Hae
Gaalanainen

5x miksi Toni Wirtasen Vain elämää – jakso on yksi historian parhaista

Myönnän. Manailin alkuun Vain elämää -ohjelman seitsemättä kautta, paluu Satulinnaan hässäkkää. Olin varma, että ohjelman  vähäinen aitous, mitä siitä on jäljellä, muuttuu pelkäksi artistien syksyn promokanavaksi. 

Yritin alkuun katsella illan jaksoa aina silleen ammatillisesti sivusilmällä, samalla kun teen perjantai-iltapäivisin viikolta yrityksen kirjanpitoa. 

No kirjanpidot ovat jääneet tekemättä. Usein olen katsonut jakson uudelleen illalla perheen kanssa ja joskus toisen perään ennakkoon jo perjantai-iltana. Tänään vollotin Toni Wirtasen jakson äärellä niin, että jouduin hakemaan lapset päiväkodista aurinkolasit päässä.

Jakso nousi tuotannon suosikkijaksoni, kolmannen kauden Paula Vesalan päivän sfääreihin syistä, että…

1. Perusteltu paluu. Tonin tapauksessa paluu Satulinnaan on perusteltu. Niin kuin hän itsekin jaksossa totesi, edellisellä kerralla hän oli talossa täysin eri ihminen. Tällaisia kehityskertomuksia on onneksi muillakin sarjan artisteilla ja se näkyy ruudussa, mikä on tietenkin aina mielenkiintoista. 

2. Avoimuuus, jota formaatti ja hyvä jakso vaativat. Toni puhui edellisellä kerrallakin avoimesti elämänsä kipupisteistä. Nyt hänen elämässä on tosiaan tapahtunut isoja asioita, joista oli kiinnostava kuulla enemmän. Vai kenen silmäkulmat pysyivät kuivana, kun hän nimitti tytärtään omaksi vapahtajakseen?  

3. Hittimittari. Apulannan tuotannon kappaleet ovat niin moniulotteisia ja puhuttelevia, että niistä sai tehtyä ehkä kauden tähän saakka monipuolisimmat tulkinnat. Sinällään nämä artistit ovat ansainneet paikkansa toiseen kertaan illallispöydässä, sillä aika harvalla suomalaisella artistilla olisi hittejä kahdelle kierrokselle. Wirtasen tapauksessa kansan lävistäviä hittejä taisi jäädä vielä uusiinkiin illalliskattauksiin.

4. Itsenä näköinen sankari. Olen joskus aikaisemmin tainnut blogissa todeta, että nuorempana (siis kymmenen vuotta sitten) en oikein tiennyt, miten suhtautua Apulannan jannuihin. En ollut aivan varma, olivatko he aina heitoissa ihan tosissaan ja jätin epämääräisimmät kommentit julkaisematta. Toki aina tiedostin, että he ovat älykkäitä ja hauskoja haastateltavia. Nykyään arvostan todella paljon sitä tervettä nöyryyttä ja teeskentelemättömyyttä, jolla he meitä toimittajia kohtaavat. Semmoinen hyvä tyyppi, jonka kanssa voisi haluta istua perjantai-iltana kaljalla, näkyi tänään myös ruudussa. Semmoiselle on helppo haluta hyvää ja elää jaksoa tämän mukana.

5. Tunteiden kirjo. Hyvä Vain elämää -jakson ei tarvitse olla pelkkää kyynelvirtaa. Itsellä ne aukesivat Cheekin Jumala-kappaleen kohdalla. Mutta yhtä lailla repeilin Wirtasen dildotaidekeskustelulle, toki myös sille, että tyypit repeilivät itse todella. 

Ihan harmittaa, että tämän formaatin on pakko jäädä nyt vain tauolle. Ehkä viisi vuotta olisi uskottava tauko, jotta uusia artisteja ja hittiputkia on ehtinyt ohjelmaan kehittyä. Mutta nautitaan nyt tämä syksy vielä näistä sankareista.

Hyvää viikonloppua kaikille!

Isän kuolema laukaisi minussa syöpäneuroosin

Palasin juuri tämän vuoden Roosa Nauhan julkistamistilaisuudesta. Kampanjalla kerätään varoja taas syöpätutkimukseen, joten tuossa tilaisuudessa puhutaan aina luonnollisesti paljon syövästä. Tänäänkin juttelin muutaman ihmisen kanssa, miten elämä on jatkunut syöpädiagnoosin – joko oman tai läheisen – jälkeen.

Moni oli samaa mieltä siitä, että on veteen piirretty viiva, miten paljon syövän merkkejä kannattaa tarkkailla. Liikaa sille ei saa antaa sijaa. Sen opin viisi vuotta sitten.

Isän kuolinpäivänä, joka oli poikamme ristäispäivä, meille jäi vieraita yöksi. Valvoimme myöhään. Aamun brunssilla soi musikki ja tarjoilimme suunnitellusti kuohuvaa.

Jos ulkopuolinen olisi katsonut tuota kuvaa, ei hän olisi voinut aavistaa, että perhettä olisi kohdannut edellisenä päivänä yksi suurimmista mahdollisista menetyksistä, joita elämässä ihmiselle voi tapahtua.

Kuolinpäivän jälkeen kävin muutenkin ylikierroksilla. Minulle oli tärkeää, että mitään tapaamisia, kyläilyjä tai muita sovittuja menoja ei peruttu. Vauva ja 3-vuotias tyttäremme pitivät tiukasti arjessa kiinni, enkä halunnut heidän elämään yhtään enempää surua.

