Hae
Gaalanainen

Äitini, sairaanhoitaja – miksi Ylä-Savon Sote veitte hoitajiltanne viimeisenkin jaksamisen lähteen?

Äitini on tehnyt sairaanhoitajana kolmivuorotyötä niin kauan kun muistan. Ensin perushoitajana parikymmentä vuotta. Kun kirjoitin ylioppilaaksi kaksikymmentä (!) vuotta sitten, hän opiskeli sairaanhoitajaksi.

Käytännössä lapsena tai nuorenakaan en äidin vuorotyötä ajatellut. Se, että äiti lähti joskus yövuoroon tai oli koulusta tullessa kotona, oli minulle yhtä normaalia, kun lapselle tapana on normaalia pitää sitä kasvuympäristöä, jossa kasvaa (monet näyttelijöiden lapset ovat kertoneet luulleensa, että kaikki vanhemmat ovat televisiossa, monet NHL-kiekkoilijoiden lapset taas, että kaikkien isät lähtevät iltaisin peliin jne.)

Oikeastaan vasta nyt aikuisena olen miettinyt, että aikamoinen säätö äidillä ja isällä on ollut, sillä isäni teki aika paljon työmatkoja. Mutta silti en ole kertaakaan ennen tätä oikeastaan edes antanut koko kuviolle ajatustakaan. Pidin itsestäänselvyytenä, että paikalla oli jompikumpi vanhempi, kun piti päästä sitten harjoituksiin tai kun menin nukkumaan. Mutta säätöä tämä ”itsestäänselvyys” on varmasti vaatinut.

Miten vuorotyöläisten perheessä ylipäänsä järjestetään perheiden yhteinen aika? Meillä sitä oli pääasiassa jouluna, jolloin osasto, jolla äiti työskenteli, suljettiin ja kesälomalla. Nykyään osasto on taas auki, ja äiti on joka toisen joulun töissä.

Koska olen työskennellyt koko ikäni yrittäjänä, en ota nyt kantaa hoitoalan palkkaukseen, koska en tiedä tarpeeksi, miten tällaisessa työssä tuottavuutta voi ylipäänsä mitata ja kuuluuko sitä edes. Sen sijaan haluaisin nostaa esille vieläkin arvokkaampaa, oikeastaan arvokkainta mitä meillä kaikilla on, nimittäin aika.

Työaika-autonomia

 Äitini, joka on viime vuosiin asti, tehnyt hoitotyötä mielellään ja lähes koko elämänsä ilman sairauslomia, on joka käänteessä jaksanut muistuttaa, että heillä on yksi todella hyvä asia omalla työpaikallaan Ylä-Savossa. Nimittäin työaika-autonomia. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että jokainen hoitaja suunnittelee järjestelmään omat työvuoronsa. Järjestelmässä on tietenkin tietyt reunaehdot, kuten se, että hoitajat ottavat huomioon potilasturvallisuuden ja riittävän miehityksen. Esimies hyväksyi suunnitelmat ja tuplatsekkasi osaston toimivuuden. Hänellä meni siihen työaikaa muutama tunti.

Ennen kaikkea tämä on ollut optimaalista jokaisen hoitajan jaksamisen kannalta – asian, jota nytkin hoitoalan lakon ollessa päällä, joka suunnassa nostetaan esille. Hoitajien jaksaminen. Esimerkiksi ohjelman avulla saattoi välttää sen, ettei tarvitse tehdä liian monta ilta- ja aamuvuoroa peräkkäin. Iltavuoro loppuu 21.30 ja aamuvuoro alkaa 7.00. Äidilläni, joka täytti viime vuonna kuusikymmentä, alkoi yövuorojen aikana tulla sydämen rytmihäiriöitä, joten hän pystyi työaika-autonomian avulla vähentämään niitä; varsinkin, kun monet nuoret tekivät niitä mielellään.

Voin kuvitella, miten tämä työaika-autonomia on helpottanut niitä, joilla on pienet lapset. Sen avulla myös äitini pystyi matkustamaan useammin tänne etelään katsomaan lapsenlapsiaan.

Järjetön päätös

 Viime vuosina äiti on alkanut puhumaan enemmän hoitotyön kuormittavuudesta. Siitä, miten hoitajia ei ole riittävästi ja kaikesta on tullut hektisempää, koska tehokkuus ja säästöt. Siitä, miten kaikki vapaapäivät menevät vain työstä palautumiseen.

