Juuri kun mainitsin, että en ota uutta projektia, niin lisään, että työkuvioissa on alkaneelle vuodelle vähän muutoksia. Mietin kesän ja syksyn aikana todella, varmaankin myös osana tätä itsestutkiskeluprosessia, että aloitanko vuoden 2022 vakituisessa työsuhteessa.

Ehkä se oli tämä korona, mutta aloin ensimmäistä kertaa urallani oikein kaivata työyhteisöä. Ja ajattelin, että ehkä K-ajan toimituksissa tapahtuneiden muutosten myötä oma elämäni olisi helpompi sovittaa myös vakituiseen työhön.

Mitä seurapiiritoimittaja tekee?

Toki minulle on muodostunut tärkeä yhteisö, ystäviäkin, muista palstatoimittajista, joiden näkeminen väheni poikkeusaikoina sekin. Olen viimeisen viisi vuotta tuottanut Me naisille Radalla-seurapiiripalstaa.  Siis sitä, jossa kierretään erilaisia tapahtumia, ensi-iltoja ja kekkereitä. Sitä ennen tuotin palstaa kahdeksan vuotta Apuun. Työhön opettelin, kun aloitin aikanaan Anna-lehdessä toimitusharjoittelijana 15 vuotta sitten.

Palsta vie säätöineen ison palan viikostani, ja moni on vuosien aikana kysellyt, enkö jo jättäytyisi palstahommista ja keskittyisi tekemään pidempiä henkilöhaastatteluja ja kirjoja?

Olen aina perustellut, että palstahommat sopivat kärsimättömälle luonteelleni: kotona nyhväämisen ja pitkien juttujen vastapainona on oikein sopivan kaksijakoista tasapainoa tavata ja haastatella ihmisiä ja vielä sellainen kymmenestä kolmeenkymmeneen tyyppiä tunnissa. Kirjoittaa lyhyempää pitkän vastapainoksi.

Enkä voi sanoa, ettei palstatyöstä olisi myös ollut suhteiden luomisen kannalta hyötyä. Kun kerran viikossa tai kuukaudessa tapaat samoja ihmisiä 15 vuoden ajan, niin kyllä siinä on jonkunmoisia luottamussuhteita muodostunut.

Uskon, että palstatyön vuoksi olen myös ollut parempi pitkien juttujen tekijä ja aiheiden bongaaja lehteen.  Enkä oikein usko, että jaksaisin soitella samalle määrälle tyyppejä viikossa, joita työn kautta tapaan. Ja olen halunnut olla luotettava ystävä julkista työtä tekeville, heidän vapalla kertomista asioista en ole halunnut ehdotella juttuaiheita, joten sinälläänkin ne ovat parhaiten löytyneet palstatyön kautta ja toivottavasti löytyvät myös jatkossa.

Palstatyön puolustelu

Silti tänä syksynä mietin tätäkin; olisiko minun aika 38-vuotiaana jo väistyä? Aloitin nämä hommat 23-vuotiaana. Mennä jotenkin eteenpäin? Lopettaa yritystoiminta? Ottaa vastaan vakipaikka?

Kyse ei ole ollut siitä, että en olisi viihtynyt vanhassa, mutta tuli tunne, että olisiko aika uuden. Jokaisessa toimituksessa, jossa olen yritykseni kautta työskennellyt, palstatyötä on arvostettu. Kyse ei ole siitä.

Mutta välillä myös palstatyön puolustelu on käynyt voimille. Joidenkin on ollut mahdotonta ymmärtää, että palstatoimittaja (joka on myös valtiotieteilijä Helsingin yliopistosta) on todella kirjoittanut jonkun yhteiskunnallisesti tärkeän jutun. Aivan kuin se, että seison välillä tunnin haastattelemassa ihmisiä Tennispalatsin punaisella matolla olisi syönyt jotenkin järkeni ja koulutukseni.

