoivat vähän kauhistuneina toisiaan.

Mutta seuraavana aamuna minua hymyilytti, kun esikoinen totesi pyörän satutassa päivystävälle oravalle:

– Senja voisitko sanoa nyt tälle oravalle, että minun pitäisi ehtiä kouluun?

Sattumaa vai ei? Jokainen saa tietenkin päättää tahollaan. Kuten mieheni, jonka mielestä oravat olivat vain sattumalta juuri sinä maanantaina löytäneet pihan linnun siemenet ja joukossa oli yksi vähän seurallisempi orava.

Minusta taas tuntui, että oravien ilmestyminen antoi minulle varmuuden siitä, että Senja viestitti, että oli ihan ok, että meikäläinen kirjoitti hänen tarinaansa täällä maan päällä.

kuva: Tiia Ahjotuli

Lue myös

Yliluonnolliset kokomukset – kuolleen isän varjo kuvassa

Kuinka pystyin kirjoittamaan vanhemman pahimmasta painajaisesta?

Valo joka ei kadonnutkaan kirjan ennakkotilaus (myös Varpun nimmarilla)

kuva: Tiia Ahjotuli

Gaalanainen suosittelee: Karalahti -dokumenttielokuva maalaa kiekkotähdestä tunnistettavan ristiriitaisen kuvan

Jere ja Ronja Karalahti Karalahti-elokuvan lehdistöpäivässä viime viikolla. Leffan ensi-ilta on 14.5.

Kesä 2005 (tai 2004) Kaivohuoneella Helsingissä.

Ajauduin kavereiden kautta samaan seurueeseen, jossa tarjotinkaupalla salmarishotteja. Siinä ei sinällään ollut mitään ihmeellistä, mutta niiden tarjoilutavassa oli.

Mestari keskellä ojenteli shotteja muutamaan suuntaan, kunnes jonkun kohdalla – juuri kun oli antamssa shotin ottajalleen, hän heitti sen maahan.

Viisitoista vuotta myöhemmin kysyin Jere Karalahdelta, miksi hän heitteli salmarishotteja lattialle?

– Siinä osoitettiin kunnioitusta Äiti Maalle.

Minä taas maalaisena vain mietin, oliko se tapa erotella seurueesta ei toivotut -henkilöt. Muutaman kerran samaan myllyyn sattuessa, pysyttelin varuiksi kaukana shoteista. Laskeskelin, että minulla on ohuesta opiskelija-jumpanohjaajabudjetista varaa maksella omat juomani, ennemmin kuin menettää kasvoni.

Ehkä tämä on joku seurapiiritraditio? Sellaistakin mietin juuri maalta kaupunkiin tulleena ja tein niin kuin muutkin. Esitin, että ei tässä mitään. Hahahaa ja jatketaan juhlimista. Kerran näin sivusilmällä, kun homma taisi mennä painimiseksi.

Ristiriitainen Jere Karalahti

Vittu mikä tyyppi. Oikeesti tosi reilu kaveri. Stanan hyvä jääkiekkoilija. Mulkku. Hemmetin mukava tyyppi. No Jere on Jere.

Näitä kaikkia nimityksiä olen kuullut käytettävän Jere Karalahdesta – jääkiekkoilijasta ja ihmisestä. Yhtä laajan kuvan maalaa valkokankaalle myös Karalahti -dokumenttielokuva, johon on haastateltu myös kiekkoilijan läheisiä. Samassa se kertoo, osittain Jeren itsensä näyttelemänä uudelleen dramtisoiduin kohtauksin, kiekkoilijan elämän, josta ei ole käänteitä puuttunut.

Minä(kin) mietin hetken, kun kuulin elokuvahankkeesta, että eikö sinällään loistavasti tehty Jere-elämäkerta (WSOY) jo kertonut kaiken. Elokuva maalaa kuitenkin Jerestä kirjaa astetta ristiriitaisemman kuvan – ehkä sellaisen, joka vastaa enemmän ulkopuolisten mielipiteiden sekamelskan muodostamaa todellisuutta. Elokuva on myös kirjaa astetta kriittisempi, mutta auttaa myös ymmärtämään, miksi Jerestä voi samaan aikaan olla hyvin montaa mieltä.

Elokuvassa nähdään myös päähenkilön kohdalla hienoinen kasvukertomus, joka tuntuu tapahtuneen dokumentin  tekemisen aikana. Jere on aina sanonut, ettei kadu mitään, mutta loppua kohti rivien välistä on nähtävissä pientä nöyrtymistä. Hän puhuu asettumisesta oppilaan rooliin elämässä.

Häpeätkö mitään Jere Karalahti?

Haastattelin elokuvan lehdistöpäivässä Jereä ja tämän 20-vuotiasta tytärtä Ronja Karalahtea Me naisiin.

Jere olet aina sanonut, että et kadu mitään. Mutta häpeätkö mitään?

– Tottakai on tullut tehtyä tyhmiä asioita. Olen työstänyt paljon asioita, mutta ne nyt selän takana ja historiaa. En voi vaikuttaa kuin tähän hetkeen tai tulevaisuuteen. Ehkä tällä elämän kokemuksella ja viisaudella en olisi samoja asioita tehnyt, mutta ajattelen myös, että kuka on on sanomaan, miten täällä pitää elää?, Jere vastasi elokuvan lehdistöpäivässä.

Kokonaisuudessaan Karalahti-elokuva on viihdyttävä, kauhistuttava, mukaansatempaava, jollakin tavalla vastustamaton – ja kaikkea muuta kuin tylsä.

Kuvailinko juuri Jere Karalahden?

Joka tapauksessa elokuva on ehdottomasti katsomisen arvoinen muidenkin kuin kiekkofanien keskuudessa.

Karalahti-elokuva 14.5 elokuvateattereissa kautta maan

Jeren ja Ronjan haastattelu luettavissa täältä

Gaalanainen suosittelee: Päiväni murmelina -musikaali