Hae
Gaalanainen

Äitini, sairaanhoitaja – miksi Ylä-Savon Sote veitte hoitajiltanne viimeisenkin jaksamisen lähteen?

Äitini on tehnyt sairaanhoitajana kolmivuorotyötä niin kauan kun muistan. Ensin perushoitajana parikymmentä vuotta. Kun kirjoitin ylioppilaaksi kaksikymmentä (!) vuotta sitten, hän opiskeli sairaanhoitajaksi.

Käytännössä lapsena tai nuorenakaan en äidin vuorotyötä ajatellut. Se, että äiti lähti joskus yövuoroon tai oli koulusta tullessa kotona, oli minulle yhtä normaalia, kun lapselle tapana on normaalia pitää sitä kasvuympäristöä, jossa kasvaa (monet näyttelijöiden lapset ovat kertoneet luulleensa, että kaikki vanhemmat ovat televisiossa, monet NHL-kiekkoilijoiden lapset taas, että kaikkien isät lähtevät iltaisin peliin jne.)

Oikeastaan vasta nyt aikuisena olen miettinyt, että aikamoinen säätö äidillä ja isällä on ollut, sillä isäni teki aika paljon työmatkoja. Mutta silti en ole kertaakaan ennen tätä oikeastaan edes antanut koko kuviolle ajatustakaan. Pidin itsestäänselvyytenä, että paikalla oli jompikumpi vanhempi, kun piti päästä sitten harjoituksiin tai kun menin nukkumaan. Mutta säätöä tämä ”itsestäänselvyys” on varmasti vaatinut.

Miten vuorotyöläisten perheessä ylipäänsä järjestetään perheiden yhteinen aika? Meillä sitä oli pääasiassa jouluna, jolloin osasto, jolla äiti työskenteli, suljettiin ja kesälomalla. Nykyään osasto on taas auki, ja äiti on joka toisen joulun töissä.

Koska olen työskennellyt koko ikäni yrittäjänä, en ota nyt kantaa hoitoalan palkkaukseen, koska en tiedä tarpeeksi, miten tällaisessa työssä tuottavuutta voi ylipäänsä mitata ja kuuluuko sitä edes. Sen sijaan haluaisin nostaa esille vieläkin arvokkaampaa, oikeastaan arvokkainta mitä meillä kaikilla on, nimittäin aika.

Työaika-autonomia

 Äitini, joka on viime vuosiin asti, tehnyt hoitotyötä mielellään ja lähes koko elämänsä ilman sairauslomia, on joka käänteessä jaksanut muistuttaa, että heillä on yksi todella hyvä asia omalla työpaikallaan Ylä-Savossa. Nimittäin työaika-autonomia. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että jokainen hoitaja suunnittelee järjestelmään omat työvuoronsa. Järjestelmässä on tietenkin tietyt reunaehdot, kuten se, että hoitajat ottavat huomioon potilasturvallisuuden ja riittävän miehityksen. Esimies hyväksyi suunnitelmat ja tuplatsekkasi osaston toimivuuden. Hänellä meni siihen työaikaa muutama tunti.

Ennen kaikkea tämä on ollut optimaalista jokaisen hoitajan jaksamisen kannalta – asian, jota nytkin hoitoalan lakon ollessa päällä, joka suunnassa nostetaan esille. Hoitajien jaksaminen. Esimerkiksi ohjelman avulla saattoi välttää sen, ettei tarvitse tehdä liian monta ilta- ja aamuvuoroa peräkkäin. Iltavuoro loppuu 21.30 ja aamuvuoro alkaa 7.00. Äidilläni, joka täytti viime vuonna kuusikymmentä, alkoi yövuorojen aikana tulla sydämen rytmihäiriöitä, joten hän pystyi työaika-autonomian avulla vähentämään niitä; varsinkin, kun monet nuoret tekivät niitä mielellään.

Voin kuvitella, miten tämä työaika-autonomia on helpottanut niitä, joilla on pienet lapset. Sen avulla myös äitini pystyi matkustamaan useammin tänne etelään katsomaan lapsenlapsiaan.

Järjetön päätös

 Viime vuosina äiti on alkanut puhumaan enemmän hoitotyön kuormittavuudesta. Siitä, miten hoitajia ei ole riittävästi ja kaikesta on tullut hektisempää, koska tehokkuus ja säästöt. Siitä, miten kaikki vapaapäivät menevät vain työstä palautumiseen.

