Hae
Gaalanainen

Rakas minusta on tullut pullukka!

Rakas minusta on tullut pullukka!

  • Tämä on vaan huonosta kuvakulmasta otettu!
  • Tuo vaate ei vaan istu sulle
  • Oon varmaan vaan treenannut niin paljon ylävartaloo, että tää takki ei mene rintojen kohdalta kiinni. Onhan mulla alla paksu hupparikin?
  • Kunnon kamera lihottaa ainakin viis kiloo!

Tällaisia (teko)syitä minä ja minut kauniiksi kuvannut kuvaajani käytimme, kun otimme elokuun lopussa muun muassa yllämainitun kuvan (jota siis vihasin, koska näytän siinä mielestäni paaaaljon isommalta kuin olen). Itse asiassa, olen enemmän ja vähemmän pakoillut kameraa viime vuosina niin paljon, kun se vain on ollut mahdollista. Olen kieltäytynyt kivoistakin (työ)jutuista, kun kuvissa oleminen ahdistaa.

Rakastan kaikkia television elämäntapamuutosohjelmia, kuten juuri alkaneita Olet mitä syöt– sekä Suurin pudottaja. Olen myös ymmärtänyt entisenä ortorektikkona, että muutokset, mitä itse tekee on oltava maltillisia, jotta niistä voi tulla elämäntapoja. Olen myös ymmärtänyt vuosien aikana, että elämässäni aikaisemmat paino-ongelmat ovat olleet lähinnä päänsisäisiä.

Lyhyt kertaus painohistoriastani, joka löytyy kattavammin täältä (valitettavasti en todellakaan ole ensimmäistä kertaa harkitsemassa muutosta).

Ennen kolmannen lapsen saamista en painanut yli kuuttakymmentä kiloa. Mutta toisaalta kaikki ne epävarmat vuodet parikymppisenä, jolloin ohjasin yhdeksänkin tuntia jumppaa päivässä ja heitin tanssiryhmän keikan päälle ja söin päivässä yhden rahkan, en saanut painoani tippumaan alle viidenkymmenen kilon. En vaikka jätin joinakin päivinä banaanin rahkasta pois. Ja vain kerran onnistuin pääsemään sairaalaan, kun suolatasapaino oli kiepsahtanut kokonaan ja pyörryin. Muistan noilta vuosilta myös kehoahdistuksen, joka oli todellista. En pystynyt istumaan auton etupenkillä, kun tunsin itseni isoksi. Vitsailin aina, että hei mä hyppään tähän sun taksiin, kun menin takapenkille.

Nämä kehotuntemukset tuntuivat tosilta, vaikka olin hoikka. Äitiys toi asiaan tasapainoa, vaikka toki olenkin vahdannut kiloja.

Kolmannesta lapsesta jääneet 5-10 kiloa ovat pyörineet päällä viisi vuotta. Siis todella viisi vuotta. Näitä ei kai voi edes sanoa enää raskauskiloiksi?

Välillä olen saanut niitä paremmin kuriin, välillä heikommin. Välillä olen päättänyt hyväksyä itseni tällaisena, ja olen ja survonut liian pieneksi jääneet vaatteet ylähyllylle.

Elokuussa, kun tiesin, että kuvat pitää ottaa jäätävän kiirekaaoksen keskellä, jolloin olin kuukauden elänyt lähinnä erinäisistä juhlista jäänyillä herkuilla ja energiajuomilla, otin asenteen, että olkoon kuvat sitten mitä ovat.

Silti katsoin järkyttyneenä sellaisia kuvia, joissa kehoani ei oltu aseteltu tietyllä tavalla. Tuoltako minä näytän? Vielä järkyttyneempänä katsoin Vaikuttajamedian omassa tilaisuudessa otettuja kuvia, joissa asetteluun ei ollut aikaa.

Syyskuun jokaisessa tapaamisessa ja tapahtumassa oma keho on ahdistanut, kun on ollut aikaa taas omille tuntemuksille. Viime torstain nollaushippaus ei varsinaisesti helpottanut asiaa. Minun oli pakko tehdä tänään se, mitä eniten vihaan.

Voitte astua vaaálle.

Kyllä tuntemus oli oikea ”raskauskilot” ovat täpissä, siinä kympissä.

Rakas minusta on tullut pullukka!

Mieheni on aina sanonut, että häntä ei haittaisi, jos painaisin vaikka kaksikymmentä kiloa enemmän, kunhan oisin tasapainoisempi. Harmi vain, että tasapainoisuus ei tunnu kasvavan kertyvien kilojen myötä..

Mutta. Ziljoona kertaa elämäntapamuutoksen aloittaneena, kaikki maailman ravintoniksit testanneena ja opiskelleena laihduttamisen elämäntapamuutoksen aloittaminen pelottaa ja ahdistaa.

Mitä jos kilot tulevat TAAS takaisin? Entä jos kärsivällisyys loppuu TAAS kesken? Entä jos mulla on jonkun superluolanaissäilöjän geenit, joka lihoo aina laihdutettuaan. En jaksaisi elää ikuisena jojoilijanakaan, mutta en voi jatkaa lihomistakaan. Painan kohta saman verran, kun odottaessani ensimmäistä lasta.

En rehellisesti tiedä, mitä minun olisi järkevintä tehdä. .Aloitan kuitenkin sillä, että laitan tänne ja someen myös niitä kuvia, joissa kiloja ei ole piiloteltu. Kai se on jonkunmoinen alku sekin?

Aivoinfarktin jälkeen työtahtini järkevöityi – yrittäjyys mahdollistaa välillä päikkärit

Aivoinfarkti ei hiljentänyt tahtia, mutta pakotti järkevöittämään työaikatauluja.

