Hae
Gaalanainen

Olisin toivonut syöpäsairaalle isälleni helpomman ja arvokkaamman kuoleman

Kuoleminen ei ole aina kovin nopeaa, saati kivutonta puuhaa. Yksi tärkein syy, miksi olen halunnut tämän isän syöpäkertomuksen jakaa on se, että – hyvästä hoidosta ja kipulääkkeistä huolimatta – lähes kuukauden kestänyttä kärsimysnäytelmää seuratessa minusta tuli vahva eutanasian kannattaja.

Kun syöpäsairaalla kuolema lähestyy, syöpäsolut valtaavat lisää elintilaa, tappavat samalla terveitä soluja ympäriltään. Isän tauti oli alkanut pienellä tajuttomuusjaksolla, kun aivoissa oleva kasvain oli osoittanut olemassaolostaan. Nyt jaksot pitenivät. Tuolloin helmikuisena päivänä näin isän viimeistä kertaa tajuissaan.

Seuraavana iltana, keskellä synttärihälinää, isä jaksoi puhua viimeisen kerran puhelimessa. Tai hän lähinnä kuunteli, kun kertasin päivän tapahtumia. Sunnuntaina isä oli jo liian väsynyt puhumaan. Veli ja naisystävä päivittivät päivän tapahtumat.

Seuraavalla viikolla sain veljeltäni puhelun, jota olin osannut pelätä siitä syyskuisesta päivästä asti, kun vastasin isän puheluun.

Nyt maaliskuun ensimmäisinä päivinä, talvi oli taittumassa valoon päin, ja olin ensimmäistä kertaa äitiyslomallani kaverin kanssa vaununlenkillä.

Mutta jotain oli päättymässä. Isä oli mennyt tajuttomaksi. 

Lähdin juoksemaan kotiin. Syötin siellä vauvan ja katselin lähteviä junia. Ehtisimme seuraavaan.

Nopea puhelinpalaveri mieheni kanssa. Päätimme, että oli parempi esikoiselle, että he jäisivät elämään perusarkea kotiin. Tyttö oli viettänyt kolmevuotiaaksi aikansa ukin sairaalasängyn vierellä. Ehkä hänelle jäisi näin hiukanvaloisampi muisto?

Junassa lenkkihiki kuivuu, vauva on koko ajan rinnalla. Kuusituntinen kuluu pojan kanssa madellen. Entä jos emme ehdi ajoissa? 

On jo pimeä, kun astumme junasta. Veli on vastassa asemalla. Ajamme sairaalaan. 

Isän näkeminen alkaa yhtäkkiä jännittää. 

Mutta isältä hän näytti tajuttomanakin. Kuin puolisikeässä unessa. Rohisevan hengityksen katkaisee välillä yskänpuuska, joka yltyy välillä kestämään ikuisuudelta tuntuvan ajan. Välillä hoitaja käy imemässä kurkun kautta limaa, se helpottaa yskää aina hetkeksi.

Oikeastaan emme voi tehdä isän hyväksi enää muuta kuin teimme tuona iltana. Jutella isälle, pyyhkiä välillä valuvaa limaa suupielistä. Hoitajat pesevät ja lääkitsevät isää aivan kuin viikko aikaisemminkin, kun hän oli tajuissaan. Välillä isän silmät muljahtavat auki. Innostumme joka kerta.

Isä kuuletko, minä tässä!

Muutaman kerran isän silmäkulmaan kohoaa kyynel.

Yksi isän kasvaimista löytyi heti alussa keuhkoista. Syöpä löydettiin niin myöhäisessä vaiheessa, että lääkärit eivät osanneet varmaksi sanoa, mistä tauti oli alkanut. Yksi diagnoosiarvioista oli keuhkosyöpä. Moni tätä syöpää sairastava kokee tukehtumiskuoleman. 

Olin varautunut pitkään yöhön, mutta hoitajat sanoavat, että voimme hyvin mennä kotiin yöksi. He ilmoittavat kyllä, jos jotain ilmenee yön aikana.

