Teatterissakin voi pelätä niin, että on pakko peittää silmät. Sulkea korvat lasten hätähuudolta. Tulla vahva tarve rynnätä lavalle ja pelastaa tuo beigepaitainen mies. Vakuuttaa hänelle, että sinä olet hyvä.

Syksyn teatteritapaus tulee Tampereelta. Tampereen Teatterin Huojuva talo pohjautuu Maria Jotunin 30-luvulla kirjoittamaan klassikkoteokseen.

Tampereen Teatterille sovittamassa versiossa ohjaaja Antti Mikkola on kääntänyt alkuperäisteoksen sukupuoliroolit päälaelle ja marssittaa heidät nykypäivään. Suhteen väkivaltainen tyranni on nainen, Anna-Maija Tuokon näyttelemä Lea. Vaimonsa kaltoin kohtelema Eero on ikuinen ymmärtäjä, joka hakee näytelmän alussa apua Miessakit ry:stä. Vertaistukiryhmä on näytelmän yleisö, jolle Eero vierittää ryhmäterapiassa koko tarinan.

Eero näkee itsensä osana heikkojen miesten sukupolven ketjua, joiden naiset ovat olleet vahvoja. Yökerhossa Eero hullaantuu Leasta, josta ei voi olla hullaantumatta. Lea haluaa ottaa elättähän roolin suhteessa, jotta Eero saa jatkaa opintoja. Alkuun kaikki onkin sitä kaikkea hienoa, hullaannuttavaa. Vasta pikaisen avioliiton solmimisen myötä narsistisen naisen epämiellyttävät puolet alkavat ottaa vallan. 

Unelmien kodista tulee huojuva talo, jonne kukaan ei halua tulla enää edes kylään. Vaikka ulospäin kaikki näyttää alkuun olevankin kunnossa, kävijöistä Eeron veli Toni (Antti Tiensuu) ja äiti (Aliisa Pulkkinen) aistivat tavoillaan kodin raskaan ilmapiirin. 

Lean käytös pahenee lasten syntymien ja ruuhkautuvan arjen myötä, jota Eero yrittää kaikin tavoin helpottaa. Anna-Maija Tuokko näyttelee raivopäistä, hulluuden kanssa flirttailevaa roolia niin uskottavasti, että säpsähdän näytelmän edetessä pelosta joka kerta, kun hän palaa näyttämölle.

Olen varautunut ja hengitän pelkoa Eeron kanssa, joka ymmärtää tilansa analyyttisesti, eikä uskalla lähteä. Lapsia syntyy ja kuolee, mutta silti Arttu Ratisen upeasti näyttelemän Eeron valintoja ymmärtää.

Pirstaleista elämää kuvaava äänimaailma ja Lean kuvapalat kangastuksena taustalla tukevat hengästyttävän koskettavaa kokonaisuutta.   

Alkuperäisteoksen tunnelma ja perusajatus säilyvät läpi näytelmän, mutta Mikkolan modernisoima versio nostaa esille monia ajankohtaisia kysymyksiä.

Yhden niistä esittää Eeron terapeutti (Ville Majamaa) , joka kysyy, mistä nykymies voisi ottaa mallia rooliin, jota aika häneltä vaatii? Olla pehmeä, mutta vahva – saako mies olla heikko ja mitä siitä seuraa? 

Yksi näytelmän nerokkaimpia kohtauksia on loppupuolella, jossa Eero päättää lopettaa olemasta narsisitisen vaimonsa yleisö. Uusi yleisö löytyy katsomosta, jonka eteen hän vaimonsa jättää.

Vauhti kiihtyy kohti loppuratkaisua, joka on traaginen, mutta kyseisissä puitteissa ainoa, joka voi tuoda toivoa.

Tämän näytelmän jälkeen kannattaa varata hetki aikaa hengittelyyn.

Harvoin, jos koskaan olen nähnyt tai kokenut näytelmän herättävän yhtä vahvoja tunteita yleisössä. Muutamat itkevät ja mekin pyörittelemme kaverini kanssa epäuskoisina silmiämme.

Mitä äsken tapahtui?

Tälle mestariteokselle annan blogiurani ensimmäiset viisi tähteä.

Huojuva talo Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä koko syksyn ajan, näytökset löytyvät täältä. 