Silti vuodesta toiseen äitini ja tämän työkaverit jaksoivat kehityskeskustelussa nostaa yhtä hyvää asiaa; työaika-autonomiaa. Että älkää sitä vain poistako. Se saa meidät jaksamaan vähän paremmin.

 Mutta mitä teki Ylä-Savon Sote? Viime keväänä se ilmoitti vievänsä hoitajilta tämän viimeisenkin jaksamisen rippeen, osti kalliin järjestelmän, jota ei ole edes suunniteltu vuorotöiden suunnitteluun. Poisti kokonaan työaika-autonomian. Päätöstä perusteltiin sillä, että esimiehellä jää aikaa muille töille ja että hoitajia voidaan liikuttaa eri osastoiden välillä sujuvammin.

Kun aikaisemmin hoitohenkilökunta tiesi työvuorot kuukausia aikaisemmin, nyt he saavat ne kahta viikkoa aikaisemmin. Esimerkiksi äiti ei tiennyt viime viikon lopussa, olisiko pääsiäisenä töissä. Ja jos ja kun olisi, niin miten.

Muutos on lisännyt ennestään raskaan työn kuormittavuutta. Äitini on käynyt meillä täällä etelässä kerran, kun työaika-autonomiasta luovuttiin. Listaan saa nykyisin esittää kolme toivetta. Eli käytönnössä jos hän haluaisi kaksi päivää vapaaksi ja niitä edeltävän päivän aamuvuoroksi, hänellä menisi siinä koko kolmen viikon listan kaikki toiveet. Missä välissä hän palautuisi? Miten hoitajat, joilla on lapsia, saavat lasten harrastuskuskaukset, hammaslääkärikäynnit tai kevätjuhlat järjestymään?

Karut seuraukset

Arvatenkin autonomiasta luopuminen on saanut hoitajia irtisanoutumaan. Äitini on huomannut, että nuorempi sukupolvi ei suostu enää siihen, että työ määrittää koko elämää. Tällaiset Ylä-Savon Soten piittaamattomat vedot ovat viimeisiä kuoliniskuja koko hoitoalalle. Kaiken lisäksi esimiehellä menee vuorotyölistojen kanssa enemmän aikaa kun aikaisemmin.

Ei voi kun ihmetellä, kuka näitä päätöksiä röyhkeästi ja ilman minkäänlaista pidemmän tähtäimen ajatusta tekee. Äitini jää eläkkeelle kesällä 2026, ellei joudu ennen sitä aloittamaan elämänsä ensimmäistä pitkää sairauslomaa näiden järjettömien päätösten takia.

 

 

lue myös työelämästä:

Oodi seurapiiritoimittajille

Core hukassa – ja saako sitä enää julkisesti tavoitella?

Pääsin viikko sitten torstaina palaamaan koronatauon jälkeen salille. Yritin viikkoa tuota aikaisemmin samaa temppua, mutta se ei mennyt ihan putkeen. Oireet palasivat, vaikka testi näytti jo negatiivista ja karanteeni oli ohi.

Eli ihan vain silleen kollektiivisesti muistuttelen aloittamaan varovaisemmin kuin juoksun ja kahden jumpan treenillä koronan jälkeen. Meikäläisellä korona kesti reilun kaksi viikkoa, ja sitä edellinen viikko meni potiessa kolmannen rokotteen sivuvaikutuksia; jotka muistuttavat minulla aika paljon itse koronaa.

 

Miksi minulla oli kiire liikkumaan? 

Minulle liikunta on ollut viime vuosina ennen kaikkea juttu, jolla saan hetken omaa aikaa ja ihan konkreettinen virtalähde jaksamiseen. Olen pitänyt kiinni 3-4 liikuntakerrasta viikossa kaikki nämä vuodet. Liikuntakerrat eivät ole olleet aina niin tehokkaista, koska olen joutunut tekemään niitä välillä ei itselle ideaaleimpiin aikoihin ja keskenäni, mutta useimmiten olen niistä sen tärkeimmän saanut; energian ja kutakuinkin tunteen siitä, että farkut mahtuvat edes jotenkin jalkaan.

Ideaalitilanteessa hikiurheilisin joka aamu, aloittaisin päivän aamuaerobisella ja jumpalla. Mutta jotta saan tarvittavan määrän töitä tehtyä ajoissa, se ei ole mahdollista kuin kahtena aamuna ja mahdollisesti joskus lauantaisin, jos kolmen harrastavan lapsen kisat, pelit ja harjoitukset osuvat aikataulullisesti yksiin.