Täytin kalenteriani myös hautajaisjärjestelyillä. Tein ja treenasin kaverini kanssa tanssikoreografian isän hautajaisiin ja laadin muistopuheen. Liimasin loppuun muistokirjaa isän elämästä, jonka askartelun aloitin jo hänen kuolinvuoteen äärellä. Kai jokainen haluaa läheisensä muistoa kunnioitettavan mahdollisimman hyvin; tuo oli tuossa tilanteessa minun tapani toimia.

Keittiöpsykologin silmin pakenin kai surua. Itse arvelen, että elin suurimman suruni alussa, kun sisäistin, että isää ei voisi parantaa. Kohtasin 28-vuotiaana ensimmäistä kertaa elämän rajallisuuden. Sen jälkeen pitkät päivät sairaalassa ja kuolemanpelko saivat arvostamaan elämää niin, että halusin ottaa isän kuoleman jälkeen siitä maanisesti kaiken irti.

Äitiysloman loppu menikin niin. Oli paljon vieraita, mökkireissuja, festareita, polttareita ja häitä. Vasta kun syksy käänsi lehdet taas keltaiseen sävyyn, vuoden takaiset muistot nousivat pintaan. Puhelu, jonka isä soitti ja joka muutti kaiken. Loputtoman pitkät tunnit sairaalassa. Isän kyyneleet, jotka vetivät minut atomeiksi. 

Jos aikaisemmin olin ohittanut ei koske minua -asenteella syöpään liittyvät lehtijutut ja ohjelmat, niin nyt ahmin niitä. Haukoin henkeä yhä uudelleen koko paskan salakavaluudelle.

Uusin sairausvakuutukseni kattavammaksi, sillä olin löytänyt itsestäni monta alkavan syövän merkkiä. Pää märkänä googlasin yöllä oireitani ja tuntemuksiani. Usein varasin jo yöllä nettiajanvarauksesta ajan lääkärille.

Ensimmäiseksi olin aivan varma, että olin sairastunut suolistosyöpään. Vasta tähystyksessä uskoin, että kyseessä oli synnytyksen jälkeiset peräpukamat, mitä lääkäri oli alunperin ehdottanut. En uskonut.

Vaadin varuiksi vielä kurkun kautta tehtävän vatsatähystyksen. Mitään ei onneksi löytynyt.

Seuraavaksi aloin epäillä aivokasvainta. Migreeni vaivasi ja raajoissa tuntui pistelyä. Välillä osa jäsenistä puutui yhtä äkkiä. 

Google kertoi, että pistely saattoi olla myös oire MS-taudista. Luin plakeista ja taudin elinajanodotteista; ne olivat keskimäärin huomattavasti pidempiä kuin syöpäpotilailla. En tiennyt, mikä oli tässä tapauksessa paras vaihtoehto. Jompi kumpi minulla nimittäin varmasti oli. 

Kun odotin aulassa neurologille pääsyä, tärisin. Olin varma, että saisin kuolemantuomion. Olin saanut lietsottua mieheni ja äitini uskomaan tulevaan diagnoosiini.

Neurologi tutki ja jumppautti refleksejäni suhteellisen kauan. Totesi, ettei kyllä mitään kyseisiin tauteihin viittavaa ole. Antoi mielenrauhan vuoksi lähetteen magneettikuvaan, jonne mennessäni olin vielä täysin varma, että lääkäri on tehnyt virhediagnoosin. 

Magneetissa ei löytynyt MS-tautiin viittaavia plakkeja, eikä myöskään kasvaimia. Puutumiset ja pistely kehossa kuitenkin jatkuivat. Olin yhä paniikissa. 

Ystäväni suositteli hyvää fysioterapeuttia, joka kuunteli oireeni ja sai yhdellä niskan naksautuksella pistelyn loppumaan. Se tuntui epätodelliselle. Enkö kuolisikaan ihan vielä?

Kävin toki vielä jouluun mennessä ultraäänessä (kilpirauhassyöpä?), gynegologilla (munasarjasyöpä?) ja poistattamassa kolme luomea (ihosyöpä?). Kyttäsin myös huolestuneena tyttäreni jalkojen mustelmia (leukemia?). 

Kerran yksi yksityisen lääkäriaseman lääkäreistä nosteli hieman kulmiaan, kun joutui toista kertaa viikon sisään ultraamaan minut. Mutta  silti hänkin tutki kiltisti oireeni. Tajusin itsekin toimintani järjettömyyden, välillä vitsailinkin siitä, mutta pelkoni oli todellinen. 

Syöpäpelkoni ei johtunut pelkästään itsekäästä pelostani, ajatuksesta jos kuolisin. Maailman eniten pelkäsin lasten puolesta, miten he pärjäisivät tässä elämässä, jos äiti ei olisi taistelemassa heidän puolestaan?

En ikinä mennyt juttelemaan peloistani tai tuosta ajanjaksosta kenenkään ammattilaisen kanssa. Tein vain jossain vaiheessa talvea kylmän viileän järkipäätöksen, että lopetan sairauksien googlaamisen. En googlannut vuoteen mitään terveyteen liittyvää. Sillä internetistä löytyi aina se pahin vaihtoehto. 

Kävin kyllä talven aikana moninkertaisesti lääkärissä verrattuna aikaan ennen isän sairastumista. Pahimmassa paniikissa yritin muistella kälyni lääkäriluennolla kuulemaa ohjetta. Yleensä kyseessä on ennemmin yleisen taudin harvinainen oire kuin harvinaisen taudin yleinen oire.

Sitä muistelen välillä yhä. En ole viiden vuoden aikana päässyt kokonaan neuroottisuudestani, mutta olen vieläkin terveysaiheiden suhteen varovainen googlaaja. Varaan mieluummin lääkäriajan ja yritän unohtaa oireen käyntiin asti.

Jos jotain nimittäin ilmenee, en ole halunnut käyttää kallisarvoista aikaa siitä etukäteen murehtimiseen.