Hihkuin keväällä lapsuuteni keskiviikkoiltojen kruunun, Gladiaattorit-sarjan paluusta. Eräänlainen unelmani kävi toteen, kun pääsin testaamaan ohjelman loppuradan uusien gladiattoreiden kanssa.

Loppurata – ja kuten kuvista saattaa nähdä koko ohjelman kulissit ja kilpailupisteet – ovat muuttuneet täysin sitten 90-luvun. Radan idea on kuitenkin edelleen sama. Kun kaikki lajit on kisattu, ohjelman kaksi (tavis)kilpailijaa ratkaisee lopullisen voiton ja jatkoon pääsyn radalla. Aikaisemmista lajeista enemmän pisteitä haalinut pääsee lähtemään radalle aikaisemmin. Mitä isompi piste-ero, sitä enemmän hän saa edukseen sekunteja.

Perehdyin loppurataan etukäteen sen verran, että kävin katsomassa yhden Gladiaattorit-jakson kuvausillan. Yllätyksenä tuli, että yhden jakson purkittamiseen meni lähemmäs kuusi tuntia! Ja tietenkin tuo rataosuus on viimeisenä..

Mutta onnekseni sain testipäivänä oppaakseni ihkaoikean gladiaattoriparin, eli Laserin (Rita Niemi) ja Turbon (Aki Manninen). Molemmat (tai koko gladiaattorilauma) varoitteli minua etukäteen siitä, että radan moni piste on sen verran raskas, että lihakset menevät hapoille jo alussa. Sen jälkeen helpommatkin pisteet tuntuisivat raskailta.

Katsomosta rata näytti toki paikoin haastavalta, mutta en ollut testauspäivänä kovin huolissani. Eihän minun tarvitsisi kisata aikaa vastaan, kuten kilpailijoiden!

Eikun vaan radalle!

Rata alkaa seinällä, jonka osa kilpailijoista ylitti nappaamalla seinän yläreunasta kiinni ja punnertamalla itsensä ylös. Toinen vaihtoehto oni ylittää seinä köyden avulla, kuten Laser tässä mallikkaasti näyttää esimerkkiä.

Joten perään vain! Käsivoimani ovat aina olleet onnettomat, joten en lähtenyt edes yrittämään ensimmäistä vaihtoehtoa. Eli köyttä pitkin mennään!

Kuvasarjaa olisi voinut jatkaa kuvalla, jossa en pääse köyttä ylös ja riisun takin pois. Seuraavassa otoksessa otan juoksemalla vauhtia ja yritän hypätä kiinni köyteen.. Jälkimmäinen ei onnistu kovin mallikkaasti.

Onneksi herramies Turbo auttaa ja pukkaa ahterini seinän päälle.

Näin helppoa se oli! Hih, hehheh.. (hengästyttää, kädet vapisee)

Seuraavaksi(kin) on vuorossa matalalentoa. Tämä amerikkalaisista armeijaelokuvista tutusta ryöminnästä selvisin ilman apua, mutta sykettä se nosti (taas) ja tiedostan, että takapuoleni voisi olla pienempikin näihin hommiin.

Kolmannella pisteellä taas kiivetään! Tämä piste näyttää helpommalta, mitä se todellisuudessa on. Verkot heiluvat niin paljon, että käytännössä koko homma pitää tehdä käsilihaksilla, joita minulla ei (edelleenkään) ole. Vieressä kapuaa Barbi näytöstyyliin. Lohduttaa hieman, että gladiaattorillakin tämä nousu ottaa voimille.

Ritan tekniikkaneuvoilla ja tsempillä pääsin lopulta ylös.

Tässä vaiheessa mietityttää, että pitäisikö omaan viikoittaiseen liikuntaohjelmaan listätä voimaharjoittelua. Kädet tärisevät ja koko kroppaa hapottaa, enkä ole vielä edes puolivälissä. Onneksi saan jäädä istumaan hetkeksi, sillä gladiaattoreista otetaan yhteiskuvia ja avuliaat valmentajani joutuvat poistumaan hetkeksi.

Hengittelen ja katselen kauhuissani pääni päällä odottavaa neljättä pistettä.  Alla oleva rotko pitäsi ylittää käsipyörällä (tuttu jo 90-luvulta) tai käsitikkaita etenemällä. 