Aamulla ajamme sairaalaan jo varhain. Koko yön olen pyörinyt hikisenä, kurkannut vähän valiä puhelinta. Entä jos isä kuolee yöllä yksin? 

Seuraavien päivien aikana ymmärrän, että tajuttomuus ei tarkoita tässä tapauksessa sitä, että kuolema olisi päivien päässä. Lääkäri kävi joka päivä kierroksella myös isän huoneessa ja valotti tilannetta.

Isälläsi on vahva urheiljan sydän. Se lyö vielä vielä suhteellisen tasaisesti.

Kuoleman odottelusta tulikin lopulta arkisempaa kuin olin kuvitellut. Sanotaan, että se on osa elämää. Ja sitä se olikin.

Vuorottelimme sairaalassa veljeni ja isän naisystävän kanssa. Huoneessa oli televisio ja toinen sänky. Useana päivänä taustalla pauhasi aamutelevisio. Illalla television avaaminen olisi tuntunut enemmän pyhäinhäväistykseltä. Kun huone alkoi hämärtyä, kaikki tuntui raskaammalta. 

Ajan kuluksi aloin liimata kuvia isän elämän varrelta kirjaksi. Käytännön ihmisenä ajattelin, että sellainen toimisi hautajaisissa. Sillä nehän olivat väistämättä edessä. Mutta milloin?

Tunsin itseni itsekkääksi, kun vauvan oli nukkunut yön huonosti ja aamulla raahautuessani sairaalaan toivoin, että koko homma olisi jo ohi. Tilanteessa eläessäni ymmärsin, miksi sanotaan, että kuolema on joskus helpotus.

Isä sai kipulääkkeitä, mutta jatkuva yskiminen – jos huutavaa röhinää voi sellaiseksi kutsua – kuulosti tuskaiselle. Jokaisen tupakoitsijan kannattaisi viettää hetki kuolemaa tekevän keuhkosyöpäpotilaan lähellä. En tiedä, millainen kalman haju on,  mutta erittyvän liman haju oli etovaa ja se tarttui vaatteisiin, hiuksiin. Eikä lähtenyt yhdellä pesukerralla. 

Viikkojen vieriessä tilanne tuntui yhä hullummalta. Jos hankalaa tai kivuliasta synnytystä edistetään lääketieteellisesti, miksi näissä terminaalivaiheen tapauksissa ei voisi edistää lääketieteellisesti myös kuolemaa?

Hullummistakin asiosta on meillä Suomessa monimuotoiset byrokratiasäännökset. Varmasti meilläkin eutanasiakysymyksen toteutettua niin, että se olisi pelkästään potilaan etu. Tuntuisi järkevältä, jos parantumattomien ja kuolemaan johtavien diagnoosien kohdalla potilas voisi keskustella ja sopia lääkärin ja psykologin kanssa, missä vaiheessa haluaa, että hän saa kuolettavat lääkkeet. Eutanasian hyväksyvissä maissa on erilaisia käytäntöjä, mutta lääkecoktail ei kuulosta niin pahalta kuin tukehtuminen, saati viikkoja tai kuukausia kestävä kärsimys. 

"Jos hankalaa tai kivuliasta synnytystä helpotetaan lääketieteellisesti, miksi ei voisi avustaa myös hankalaa kuolemaa?"

Toisi varmasti myös peloissaan olevalle potilaalle turvaa, jos hänellä olisi allekirjoitettuna paperi, jonka mukaan hän saa päättää elämänsä päättymisestä itse, vaikka olisikin jossain vaiheessa sairaalasänkyyn kahlittu. 

Olen suunnattoman kiitollinen, että juuri nyt minun periaatteessa tarvitsisi ei tarvitse miettiä koko asiaa. Mutta kuinka moni muu ajattelee juuri näin?

Kuolema on sitten joskus. Tai yllättävänkin pian. Koskaan ei tiedä, mutta liikaa sitä ei pidä miettiä. 