Olen perustellut tätä osaa työstäni muun muassa julkisesti Journalisti-lehdessä. Myös loppuvuodesta antamassani kansihaastattelussa totesin, että en näe seurapiirityössä ja kiusaamisen vastaisen kampanjan masinoimisessa mitään ristiriitaa (toimittaja kysyi tätä). Ihan samanlaisien ongelmien kanssa haastateltavani painivat ja moni heistäkin on kärsinyt kiusaamisesta.

Olen sitä mieltä, että julkkisten tekemien avausten merkitystä ei kannata väheksyä; niillä on todella suuri vertaistukiarvo. Avoimuus vaatii rohkeutta.

Merkitykselliseksi kokemani työ jatkuu

Verstaistuellisuuden vuoksi koen ainakin vielä tässä kohtaa oman työni merkityksellisenä. Tällaisten tarinoiden pysähtymisen äärelle halusin luoda alkaneelle vuodelle hieman enemmän aikaa ja tilaa, mutta päädyin yhä jatkamaan yrittäjänä.

Samoin palstatyötä jatkan näistä syistä myös alkaneena vuonna, mutta palaan oman aikakauslehtiurani alkulähteille Anna-lehteen. Tein lehteen ensimmäisen kansijutun jo viime vuoden puolella (joka ilmestyi  eilen; näyttelijä Sanna Saarijärven elämäntapamuutoksesta), mutta muuten aloitin hommat Annan kanssa tällä viikolla.

Jännittävää nähdä, millaiseksi uusvanha työ muodostuukaan.

Leppoisaa loppiaista!

lue myös

Vuosi 2022 -vuosi ilman isoa projektia ja terapian aloittaminen

kuva Tapio Antere/Tilat ja asuminen

Epäilyksistä huolimatta minustakin on tullut viimeisen vuoden aikana äänikirjojen kuluttaja. Myönnän ne ovat yksi parhaista ajankäyttömuodoista kävelylenkeillä tai siivotessa (samaan kategoriaan kuuluivat jo aikaisemmin ehdottomasti myös maratonpuhelut, podcastit tai musiikin kuuntelu).

Huomaan, että lukuaikapalveluiden myötä kirjoista on tullut vähän kuin uusia biisejä tai Netflix-sarjoja; odotat silmät ristissä keskiyön hetkeä, jolloin odotan kirjan latautuvan sillä sekunnilla, kun julkaisupäivä koittaa. Myös lenkille lähtö on paljoooon motivoimempaa, kun saa korvanappehin odotetun teoksen.

Tällaiselle perinteiselle kirjaihmiselle ääni- ja e-kirjat ovat olleet kuitenkin myös suuri muutos tekstin haltuun ottamisessa. Edelleen olen sitä mieltä, että kaikissa tapauksissa lukuaikapalveluista ei ole perinteisen kirjan paikan täyttäjäksi. Kuten myöskään kaikissa paikoissa perinteinen kirja ei voi olla äänikirja. Eli ei joko tai vaan sekä että vai miten se nyt menikään.

Mutta jatkossakin aion hankkia koskettavimmat, ihanimmat ja informatiivisimmita lukuaikapalvelusta lukemani tai kuuntelemani kirjat myös fyysisenä.

Miksikö?

*Sähköiseen kirjaan- saati äänikirjan- aikaismmille sivuille on vaikeampi palata. Oli kyseessä sitten elämänhallintaopas tai romaani, niin joskus joku asia tai käänne pitää tarkistaa aikaisemmilta sivuilta. Konkreettisessa versiossa se on paljon helpompaa.

*Lukuaikapalvelua käyttäessä on aina kiinni puhelimella. Viime aikoina minulle on tullut yhä enemmän tarve kyseenalaistaa puhelimella roikkumista. Kirjan (kuin myös aikakauslehden) kanssa pääsee vielä uppoutumaan omaan maailmaan, ilman että plärää samalla Instagram-viestiä tai jää keskustelemaan whatsapp-ryhmään, mikä ravintola olisi paras pikkujouluillaksi tai jatkopaikaksi. Kaipaan irtiottoja puhelimesta – fyysinen kirja on niistä yksi parhaista.