Ylhäällä tapahtuvien etenemistapojen sijaan päätän valita hypyn alas patjalle ja juoksen portaat  (kuvassa gladiaattorijengin takana) ylös. Tämä on täriseville käsille paljon helpompi vaihtoehto; en olisi suoraan sanottuna uskaltanut edes hypätä vapisevilla käsilläni kiinni tikkaisiin.

Ohjelman ehdottomasti viihdyttävin uutuus on viides rasti: vesieste! Ohjelman kaksintaistelut käydään nykyään myös tämän altaan päällä. Loppuradan ajaksi taistelusillat nostetaan ylös ja veteen tehdään vaahtomuovipatjoista rata, joka pitää ylittää.

Saan Turbolta hyvän ohjeistuksen, millä tavoin pystyn etenemään keskimmäiselle palalle. Jos kilpailija pääsee punarastiselle vaahtomuoville asti, hän saa uida radan loppuun. Muuten homma pitää aloittaa alusta. 

Tähän on pakko keskittyä! Keikkuvilla patjoilla eteneminen on yllättävän haastavaa, vaikka etenen Turbon opein; eli pyrin laskeutumaan polvien päälle ja nappaamaan laudan sivuista kiinni.

Kai tää lasketaan puoliväliksi jo!  

Vaatteet päällä uiminen oli (sekin) yllättävän raskasta. En tiedä, olisinko päässyt ponnistamaan altaan reunalle ilman Turbon apua. Jatkoin matkaa tästä läpimärkänä (kuten suurin osa kilpailijoistakin).

Kuudennella pisteellä lasketellaan köydentapaisella alaosan kisa-alueelle, jossa rata jatkuu.

Ennen radalle lähtöä kokeilin ennakkoon ainoastaan nämä ylitykset. Loppusuoralla tämäkin kuulkaa tuntui varsin ylivoimaiselta, eikä yhtään ketterältä.

Renkaiden kautta saavuin pyramidin juurelle, eli kahdeksannelle pisteelle.

Eikun kipuamaan!

Pyramidi on muuten paljon korkeampi kuin tässä kuvassa näyttää! Möngersin ylös saakka kohtuullisesti Laserin ja Turbon perässä, jotka odottelivat minua ystävällisesti ylhäällä. Alas laskettelu huipulta peppuplätsien kautta oli kivaa ja otti vähän jopa vatsasta.

Jotenkin ajattelin, että tämä tasapainopiste olisi yksi harvoja radan vahvuuksiani, sillä osaan suhteellisen hyvin vielä voimisteluajoilta erilaisia tasapainola vaativia meininkejä.

Tässä yhdeksännessä pisteessä kiivetään lankkua pitkin ylös. Puolivälissä lankku pitää tasapainoilla alamäeksi. Olin niiiiiiin väsyksissä ja läpimärät kengät luistivat, että tartuin ilomielin gladiaattoripariln ojentaviin käsiin. Teki mieli ohittaa koko piste, mutta en kehdannut.

Viimeinen ja kymmenes piste! Vastamäkeen juoksu, jossa vastasuuntaan liukuvat rullaukset lisäsivät haastetta. Olin ylpeä, että pääsin tämän omin voimin ylös. Kuulema muutama raavaampi kilpailija joutui jumppaamaan tämän useampaan kertaa ennen kuin pääsi ylös.

Enkä ihmettele! Gladiaattoreiden varoittama hapotus alkoi jo ensimmäisellä pisteellä.Oikeastaan vasta radan suoritettuani ymmärsin, miten kovassa kunnossa ohjelmaan osallistuvat kilpailijat olivatkaan, kun saivat kaiken näyttämään helpolta. 

Kokonaisuudessa rata vaati kaikkea; nopeutta, ketteryyttä, voimaa ja kokonaisvaltaista vartalonhallintaa.

Nostan hattua kisaajille ja näille! Itse en olisi nimittäin selvinnyt radasta ilman näiden kahden supertyypin apua. Iso kiitos elämyksestä Rita ja Aki sekä koko gladiaattorijengi!

Gladiaattorit la 23.9 klo 19.30 Nelonen

Muita syksyn TV:n must see -ohjelmia täällä.