Tampereen Teatterin Huojuvassa talossa nainen on väkivaltainen narsisti ja mies alistettu ymmärtäjä

Teatterissakin voi pelätä niin, että on pakko peittää silmät. Sulkea korvat lasten hätähuudolta. Tulla vahva tarve rynnätä lavalle ja pelastaa tuo beigepaitainen mies. Vakuuttaa hänelle, että sinä olet hyvä.

Syksyn teatteritapaus tulee Tampereelta. Tampereen Teatterin Huojuva talo pohjautuu Maria Jotunin 30-luvulla kirjoittamaan klassikkoteokseen.

Tampereen Teatterille sovittamassa versiossa ohjaaja Antti Mikkola on kääntänyt alkuperäisteoksen sukupuoliroolit päälaelle ja marssittaa heidät nykypäivään. Suhteen väkivaltainen tyranni on nainen, Anna-Maija Tuokon näyttelemä Lea. Vaimonsa kaltoin kohtelema Eero on ikuinen ymmärtäjä, joka hakee näytelmän alussa apua Miessakit ry:stä. Vertaistukiryhmä on näytelmän yleisö, jolle Eero vierittää ryhmäterapiassa koko tarinan.

Eero näkee itsensä osana heikkojen miesten sukupolven ketjua, joiden naiset ovat olleet vahvoja. Yökerhossa Eero hullaantuu Leasta, josta ei voi olla hullaantumatta. Lea haluaa ottaa elättähän roolin suhteessa, jotta Eero saa jatkaa opintoja. Alkuun kaikki onkin sitä kaikkea hienoa, hullaannuttavaa. Vasta pikaisen avioliiton solmimisen myötä narsistisen naisen epämiellyttävät puolet alkavat ottaa vallan. 

Unelmien kodista tulee huojuva talo, jonne kukaan ei halua tulla enää edes kylään. Vaikka ulospäin kaikki näyttää alkuun olevankin kunnossa, kävijöistä Eeron veli Toni (Antti Tiensuu) ja äiti (Aliisa Pulkkinen) aistivat tavoillaan kodin raskaan ilmapiirin. 

Lean käytös pahenee lasten syntymien ja ruuhkautuvan arjen myötä, jota Eero yrittää kaikin tavoin helpottaa. Anna-Maija Tuokko näyttelee raivopäistä, hulluuden kanssa flirttailevaa roolia niin uskottavasti, että säpsähdän näytelmän edetessä pelosta joka kerta, kun hän palaa näyttämölle.

Olen varautunut ja hengitän pelkoa Eeron kanssa, joka ymmärtää tilansa analyyttisesti, eikä uskalla lähteä. Lapsia syntyy ja kuolee, mutta silti Arttu Ratisen upeasti näyttelemän Eeron valintoja ymmärtää.

Pirstaleista elämää kuvaava äänimaailma ja Lean kuvapalat kangastuksena taustalla tukevat hengästyttävän koskettavaa kokonaisuutta.   

Alkuperäisteoksen tunnelma ja perusajatus säilyvät läpi näytelmän, mutta Mikkolan modernisoima versio nostaa esille monia ajankohtaisia kysymyksiä.

Yhden niistä esittää Eeron terapeutti (Ville Majamaa) , joka kysyy, mistä nykymies voisi ottaa mallia rooliin, jota aika häneltä vaatii? Olla pehmeä, mutta vahva – saako mies olla heikko ja mitä siitä seuraa? 

Yksi näytelmän nerokkaimpia kohtauksia on loppupuolella, jossa Eero päättää lopettaa olemasta narsisitisen vaimonsa yleisö. Uusi yleisö löytyy katsomosta, jonka eteen hän vaimonsa jättää.

Vauhti kiihtyy kohti loppuratkaisua, joka on traaginen, mutta kyseisissä puitteissa ainoa, joka voi tuoda toivoa.

Tämän näytelmän jälkeen kannattaa varata hetki aikaa hengittelyyn.

Harvoin, jos koskaan olen nähnyt tai kokenut näytelmän herättävän yhtä vahvoja tunteita yleisössä. Muutamat itkevät ja mekin pyörittelemme kaverini kanssa epäuskoisina silmiämme.

Mitä äsken tapahtui?

Tälle mestariteokselle annan blogiurani ensimmäiset viisi tähteä.

Huojuva talo Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä koko syksyn ajan, näytökset löytyvät täältä.