Toki tilanteeseen tulee lisää joustoa ensi syksynä, kun kuopus aloittaa koulun. Mutta nyt on nyt ja suoraan sanottuna pyhien perään salien sulkeutuminen ja viimeistään nyt tarttuneet koronakilot – olo on tukala.  Varsinkin keskivartalon kanssa en tiedä miten päin olisin.

Mutta saako sitä enää sanoa?

Varsinkin kun itsekin lopetin oikein julkisestikin laihduttamisen viisi vuotta sitten.

Kaikki lähtee coresta

Jo tuolloin, viisi vuotta sitten, vuosi kuopuksen syntymän jälkeen minulla on ollut liikaa rasvaa kehossa ja painoindeksi on keikkunut normaalin sekä lievän ylipainon rajalla. Ottaen huomioon syömishäiriömenneisyyteni, olen mielestäni suhtautunut asiaan pääosin yllättävän rauhallisesti. Ehkä takaraivossa on kuitenkin ollut ajatus, että sitten kun vähän helpottaa; työt ja perheen kiireet, niin laitan itseni parempaan kuntoon.

Mutta viime vuosina kilot ovat kertyneet yhä enemmän vyötärölle. Vaikka kuinka kehoposiitvinen tässä yrittäisi olla, joka kulmasta tursuva ylävartalo ei tunnu kivalta. Kaikista pahinta on, että se ei tunnu omalta. Entisenä voimistelijana, ja sittemmin valmentajanakin, olen tottunut siihen, miten koko kehon tuntuma lähtee keskivartalosta, coresta. Niin kauan tuo oli minulle itsestäänselvyys, että en edes osannut arvata miltä tuntuisi kun tuon menettää.

Suurin osa liikkeistä, jotka ennen ovat olleet sulavia, lähteneet ikään kuin selkäytimestä, tuntuvat nyt kömpelöiltä, aivan kun en olisi omassa kropassani. Olo on vähän kuin olisi viimeisillään raskaana.

Toipuva syömishäiriöinen ja elämäntapamuutos

Ja kyllä, tämän terapiassakin myönsin, lihominen hävettää. Yllä olevan kuvankin julkaiseminen (otettu salille viime viikolla salille paluun jälkeen) hävettää. Vaikka lihominen johtuisi välillä myös järkevistä valinnoista. Esimerkiksi, kun kerroin terapeutille, että pidin lisäviikon karanteenin jälkeen taukoa, sillä tunsin, että keho ei kunnossa, hän totesi, että olin tehnyt varmaankin oikean valinnan. Usein me ihmiset nimittäin valitsemme asioita, jotka tuntuvat lyhyellä tähtäimellä hyvältä, vaikka pitkällä olisivat haitaksi. Urheilua siirtämällä toimin itseni hyväksi pitkällä tähtäimellä.

Ja sama toimii päinvastoin. Kun sain aivoinfarktin, en ole sen jälkeen stressaavimpina ajanjaksoina enää lisännyt kehon taakkaa korkeasykkeisellä treenillä.

Mutta olo on silti tukala -mainitsinko tämän jo – ja tekisi mieli aloittaa  joku megaluokan liikuntahaaste ja lopettaa syöminen kesään asti. Tämä on se vanha syömishäiriöinen mieli, joka huutelee aina taustalta.

Samainen huutelija sai aikoinaan ahdistuskohtauksen nähtyään tämän kuvan (yllä). Muistan, että minulla oli olevinaan tuolloin joku infernaalinen kuukautisturvotus ja jouduin esiintymään messuilla. Kuvan nähtyäni en syönyt viikkokausiin ja lisäsin aivan jäätävään liikuntaohjelmaan (ohjasin pahimmillaan jumppaa jo muutenkin tuohon aikaan yhdeksän tuntia päivässä) vielä lisää hikoilua.

Toipuvalla syömishäiriöisellä nämä elämäntapamuutokset on aina otettava jotenkin varovaisemmin. Onko näissä asioissa kohalotovereita, jotka ovat saaneet homman jotenkin tasapainoon?

Ja sitäkin mietin, että onko coren – ja vyötärön tavoittelu – enää nykyisessä kehopositiivisessa ilmapiirissä sallittu? Siltikin, vaikka en uskoisi, että fyysisen coren myötä löytyisi muuten mikään sen parempi elämä.

 

Lue myös: Olen lievästi ylipainoinen, mutta se ei tarkoita, että olisin huonompi työntekijä – päinvastoin