Hae
Gaalanainen

Rakas minusta on tullut pullukka!

Rakas minusta on tullut pullukka!

  • Tämä on vaan huonosta kuvakulmasta otettu!
  • Tuo vaate ei vaan istu sulle
  • Oon varmaan vaan treenannut niin paljon ylävartaloo, että tää takki ei mene rintojen kohdalta kiinni. Onhan mulla alla paksu hupparikin?
  • Kunnon kamera lihottaa ainakin viis kiloo!

Tällaisia (teko)syitä minä ja minut kauniiksi kuvannut kuvaajani käytimme, kun otimme elokuun lopussa muun muassa yllämainitun kuvan (jota siis vihasin, koska näytän siinä mielestäni paaaaljon isommalta kuin olen). Itse asiassa, olen enemmän ja vähemmän pakoillut kameraa viime vuosina niin paljon, kun se vain on ollut mahdollista. Olen kieltäytynyt kivoistakin (työ)jutuista, kun kuvissa oleminen ahdistaa.

Rakastan kaikkia television elämäntapamuutosohjelmia, kuten juuri alkaneita Olet mitä syöt– sekä Suurin pudottaja. Olen myös ymmärtänyt entisenä ortorektikkona, että muutokset, mitä itse tekee on oltava maltillisia, jotta niistä voi tulla elämäntapoja. Olen myös ymmärtänyt vuosien aikana, että elämässäni aikaisemmat paino-ongelmat ovat olleet lähinnä päänsisäisiä.

Lyhyt kertaus painohistoriastani, joka löytyy kattavammin täältä (valitettavasti en todellakaan ole ensimmäistä kertaa harkitsemassa muutosta).

Ennen kolmannen lapsen saamista en painanut yli kuuttakymmentä kiloa. Mutta toisaalta kaikki ne epävarmat vuodet parikymppisenä, jolloin ohjasin yhdeksänkin tuntia jumppaa päivässä ja heitin tanssiryhmän keikan päälle ja söin päivässä yhden rahkan, en saanut painoani tippumaan alle viidenkymmenen kilon. En vaikka jätin joinakin päivinä banaanin rahkasta pois. Ja vain kerran onnistuin pääsemään sairaalaan, kun suolatasapaino oli kiepsahtanut kokonaan ja pyörryin. Muistan noilta vuosilta myös kehoahdistuksen, joka oli todellista. En pystynyt istumaan auton etupenkillä, kun tunsin itseni isoksi. Vitsailin aina, että hei mä hyppään tähän sun taksiin, kun menin takapenkille.

Nämä kehotuntemukset tuntuivat tosilta, vaikka olin hoikka. Äitiys toi asiaan tasapainoa, vaikka toki olenkin vahdannut kiloja.

Kolmannesta lapsesta jääneet 5-10 kiloa ovat pyörineet päällä viisi vuotta. Siis todella viisi vuotta. Näitä ei kai voi edes sanoa enää raskauskiloiksi?

Välillä olen saanut niitä paremmin kuriin, välillä heikommin. Välillä olen päättänyt hyväksyä itseni tällaisena, ja olen ja survonut liian pieneksi jääneet vaatteet ylähyllylle.

Elokuussa, kun tiesin, että kuvat pitää ottaa jäätävän kiirekaaoksen keskellä, jolloin olin kuukauden elänyt lähinnä erinäisistä juhlista jäänyillä herkuilla ja energiajuomilla, otin asenteen, että olkoon kuvat sitten mitä ovat.

Silti katsoin järkyttyneenä sellaisia kuvia, joissa kehoani ei oltu aseteltu tietyllä tavalla. Tuoltako minä näytän? Vielä järkyttyneempänä katsoin Vaikuttajamedian omassa tilaisuudessa otettuja kuvia, joissa asetteluun ei ollut aikaa.

Syyskuun jokaisessa tapaamisessa ja tapahtumassa oma keho on ahdistanut, kun on ollut aikaa taas omille tuntemuksille. Viime torstain nollaushippaus ei varsinaisesti helpottanut asiaa. Minun oli pakko tehdä tänään se, mitä eniten vihaan.

Voitte astua vaaálle.

Kyllä tuntemus oli oikea ”raskauskilot” ovat täpissä, siinä kympissä.

Rakas minusta on tullut pullukka!