Ensi alkuun on todettava, että olen ihan kunnossa – vuonna 2019 saamani aivoinfarktin jälkeen olen saanut pidettyä aikataulut järkevinä lukuun ottamatta tätä viimeistä episodia.

Välillä on toki tuonkin jälkeen ollut hurjia viikkoja, mutta olen etukäteen rauhoittanut seuraavalle viikolle vähintään kaksi kirjoituspäivää kotiin.

Minulla nuo kodin kirjoituspäivät tarkoittavat myös kuskausvuoroja lasten harrastuksiin, joten kimppakyytien tasapuolisuuden vuoksi, ne on senkin takia aikataulutettava kalenteriin, että homma pyörii.

Mutta ne taitavat säädöstä huolimatta tuoda sitä vaihtelua, jota Susanna Lainekin mietiskeli.

Yrittäjän on pakko sietää jonkun verran paineita

Yrittäjyys sopii minulle ehkä kuitenkin myös siksi, että lataudun aika nopeasti ja olen aika usein pian ideoimassa jo uutta. Viime viikolla siihen riitti lopulta yksi päivä, jolloin annoin yhden työn freelancer-kollegalleni, siirsin yhden palaverin pahoittelun kera sekä yhden blogiin liittyvän kuvion.

Päivän aikana hoidin rästihommat, joista tuli jatkuvasti muistutuksia, mutta joihin yöllä ei enää voimat riittäneet, nukuin muutaman tunnin, luin hetken pitkästä aikaa muuta kuin työhön liittyvää tekstiä.

Helpotti henkisesti, kun näin omin silmin, että kalenteri näyttää jo tälle viikolle helpommalta. Seuraavana aamuna kävin levänneenä kävin salilla ja tuntui, että aloin olla taas oma itseni.

Viime viikonlopulta peruin alustavan osallistumisen rapujuhliin, jonka onneksi ystäväni ymmärsi. Vaikka olisin vieraillut kemuissa iltaseltaan, se olisi pistänyt unirytmin sekaisin ja tehnyt lauantain aikatauluista tiukat. En usko, että olisin ollut juhlissa ihan parasta seuraakaan.

Tämänkin haluan yrittäjyydestä sanoa; se tuo paljon vapautta, jonka hallitseminen on oma lukunsa. Kun on innostuva luonne, kunnianhimoinen ja tahtoo vielä miellyttää, niin aikataulut paukkuvat, kun kaiken HALUAA sovittaa kalenteriin. Siedän aika hyvin painetta, sitä yrittäjän sekä media-alalla työskentelevän on siedettäväkin. Mutta tuo yli kuukauden ajanjakso, joka päättyi viime viikon romahteluihi,  oli liian pitkä äärirajoilla elämiseen.

Ehkä ennen infarktia olen tuollaisia toistuvasti vetänyt, mutta nyt en päästä jaksoja yli viikkoa pidemmiksi ja viikonkin jälkeen katson tosiaan ne palautumispäivät.

Nyt taas helpottaa

Nyt tuo yrittäjänpäivän avautuminen täällä jo vähän mietityttää, sillä tänään alkoi taas normaalimmat aikataulut – ne joihin itseäni viime viikolla kovasti tsemppasin. Minulla tuollaiset aikataulut  tarkoittavat muutamaa urheilukertaa viikossa arkena työpäivien aikaan. Toisaalta tuntui tärkeältä muistuttaa kollegoja koronan jälkeisestä uudenlaisesta tilanteesta.

Infarktin jäänteenä tunnen vielä helpommin väsymystä sellaisissa pidemmissä kirjoitustöissätöissä, jotka vaativat keskittymistä. Sellaisina päivinä, kun on kirjoitettava 9000 merkin juttu, yritän käydä happihyppelyllä tai nukun lyhyet päikkärit, jos tiedossa on vielä iltakeikka ja sen purku.

Tällä tavoin elämä ei normaalisti ole pelkkää selviytymistä, vaan saan elää myös yrittäjyyteen liittyviä kliseisiä mielikuvia; kuten nyt tässä istun kirjoittamassa aamupalapöydässä tätä postausta. Ehkä lounastunnilla käväisen puolen tunnin kävelyllä, sillä tänään minulla ei ole työasioita Helsingissä.

Paljonko maksoi yrittäjän vapaapäivä?

Paljonko työ yrittäjän ”vapaapäivä” maksoi? Arviolta 250 euroa, ellei se sitten tuo myöhemmin heijannaisvaikutuksia. Näillä tarkoitan sitä, että jos peruu tai siirtää jotakin, voi olla vaikeampi pysyä uskottavana ja luotettavana, kun seuraavan kerran tarvitaan tekijöitä.

Tässä tilanteessa pitkähkö työhistoria helpottaa; omat asiakkaani tietävät, että siirrän mitään  vain äärimmäisessä tilanteessa. Viimeksi sellainen oli aivoinfarkti, nyt riitti pelottavat tuntemukset.

Mutta kuten yksi viisas nainen naisyrittäjien Facebookissa kirjoitti, ylilyöntejä on kuulemma tehtävä useampia ennen kuin oppii.

Eli jatketaan harjoituksia taas astetta paremman itsetuntemuksen kera, mutta kehoitan kaikkia työteliäitä ottamaan puutumiset ja verenkiertohäiriötuntemukset vakavasti.

 

Aiheesta lisää:

Toinen infarkti antoi selityksen epämääräiselle väsymykselle

Maailma pysähtyi, kun sain aivoinfarktin

Vakava sairastuminen sai minut juhlimaan kuin kaksikymppisenä

Jos Ärrän myyjän ystävälliset sanat saavat purskahtamaan itkuun, täytyy tehdä jotakin

kuva Tiia Ahjotuli