*Kirjoittajat ja kirjailijat asettelevat ja rytmittävät tekstin tietyllä tavalla. Äänikirjassa kappalejaot, välimerkit ja rytmitykset eivät samalla tavalla aukene, vaikka lukija olisi kuinka taitava.

*Minusta on yksinkertaisesti ihana haahuilla kirjakaupassa selailemassa kirjoja. Bookbeatin plärääminen ei ainakaan vielä aiheuta samaa, rauhoittavaa, tunne-elämystä.

Mitkä kirjat jäävät juuri meidän kirjahyllyyn?

Johonkin aikaan muhkea kirjahylly tai kirjastohuone on ollut jonkunmoinen sivistyksen osoittava statussymboli. En tiedä, onko näin enää.

Olen halunnut pitää viime vuosina tavaran määrän minimissä. Myös työhuoneen kaappini päällys; metrin korkuinen tila, joka toimittaa tällä hetkellä minimalistisuuteen pyrkivän kodin aikuisten kirjahyllyn virkaa, käydään läpi tarkoin. Tarvitsenko enää vuonna 2000 julkaistua David Beckhamin elämäkertaa? Serkun tekemästä väitöskirjasta en voi luopua, vaikka en siihen palaisikaan. Samoin kun kirjasta, jossa on väärinkuultuja laulun sanoja vuodelta nakki – en vain raski heittää pois, vaikka lähes kaikki muut teiniajan kirjat ovat lähteneet kiertoon, tai ainakin lasten kirjahyllyihin (siis kaappien päälle).

Kirjojen suhteen olen siis armollisempi konmarittaja ja niitä hankin myös herkemmin. Ehkä siksi, että itsekin jokusen tietokirjan tehneenä tiedän, millaisen työmäärän sen tekeminen vaatii. Joten haluan tukea kirjailijaa hankkimalla kirjan (siitä kirjailija saa muuten suuremman palkkion kun äänikirjan kuuntelusta). Jollain tavalla fyysiset kirjat edustavat minulle myös pysyvyyttä, sivistystä ja rauhaa.

Silti yritän aina syksyn tullen rajoittaa itseäni. Työni kannalta työpöydälle kertyy paljon kirjoja, joten olen luvannut miettiä mitkä sähköisenä kuuntelemani kirjat enää oikeasti tarvitsen fyysisenä kirhahyllyihimme.

Mutta aina lähtee vähän lapasesta.

Näin Helsingin kirjamessuviikon kunniaksi listasin tänä syksynä julkaistuja teoksia, jotka halusimme lukuaikapalveluista kuluttamisen jälkeen kotiimme.

Listasin kirjat alle kategorioittain, lasten- ja nuortenkirjoissa kirjoihin on nyt lasten sukupuolet; meillä lapset ovat lukeneet aika perinteisesti tytöille tai pojille suunnattuja teoksia, mutta sukupuolet tähän listaamalla en neuvo ketään olettamaan, että kaikki kirjat eivät voisi mennä kenelle tahansa. Meilläkin lapset onneksi lukevat ja kuuntelevat vielä joitakin samoja kirjoja ristiin.

Syksyn uutuuskirjat, jotka oli pakko saada

Tietokirjat

Petra Olli – Painija (Mikko Kekäläinen, Tammi)

Mikko Kekäläinen onnistuu kirjoittamaan esikoiskirjassaan maailmanmestaripainija Petra Ollin tarinan juniorivuosista uran yllättävään lopettamiseen lämpimästi, pohjalaisia sävyjä mukaillen kursailematta, mutta myös hienovaraisesti. Samalla Petran räiskyvä, mutta myös herkkä persoona tulee hienosti esille. Kirja auttaa ymmärtämään millaista on olla painija ja huippu-urheilija, joten se on kiinnostavaa luettavaa myös muille kun tuossa maailmassa eläville.