Silti vuodesta toiseen äitini ja tämän työkaverit jaksoivat kehityskeskustelussa nostaa yhtä hyvää asiaa; työaika-autonomiaa. Että älkää sitä vain poistako. Se saa meidät jaksamaan vähän paremmin.

 Mutta mitä teki Ylä-Savon Sote? Viime keväänä se ilmoitti vievänsä hoitajilta tämän viimeisenkin jaksamisen rippeen, osti kalliin järjestelmän, jota ei ole edes suunniteltu vuorotöiden suunnitteluun. Poisti kokonaan työaika-autonomian. Päätöstä perusteltiin sillä, että esimiehellä jää aikaa muille töille ja että hoitajia voidaan liikuttaa eri osastoiden välillä sujuvammin.

Kun aikaisemmin hoitohenkilökunta tiesi työvuorot kuukausia aikaisemmin, nyt he saavat ne kahta viikkoa aikaisemmin. Esimerkiksi äiti ei tiennyt viime viikon lopussa, olisiko pääsiäisenä töissä. Ja jos ja kun olisi, niin miten.

Muutos on lisännyt ennestään raskaan työn kuormittavuutta. Äitini on käynyt meillä täällä etelässä kerran, kun työaika-autonomiasta luovuttiin. Listaan saa nykyisin esittää kolme toivetta. Eli käytönnössä jos hän haluaisi kaksi päivää vapaaksi ja niitä edeltävän päivän aamuvuoroksi, hänellä menisi siinä koko kolmen viikon listan kaikki toiveet. Missä välissä hän palautuisi? Miten hoitajat, joilla on lapsia, saavat lasten harrastuskuskaukset, hammaslääkärikäynnit tai kevätjuhlat järjestymään?

Karut seuraukset

Arvatenkin autonomiasta luopuminen on saanut hoitajia irtisanoutumaan. Äitini on huomannut, että nuorempi sukupolvi ei suostu enää siihen, että työ määrittää koko elämää. Tällaiset Ylä-Savon Soten piittaamattomat vedot ovat viimeisiä kuoliniskuja koko hoitoalalle. Kaiken lisäksi esimiehellä menee vuorotyölistojen kanssa enemmän aikaa kun aikaisemmin.

Ei voi kun ihmetellä, kuka näitä päätöksiä röyhkeästi ja ilman minkäänlaista pidemmän tähtäimen ajatusta tekee. Äitini jää eläkkeelle kesällä 2026, ellei joudu ennen sitä aloittamaan elämänsä ensimmäistä pitkää sairauslomaa näiden järjettömien päätösten takia.

 

 

lue myös työelämästä:

Oodi seurapiiritoimittajille

Uudet tuulet 2022 – uusvanha työ ja oodi seurapiiritoimittajille!

Juuri kun mainitsin, että en ota uutta projektia, niin lisään, että työkuvioissa on alkaneelle vuodelle vähän muutoksia. Mietin kesän ja syksyn aikana todella, varmaankin myös osana tätä itsestutkiskeluprosessia, että aloitanko vuoden 2022 vakituisessa työsuhteessa.

Ehkä se oli tämä korona, mutta aloin ensimmäistä kertaa urallani oikein kaivata työyhteisöä. Ja ajattelin, että ehkä K-ajan toimituksissa tapahtuneiden muutosten myötä oma elämäni olisi helpompi sovittaa myös vakituiseen työhön.

Mitä seurapiiritoimittaja tekee?

Toki minulle on muodostunut tärkeä yhteisö, ystäviäkin, muista palstatoimittajista, joiden näkeminen väheni poikkeusaikoina sekin. Olen viimeisen viisi vuotta tuottanut Me naisille Radalla-seurapiiripalstaa.  Siis sitä, jossa kierretään erilaisia tapahtumia, ensi-iltoja ja kekkereitä. Sitä ennen tuotin palstaa kahdeksan vuotta Apuun. Työhön opettelin, kun aloitin aikanaan Anna-lehdessä toimitusharjoittelijana 15 vuotta sitten.

