Hae
Gaalanainen

Miksi vasta muistutus elämän toisesta ääripäästä saa muistamaan arjen kauneuden?

Heräsin aamulla valmiiksi väsyneenä edellisestä viikosta sohvalta, johon nukahdin. Ärähtelin lapsille, jotka tilailivat aamupalaa, että herätäänkö nyt ensin.

Kävin päässäni läpi jääkiekkovarusteiden sijaintia, jumppapukujen puhtausastetta. Laskin montako tapahtumaa ja kuskaskierrosta heitämme tänään samalla, kun katson pienimmän kanssa muumikirjaa. Blogikin jäi eilen kesken, pakko löytää päivästä joku väli tehdä töitä.

Tunnin kuluttua mies päästi minut nukkumaan vuorostaan tunniksi.

Sen jälkeen torkutan ja kurkin epätoivoisena puhtaiden pyykkien kasaa, joka on seissyt makuuhuoneen lattialla toista viikkoa. Onkohan siinä mitään sopivaa äiti-lapsi -jumppaan. Tiedän, että piristyn, kun saan lapsen rattaisiin ja pääsen hölkkäämään kohteeseen, mutta jotenkin ulkovaatteiden pukeminenkin tuntuu ylivoimaiselta.

Anna itselleni luvan olla kännykällä seuraavaan torkkuun, vaikka siitä seuraakin kiire.

Näen sen heti Facebookin avaamisen jälkeen. Joku on kuollut. Kylmä hiki nousee pintaan. Todennäköisesti joku, jonka minäkin tiedän. Aiheeseen liittyviä postauksia on niin monta.

Pian se löytyykin. Aika pysähtyy.

Hetkeksi.

Mies avaa oven. Karavaanin pitäisi lähteä liikkelle.

Arvaa mitä? Muistatko?

Mieskin muistaa, vaikka istuivat iltaa joskus vain ohimennen jossain työtilaisuudessani.

Kysyn kaveriltani, mitä on tapahtunut.

Olen järkyttynyt ja surullinen.

Miten parhaassa iässä olevia työtuttujani on menehtynyt yhtäkkiä puolen vuoden sisään näin monta? 

Avaan menehtyneen Facebook-profiilin. Hävettää. Hän on käynyt mielessäni vuoden aikana muutaman kerran, mutta ei niin paljon, että olisin vaivautunut tsekkaamaan hänen profiilinsa.

Tsekkaan sähköpostit. Viimeinen mailiketjumme on puolentoista vuoden takaa. Sen jälkeen en tainnut häntä nähdä. Mietin kyllä muutaman kerran, että onkohan hän vaihtanut alaa. Ilmeisesti ei ollut.

Lauantain arkisuus ei tunnu taas niin ylivoimaiselta. On etuoikeutettua elää. Miksi aina pitää saada muistutus elämän toisesta ääripäästä, jotta muistaa arkisenkin kauneuden. 

Näin iltapäivällä blogipostaus uudesta tv-sarjasta tuntuu taas tällaisten uutisten jälkeen turhanpäiväiseltä.

Sosiaalisen median aikakaudella, olen menettänyt isäni ja molemmat mummoni. Kaksi entistä valmennettavaani ja useita työtuttuja. Joka kerta olen miettinyt, pitäisikö päivittää jokin muisto, todiste siitä, miten tämä ihminen oli minulle totta. 

Läheisimpien tregedioiden kohdalla se on tuntunut surussa turhalta. Muiden kohdalla taas on tuntunut, onko minulla oikeutta muistella julkisesti, sillä emmehän me olleet niin läheisiä? Olisiko se tekopyhää?

Olisi kyllä myös epäinhimillistä, jos tällaiset uutiset eivät järkyttäisi. Ja toisaalta minua lämmittivät kyllä muistot, joita kaukaisetkin tutut ovat kertoneet poisnukkuneista läheisistä. 

Irina taisi laulaa, että kauniimmin muistoissa elää. Arkisillakin lauantai-kohtaamisilla voi olla niissä merkitystä. Uskalletaan elää ja muistaa.

Terveiset sinne taivaaseen <3

 

Kultainen Venla -gaala – tätä et nähnyt televisiossa!

Tai no, ylläolevat parit saatoit jo nähdä, jos seurasit uutisointia gaalasta.

Itse olin gaalassa töissä, joten itse lähetyksen seuraaminen jäi vähemmälle.

Tänä vuonna Kultaisen Venlan lähetys oli aika tiukka paketti (1,5). Koska palkittuja haastateltavia saapui tasaisesti lehdistötilaan, ehdin katsoa varsinaisen lähetyksen tosiaan kunnolla vasta eilen illalla. Kokosin TOP5-paketin jutuista, joita et nähnyt televisiossa.

1. Kuvausseinäsometus

Täytyy sanoa, että vallan maltillisia somettajia ovat nämä meidän tv-tähtemme. Moni pyytää ottamaan omaan some-kanavaan aulan kuvausseinältä kuvan tai kuvaa, kun heitä kuvataan, mutta muuten kännykät pysyivät coktail-etkoilla laukuissa.

2. Humala-aste

On sekin varsin maltillinen, vaikka porukka onkin keskimäärin hilpeämmällä tuulella. Monella tv-porukalla oli ollut omat etkot ja muutama kävikin supattamassa sisääntullessa, että onkin nyt puheliaalla tuulella. Jatkoilla toki asia voi olla toisin, mutta punaisella matolla en ole nähnyt kenenkään ikinä hoipertelevan. 

3. Jännitys

Gaalajuontaminen näyttää aina niin luonnolliselta, että aina ei osaa ajatella, että juontajaa saattaa jännittää. ”Aina jännittää mennä omien eteen, mutta koskaan ei ole jännittänyt näin paljon”, illan juontaja Vappu Pimiä totesi kulisseissa. Mutta sehän meni jälleen oikein mallikkaasti!

 

4. Kellaripilleet

Oopperatalolla lehdistön työskentelytilat ovat kellarissa. Kontrasti tv-kameroiden, salamavalojen ja punaisen maton sykkeestä on aikamoinen, kun pystin voittanut tyyppi kiikutetaan lehdistön eteen kellariin, jossa tarjolla on kahvia ja limsaa. 

Täytyy sanoa, että tähän on itse vuosien aikana jo tottunut, mutta ehkä joillakin voittajilla ilmeet ovat nopeiden haastisten jälkeen olleet tässäkö tämä nyt oli -osastoa. Muistan yksi vuosi, kun Ketonen ja Myllyrinne voittohaastisten jälkeen katsoivat ympärilleen, nappasivat kahvikupit ja kippistivät niillä!

5) Painavat patsaat

Olen harvemmin vieraillut gaalojen jatkoilla, mutta muutamina kertoina kun olen sellaisille päätynyt, olen nähnyt lojuvia pystejä (enkä puhu nyt vain tästä kyseisestä gaalasta) ravintolan pöydillä ja baaritiskilläkin. Jaajo Linnonmaa tosin uskoi, että Kultainen Venla ei voi hukkua, sillä se on niin painava. Ja painava oli. Testasin itse.

Lupasin itselleni, että seuraavassa gaalassa (Urheilugaala 18.1) jätän pystien nostelun itse voittajille..