Tauko (Laura Friman, Gummerus)

Inhorehellisesti, hauskasti ja samaistuttavasti, mutta myös monipuolisesti onnistuu Laura Friman kertomaan vuoden kestäneestä vaatteiden ostolakostaan. Sinällään raskaatkin aiheet – ekologisuus, tuhokapiltalismi, ulkonäköpaineet ja niin edelleen on koottu muotoon, joka jaksaa pitää yllä myös aloitteven äänikirjakuuntelijan mielenkiinnon. Kuunneltuani kirjan huomasin kuitenkin, että muutamiin oivalluksiin (äitisuhde!) halusin ehdottomasti vielä palata fiilistelemään vielä lukemalla teoksen myös kirjana.

Pakkopositiivisuudesta tasapainoon (Johanna Huhtamäki, Otava)

 Miten lisätä onnellisuutta ja kiitollisuutta elämäänsä, niin että siitä ei tule pakkopullaa, voiko sanoa sitä toksista positiivisuutta? Huhtamäki lähestyy näitä teemoja tieteen keinoin, mutta selkeästi, eikä kuitenkaan liian raskaasti. Kaikki tunteet kuuluvat elämään. Niiden kanssa painiminen on monimutkaista, mutta kirja on hyvä muistutus, että itseensä tutustuminen ei ole koskaan liian myöhäistä ja se kannattaa.

Kaija Koo – Taipumaton (Jouni K. Kemppainen, WSOY)

Yhden Suomen kirkkaimman laulajan elämäkerta oli varmasti yksi vuoden odotetuimpia teoksia. Itse (Koota monta kertaa haastatelleena) olin skeptisempi; onko kirja miten tarkasti tähden julkisuuskuvan sanelema, patsasmainen ja vain muka helposti lähestyttävä? Paljastaako se mitään uutta? No paljastihan se; yllätyin jopa miten paljon. Kaijan viime vuosien ihmissuhde-elämää lukuun ottamatta kirjaa avaa laulajan uraa ja yksityiselämää hyvin avoimesti. Huomasin pian, kun aloitin kirjaa kuunnella, että minulle tuli tarve uppotua lukemaan sitä  – ihan kirjana.

Kaunokirjallisuus

Kaikki oli heidän (Juha Itkonen, Otava)

Olen ennenkin maininnut, että rakastan Itkosen tapaa kuvata ihmisiä kaikkine ristiriitoinemme heitä ja meitä kuitenkin ymmärtäen. Silti uutuuskirjassakin hahmot ovat tunnistettavia ja omiaan. Kaikki oli heidän -sukupolviromaani kuvaa isien ja poikien suhdetta. Äkkiseltään aihe kuulostaa hyvin epäajankohtaiselta, mutta niiden kautta aukeaakin juuri ne kysymykset, joita muun muassa metoo on nostanut uudelleen arvioitavaksi. Ensimmäisissä luvuissa mietin, että onko Itkosen kirjoitustyyli jotenkin muuttunut – mutta muille vastaavaa miettiville voin paljastaa, että ei ole. Useammassa aikatasossa kulkevassa teoksessa se oli vain osa hallittua kokonaisuutta. Erityisen kiinnostavaa teoksessa oli sen tulevaisuuden kuvaus – uskon, että tällaiset kirjat, joissa pystytään inhimillisten tarinoiden kautta kuvaamaan tulevaa, kasvattavat suosiotaan kirjallisuudessa jatkossakin..

Kai minä halusin tätä (Sisko Savonlahti, Gummerus)

 Jos tykkäsit Savonlahden esikoisromaanista, niin pidät tästäkin. Kirja jatkuu siitä mihin ensimmäinen jäi; paitsi nyt kaikki pitäisi olla paremmin. On poikaystävä ja rakkaus. Mutta ne ei olleetkaan taikasanat; itsensä rakastaminen on yhä vaikeaa, masennus ei kadonnutkaan. Ulkonäköpaineita teos käsittelee kiinnostavasti ja tunnistettavasti. En silti vieläkään tiedä, pidänkö kirjan nimettömästä päähenkilöstä, joka tuntuu ikäisekseen keskenkasvuiselta ja välillä suorastaan ärsyttävältä? Mutta samaan aikaan hän on niin kiinnostava, että kirjaa ei malttaisi jättää ikinä kesken.