Palsta vie säätöineen ison palan viikostani, ja moni on vuosien aikana kysellyt, enkö jo jättäytyisi palstahommista ja keskittyisi tekemään pidempiä henkilöhaastatteluja ja kirjoja?

Olen aina perustellut, että palstahommat sopivat kärsimättömälle luonteelleni: kotona nyhväämisen ja pitkien juttujen vastapainona on oikein sopivan kaksijakoista tasapainoa tavata ja haastatella ihmisiä ja vielä sellainen kymmenestä kolmeenkymmeneen tyyppiä tunnissa. Kirjoittaa lyhyempää pitkän vastapainoksi.

Enkä voi sanoa, ettei palstatyöstä olisi myös ollut suhteiden luomisen kannalta hyötyä. Kun kerran viikossa tai kuukaudessa tapaat samoja ihmisiä 15 vuoden ajan, niin kyllä siinä on jonkunmoisia luottamussuhteita muodostunut.

Uskon, että palstatyön vuoksi olen myös ollut parempi pitkien juttujen tekijä ja aiheiden bongaaja lehteen.  Enkä oikein usko, että jaksaisin soitella samalle määrälle tyyppejä viikossa, joita työn kautta tapaan. Ja olen halunnut olla luotettava ystävä julkista työtä tekeville, heidän vapalla kertomista asioista en ole halunnut ehdotella juttuaiheita, joten sinälläänkin ne ovat parhaiten löytyneet palstatyön kautta ja toivottavasti löytyvät myös jatkossa.

Palstatyön puolustelu

Silti tänä syksynä mietin tätäkin; olisiko minun aika 38-vuotiaana jo väistyä? Aloitin nämä hommat 23-vuotiaana. Mennä jotenkin eteenpäin? Lopettaa yritystoiminta? Ottaa vastaan vakipaikka?

Kyse ei ole ollut siitä, että en olisi viihtynyt vanhassa, mutta tuli tunne, että olisiko aika uuden. Jokaisessa toimituksessa, jossa olen yritykseni kautta työskennellyt, palstatyötä on arvostettu. Kyse ei ole siitä.

Mutta välillä myös palstatyön puolustelu on käynyt voimille. Joidenkin on ollut mahdotonta ymmärtää, että palstatoimittaja (joka on myös valtiotieteilijä Helsingin yliopistosta) on todella kirjoittanut jonkun yhteiskunnallisesti tärkeän jutun. Aivan kuin se, että seison välillä tunnin haastattelemassa ihmisiä Tennispalatsin punaisella matolla olisi syönyt jotenkin järkeni ja koulutukseni.

Olen perustellut tätä osaa työstäni muun muassa julkisesti Journalisti-lehdessä. Myös loppuvuodesta antamassani kansihaastattelussa totesin, että en näe seurapiirityössä ja kiusaamisen vastaisen kampanjan masinoimisessa mitään ristiriitaa (toimittaja kysyi tätä). Ihan samanlaisien ongelmien kanssa haastateltavani painivat ja moni heistäkin on kärsinyt kiusaamisesta.

Olen sitä mieltä, että julkkisten tekemien avausten merkitystä ei kannata väheksyä; niillä on todella suuri vertaistukiarvo. Avoimuus vaatii rohkeutta.

Merkitykselliseksi kokemani työ jatkuu

Verstaistuellisuuden vuoksi koen ainakin vielä tässä kohtaa oman työni merkityksellisenä. Tällaisten tarinoiden pysähtymisen äärelle halusin luoda alkaneelle vuodelle hieman enemmän aikaa ja tilaa, mutta päädyin yhä jatkamaan yrittäjänä.

Samoin palstatyötä jatkan näistä syistä myös alkaneena vuonna, mutta palaan oman aikakauslehtiurani alkulähteille Anna-lehteen. Tein lehteen ensimmäisen kansijutun jo viime vuoden puolella (joka ilmestyi  eilen; näyttelijä Sanna Saarijärven elämäntapamuutoksesta), mutta muuten aloitin hommat Annan kanssa tällä viikolla.

Jännittävää nähdä, millaiseksi uusvanha työ muodostuukaan.

Leppoisaa loppiaista!

lue myös

Vuosi 2022 -vuosi ilman isoa projektia ja terapian aloittaminen

kuva Tapio Antere/Tilat ja asuminen