Kuolemasta puhutaan vähän, koska se pelottaa. Kukaan meistä ei ole sitä kokenut, joten emme tarkasti tiedä, mitä on edessä. Kuolleet eivät vain tule kertomaan kivuliaasta kuolemisestaan keskusteluohjelmiin tai naistenlehtiin.

Se on meidän elävien tehtävä.

Eutanasia-kansalaisaloitteen voi allekirjoittaa täällä.

Edellinen: Mitkä olisivat viimeiset sanat rakkaallesi?

Näinkin voi käydä Jussi-gaalassa! (ja vanhana baarissa)

Perjantaina olin työhommissa Jussi-gaalassa. Ilta meni suunnilleen niin kuin kymmenen kertaa aikaisemmin samoissa pilleissä. Tunti tiivistä haastatteluiden tekemistä punaisella matolla. Tämän jälkeen elokuvaihmiset siirtyivät salin puolelle syömään ennen suoraa lähetystä.

Tässä välissä media paukuttaa salin vieressä, verhon toisella puolella tästä näkymästä, juttuja verkkoon. 

Itse heitin korkkarit maahan, nappasin tarjolla olevan pitaleivän täytteineen lautaselle ja aloin pikavauhtia purkaa haastattelunauhoja. Olin hyvää vauhtia mättämässä sormin lviimeisiä salaatteja, joita yhdellä kädellä syödyn pitan välistä oli lautaselle pudonnut, kun minulle tuli olo, että minua tuijotettiin. Vilkaisin läppäriltäni ylöspäin ja niinpä niin. Tai ehkä meikäläisen tapauksessa tottakai. Jostain kumman syystä julkkis-ihannemieheni antoi lehdistötilassa edessä vasemmalla haastattelua ja tuijotti minua. Tai ehkä enemmin tyylikkäitä ruokatapojani. Kaiken lisäksi en ollut huomannut, että haarukoita oli tarjolla! 

Majoneesi suupielessä sitten yritin vain nyökätä coolisti. Teki mieli huutaa, että käytän kyllä normaalisti haarukkaa ja että täällä pitäisi antaa toimittajille julkkisrauha!

 

Mieltä ylentävät hetket jatkuivat lauantai-iltana, kun juhlistimme Radalla-palstaakin avustavan Mian synttäreitä Unibetin Mancavessa. Käväisimme muutaman kollegan kanssa illan päätteeksi baarissa, jossa törmäsin kahteen tyyppiin, joita en ole nähnyt arviolta kymmeneen vuoteen.

Ensimmäinen tuttu ei tunnistanut minua. Ei ennen kuin esittelin Facebookista (noin 12 vuotta vanhan kuvan), jossa poseraamme muiden tyyppien kanssa yhdessä. Suuri syy ehkä, että muistin tämän kaverin poikakaverin kaverin olikin siinä, että Facebook tarjoaa tuota kuvaa tasaisin feedissäni tasaisin väliajoin. Emilia, tästä tapahtumasta ziljoona vuotta aikaa, haluatko jakaa muiston kavereillesi.

Tyyppi sitten kuvan nähtyään tunnisti minut. Tuijotti epäuskoisena kuvaa, sitten minua.

"Sähän oot ihan eri näkönen"

Todisteeksi kohtaamisesta hän otti vielä meistä selfien. Varmaan todisteena ex-kaverini ex-poikakaverille, että oli kohdannut Erottajalla jurasauruksen.

Mieltä ylentävät tilanteet eivät suinkaan päättyneet siihen. 

Seuraavaksi moikkaamaan saapui toinen vanha tuttu noilta ajoilta. Tällä kertaa ajattelin varmistaa, että tyyppi tunnistaa kenen kanssa juttelee. Muisti hyvinkin ja jatkoi.

Mitä noin vanha ihminen tekee näin myöhään baarissa? 

Hyvä kysymys. Siinä vaiheessa oli hyvä poistua.

                                                  Lisää onnistumisia tähän viikkoon!

Edellinen: Näinkin voi käydä vol1