Sinun, Margot (Meri Valkama, Wsoy)

Valkaman esikoisteos on kunnianhimoinen jätti, jonka ensimmäisillä sähköisillä sivuilla kiroan; miksi en jättänyt tätä yli 500-sivuista romaania joululomalle rauhassa fiilisteltäväksi? Teoksessa perheen ja sen tyttären Viljan tarina nivoutuu osaksi Itä-Berliiniin historiaa, josta Vilja on pienenä perheensä kanssa lähtenyt. Isänsä kuoleman jälkeen hän palaa selvittämään, mitä tapahtui? Miten paljon omaan muistiin voi luottaa tai miten merkitykselliseksi oman elämän kannalta voivat muodostua asiat, joista ei muista juuri mitään? Kirja on jännittävän, inhimillisen kertomuksen lisäksi laajempi kuvaus Itä-Saksan ja sen ihmisistä; muurin murtuessa murtuu paljon muutakin.

Lastenkirjat

9-vuotiaan pojan valinnat

 Olen kroonisen huolissani poikamme lukemisen vähyydestä. Lätkä-Lauri kirjat ovat olleet oikeastaan ainoita, joita hän lukee. Usein samat laurit vielä uudestaan, kun kouluun tarvitsee lukea kirja.

Siksi latasin syksyn uutukaisen – Lätkä-Lauri ja Pelikielto heti sen ilmestymispäivänä. Kun tutustuin kustantamoiden syksyn uutuuksiin löysin onnekseni kaksi muutakin urheiluhenkistä kirjasarjaa, jonka uusimmat osat ovat alla – ja ne upposivat yhtä hyvin kuin Lätkä-Lauri. Toinen kirjaryhmä, jotka tuntuvat meillä(kin) uppoavan ovat erinäiset tubettajien kirjat. Minusta on aivan sama kenen tuottamana lukuilo tulee, kunhan tulee, joten meille on ostettu hyvinkin erikoisia tuon ammattikunnan tekemiä teoksia, mutta nämä alla luetellut ovat myös vanhemmista hyviä.

Lätkä-Lauri ja Pelikielto (Lipasti & Oksanen)

Ilmaveivi vai Saksihyppy Jembo? (Henna Helmi)

Konstikas koripallo (Tuula Kallioniemi)

ZoneVD Kiehtovan tiedon jäljillä (Joona Leppälä, Tammi)

Tubettaja Joona Leppälän tekemässä tietokirjassa pureudutaan hauskasti koululaisia askaruttaviin kysymyksiin niin ihmisestä, avaruudesta kuin luonnostakin. Tämä on viihteellisempi versio koulukirjoille, ja meillä tätä on luettu muutama luku viikossa. Ihan vahingossa on saatettu myös oppia. jotakin.

Maailman hauskin (Mike Pohjola, Tammi)

Tubettajaa käsittelee myös ensimmäinen fiktiivinen kirja, jota poika parhaillaan lukee, joka eikäsittele urheilua tai ole varsinainen tubettajan tekemä teos. Maailman hauskin kertoo Vilho-pojasta, tubettajasta, johon otetaan yhteyttä lauantai-illan viihdeohjelmasta. Kun vanhemmilta ei tule huomiota, Vilho lähtee hakemaan sitä televisiosta. Kiikutan tämän seuraavaksi 13-vuotiaan pöydälle, uskon että puhuttelee vielä osaa yläkouluikäisistäkin.