Mieheni on aina sanonut, että häntä ei haittaisi, jos painaisin vaikka kaksikymmentä kiloa enemmän, kunhan oisin tasapainoisempi. Harmi vain, että tasapainoisuus ei tunnu kasvavan kertyvien kilojen myötä..

Mutta. Ziljoona kertaa elämäntapamuutoksen aloittaneena, kaikki maailman ravintoniksit testanneena ja opiskelleena laihduttamisen elämäntapamuutoksen aloittaminen pelottaa ja ahdistaa.

Mitä jos kilot tulevat TAAS takaisin? Entä jos kärsivällisyys loppuu TAAS kesken? Entä jos mulla on jonkun superluolanaissäilöjän geenit, joka lihoo aina laihdutettuaan. En jaksaisi elää ikuisena jojoilijanakaan, mutta en voi jatkaa lihomistakaan. Painan kohta saman verran, kun odottaessani ensimmäistä lasta.

En rehellisesti tiedä, mitä minun olisi järkevintä tehdä. .Aloitan kuitenkin sillä, että laitan tänne ja someen myös niitä kuvia, joissa kiloja ei ole piiloteltu. Kai se on jonkunmoinen alku sekin?

17 minuutin metsäretki – onko luontokasvatuksen aloittaminen liian myöhäistä?

Metsäretkellä ihan muina vappupimiöinä halailemassa puita.

Oli mahtavaa lukea teidän kaikkien rentoutumisvinkkejä tuosta kirja-arvontapostauksesta.

Moni kiitteli metsän rauhoittavaa vaikutusta. Ja ihan tosi. Minun on pitänyt mennä monta kertaa metsään, siis PITÄNYT MENNÄ VUOSIA.  Teen kyllä mahdollisimman ulkosalla välillä nopeita lenkkejä ja käyn kuopuksen kanssa puistossa. Mutta metsään meneminen on vain näinä hulluina vuosina jäänyt.

Tuntuu, että metsän etsiminen (vaikka periaatteessahan Suomessa metsiä on joka puolella) puolen tunnin lenkkiä tai ulkoilua varten veisi sitä kaikkein arvokkainta elämässä. Eli aikaa.

Joten siksikin metsässä käyminen on jäänyt, kun ulkoilu itsessäänkin jo piristää. Mutta en varsinaisesti ole edes ihminen, joka lähtisi Lappiin samoilemaan päiväkausiksi. Olen varma, että minulle kävisi kuin Kimmo Vehviläiselle.

Olen kyllä myös vuosia lukenut luonnon parantavasta ja rauhoittavasta vaikutuksesta. Ja tokihan olen metsässä nyt käynyt – tai ainakin metsän reunassa – esimerkiksi mökeillä. Ja tykkään kyllä fiilistellä terassilta luontonäkymää tai mökkilaiturilta järveä, mutta että olisin varsinaisesti sukeltanut metsään… en edes uskalla ajatella milloin.

Täytyy myöntää, että minulla on lapsesta asti ollut myös jonkunlainen pelko syvintä metsää kohtaan. Jotenkin ajattelen aina, että jos en onnistu eksymään, niin meikäläisen tuurilla sieltä vastaan talsii juuri pentuja saanut karhu.

Mutta viime viikonloppuna päätin, että nyt! Menemme lasten kanssa jossain välissä metsään.

Täällä Järvenpäässä on hehkutettu luontoalue Lemmenlaakso, jossa olen muutaman kerran käynyt lasten päiväkoti/harrastuskauden päättäjäisissä. Tosin esikoisen eskarin lopetuksesta taitaa olla jo reilut viisi vuotta..

Katsoin lauantai-iltana matkan meiltä Lemmenlaaksoon valmiiksi.. 3,4 kilometriä!

Aloin illalla lämmittelemään myös lapsikatrasta, josta keskimmäinen oli ollut koko päivän pelaamassa kaatosateessa jalkapalloturnausta, metsävisiittiä varten. Hänen pelit jatkuivat vielä sunnuntain, joten häntä emme saisi mukaan. Esikoinen muisti yhtäkkiä, että sunnuntaina harjoitusten jälkeen hänen on pakko lukea maanantain historian kokeeseen. . Eli lopulta lähdimme kuopuksen kanssa kahdestaan metsään ennen tämän jumppaa.

Sää olikin sunnuntaina mitä parhain, kun syysaurinko porotti koko päivän. Joten pakkasin  pienimmälle eväät reppuun, jotta hän voi syödä välipalan metsässä.