6-vuotiaan tytön valinnat

Oliver Oranki (Johanna Elomaa)

Olen seurannut jonkun verran somen kautta kirjailija Johanna Elomaan elämää Aasiassa, jossa hän on ollut auttamassa hädänalaisia orankeja. Nyt hän on tehnyt lastenkirjan, jossa Oliver Oranki seikkailee noissa maisemissa. Kirja elämänmakuinen kertomus viidakosta ja orankien elämästä, ja minusta se käsittelee lapselle ymmärrettävin keinoin myös sitä, mitä sademetsien tuhoaminen voi eläimille aiheuttaa.

Mestarietsivä Peppunen – Hylätyn hotellin mysteeri

Pyörittelin päätä, kun näin ensimmäistä kertaa kaupoissa sarjan kirjoja. Päähenkilö on salapoliisi, jolla on nimensä mukaisesti pään tilalla takapuoli. Mutta. Mikä voikaan olla 6-vuotiaan mielestä hauskempaa? Kirjoissa on tarinan lisäksi myös salapoliisitehtäviä, joita voi ratkaista yhdessä tai ennen Peppusta. Ne täydentävät lukukokemusta ja ovat mieleisiä.

Kaikki muuttuu (Elina, Tammi)

Tubettajat Elina ja Sofia ovat kuopuksen suuria idoleita ja meille on ostettu heidän aikaisemmat kirjat. Nyt kuopus näki Bookbeatissa tämän, sisaruksista vanhemman teoksen murrosiästä, kun kaikki muuttuu. Teoksessa Elina on koonnut murrosikään liittyviä kiperiä kysymyksiä. Tämä on varmasti täydellinen kirja yli 10-vuotiaille faneille, pienemmille luettakoon valikoiden ja jätän kirjahyllyyn odottamaan murrosikää.

13-vuotiaan tytön valinnat

Nolo elämäni – Olisinpa jäätanssija (Rachel Russell, WSOY)

Jos lapsi tai nuori on lukenut Neropatin päiväkirjoja (kuten meidän esikoinen), Nolo elämäni -kirjasarja toimii hänelle. Ei kannata antaa välissä olevien sarjakuvamaisten osioiden säikyttää (oma reaktio Neropateille), tarinaa lähes 300-sivuisessa kirjassa nimittäin riittää.

Sade on kaikille sama (Nadja Sumanen, Otava)

Tämän, palkitun, nuortenkirjailijan uusimman teoksen valitsin esikoiselle. Kirja sisältää novellimuotoisia tarinoita nuoruudesta, kun asiat tapahtuvat ensi kertaa. Minäkin halauan tämän lukea. Lapset mikä ihana tekosyy!

Menee kaikille:

Supermarsu palaa tulevaisuuteen (Paula Noronen, Tammi)

Kiitos Paula Noronen kun loit Supermarsun! Koululaiset lukevat näitä nykyään itse ja 6-vuotiaalle oikein odotan, että pääsen tätä lukemaan. Varoitus; Supermarsu-kirjat sisältävät piilohuumoria aikuisille.

Joulufiilistelyyn

 Tässä vaiheessa vuotta ajattelen, että sitten joulukuussa luen kaikille lapsille joulun ihanimpia satuja joka ilta aattoon asti. Muutaman joka tulee aina joulukoristelaatikon mukana ja sitten muutaman uutuuden. Käytännössä se menee niin, että jonkunmoisen kaaoksen takia arki-illat jäävät välistä ja luen viikonloppuna sitten sen mitä ehditään, niille keitä paikalla on. Nämä kaksi ovat tämän joulun joulufiilistelyyn – oli se sitten millaista tahansa.

Joulu-Posso (J.K Rowling Tammi)

Muistan joulun (Astrid Lindgren ja Cecilia Heikkilä, WSOY)

*Itse kirjat saatu, joten tietysti minulla on lupa ostaa kirjamessuilta vielä muutama uutuus. Ollaan siellä Varpu Hintsasen kanssa Valo joka ei kadonnutkaan -teoksen kanssa muuten launtaina 30.10 klo 17.30-18 Vallisaari-salissa. Olisipa kiva nähdä!