Pienin oli innoissaan! Hän on lähtökohtaisesti aina innostunut kaikesta, joten ajattelin, että miksi en ollut tehnyt tätä aikaisemmin?

Lähdimme metsään autolla, koska lapsen harjoitukset olivat sitten toisessa suunnassa. Lisäksi en ollut aivan varma, muistanko missä tuo Lemmenlaakso sijaitsee..

Ajoimme Sipoontietä ja navigaattori osoitti pian, että olimme saapuneet oikeaan paikkaan. Mutta.  Tien vieressä oli, öö vain metsää? Siis samanlaista metsää kun lähes jokaisen tien vieressä Suomessa.   Muistelin, että täällä oli pakko olla joku ulkosiistimpi ratkaisu, ainakin parkkipaikka metsäretkeilijöitä varten?

Vai oliko tämä uusavuttomuuden huipentuma, että minun pitäisi ymmärtää jättää auto vain tien viereen. Ja sukeltaa siitä metsään?

Tähän en ollut varautunutkaan.

Käännyimme navigaattorisijainnin lähimmästä risteyksestä ja yhtäkkiä olimme keskellä asutusaluetta.

Missä se metsäretki on? , viisivuotias kyseli siinä kohtaa.

Tuolla metsässä..

Ajoimme tietä eteenpäin asutusalueen läpi ja tulimme sillalle. Tämän jälkeen alkoi näyttää enemmän – no metsältä.

Tosin metsätiellä ajoi muutamia autoja, mutta syvemmälle metsään kurkatessa paikka näytti etäisesti tutulta. Tämä taisi olla se Lemmenlaakso!

Ajoin auton parkkiin (muistin jotain oikein), laitoimme takit päälle ja lähdimme kävelemään tietä pitkin. Arvioin mielessäni, mistä kohtaa uskaltaisi sukeltaa metsään, että emme eksyisi.

Onko täällä joku leikkipaikka? , lapsi kyseli uteliaana.

Metsähän on itsessään iso leikkikenttä…lapseni

Käännyin lopulta metsään kohdasta, jossa näytti olevan jotain kiipeilyyn soveltuvia kivikasoja. Harmillisesti metsän siimeksessä ei ollutkaan enää ihan niin lämmin.

Äää täällä tuulee? Miksi ei otettu hanskoja mukaan?,  lapsi totesi.

Oikein hyvä kysymys. En viitsinyt lisätä, että toinen kerros vaatetta, jota tyrkytin lähtiessä lapselle, ei olisi ollut pahitteeksi. Hän väitti, että tulee kuuma.

Miksi uskoin viisivuotiasta?

No. Juostaan vähän, niin tulee lämmin!

Äiti osaatko sinä varmasti takaisin autolle?

Tässä kohtaa en viitsinyt mainita, että suunnistin koko peruskouluni kaverini kanssa, joka kävi partiota. En ikinä oppinut lukemaan karttaa, saati käyttämään kompassia.

Joten parempi ehkä, että emme mene tämän syvemmälle.

Noniin katsos miten kaunista täällä on!

Saan lapselta samanlaisen välinpitämättömän vilkaisun ympärille, kun kesällä automatkalla, kun huutelen lapsille keskellä kauneinta Suomen kesää.

Oi katsokaa miten kaunista!

Esiteini ja toinen kännykällinen eivät nosta edes katsettaan. Tämä pienin vielä vilkaisee.

Tiedätkö mikä puu tämä on? kyselen kivikasan päälle kiivenneeltä lapselta ja koputtelen kuusen runkoa.

Kuusi, mutta on kylmä kylmä kylmä. 

On myönnettävä, että siellä missä aurinko ei paista, minuakin paleltaa.

Yritän tavoitella katseella jotain spottia, jos paistaisi, jos lapsi söisi siellä eväät.

Mennään etsimään joku aurinkoinen paikka, niin voit syödä siellä eväät?

Täällä tulee, mennään autoon. Minä tykkään syödä eväitä autossa, lapsi sanoo hytisten.

Todistettavasti metsässä, 17 minuutin metsäretkellä.

Lähdemme kävelemään takaisin autolle. Kun käynnistän auton, vilkaisen kelloa. Metsäretkemme ehti kestää 17 minuuttia.

Lapsi syö eväät autossa ja menemme tunniksi leikkipuistoon ennen jumpan alkamista. Olisikohan luontokasvastus pitänyt aloittaa hieman aikaisemmin? Myös tällä allekirjoittaneella.