Luin aikoinaan tutkimuksen, jossa oli haastateltu suomalaisia lottovoittajia. Kertomukset olivat liikuttavan samanlaisia.

Voiton jälkeen auto oli vaihdettu, asuntoakin ehkä uudempaan. Käyty ulkomailla lomamatkalla.

Pian oli iskenyt pelko rahojen loppumisesta, kun ei sitä rahaa niin paljon kuitenkaan tullut. Monet ovat myös jatkaneet töitään, tosin vähemmän kuin aikaisemmin. Vakuutelleet, että ihan tässä elellään kuin ennenkin. Kriisejä ja riitojakin rahasta tulee, vaikka sitä nyt on.

Anna Leena Härkösen Kaikki oikein -kirjaan pohjautuvassa elokuvassa lottovoittajien, kosmetologina työskentelevän Eevin (Elsa Saisio) ja rokkarimies Karin (Antti Luusuaniemi) tarina kulkee hyvin samankaltaisia latuja.

Eevin voitettua 15 miljoonaa, hän haluaa jakaa potin puolisonsa kanssa puoliksi. He päättävät jatkaa elämää kuten ennenkin, kertomatta voitosta muille. Tottakai rahat kuitenkin polttelevat taskussa.

Kiinnostavinta ei suinkaan ole se, mitä pari lopulta rahoilla tekee. Voitto on kriisi, joka ajaa käsityksen itsestä ja parisuhteesta koetukselle. Eikä rahat poista huonoa itsetuntoa tai Eevin kokemusta koulukiusaamisesta.

Päähenkilöt ovat korostetun tavallisia meikäläisiä. Tarina on viihdyttävä, mutta jostain syystä nauroin enemmän kirjaa lukiessa. Ehkä monissa tarinan roolihahmoissa oli jotain ärsyttävää, kun he tulivat näkyviksi valkokankaalla. 

Kun mietin lukemaani tutkimusta, Eevin ja Karin tarina tuntuu suhteellisen realistiselta. Varmaan moni meistäkin olisi hetken hukassa, jos yhtäkkiä voisi tehdä melkein mitä tahansa.

Onhan sillä ajatuksella itsekin tullut joskus leikiteltyä. Että mitä, jos voittaisi jättipotin?

Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että 15 miljoonaa on äkkiseltään liian iso summa rahaa. Se toisi mukanaan myös vastuuta. Pitäisi selvittää, mille järjestölle kannattaa lahjoittaa varoja, mihin sijoittaa muuten.

Sellanen muutaman miljoonan potti olisi huomattavasti huolettomampi. Eikä sillä rahalla ihan voisi kokonaan lopettaa töiden tekemistä. En nimittäin usko, että ihan oloneuvokseksi heittäytyminen sopii yhtäkkiä kenellekään. Sen taitavat todeta jossain vaiheessa myös Eevi ja Kari.

Kaikki oikein -elokuva tänään ensi-illassa kautta maan

Edellinen: 95 -elokuva on vuoden hämmentävin leffa

Ihannepaino on suhteellinen käsite.

Olin jo lapsena, heti teini-iän kolkutellessa lantiolle, pehmeyteen taipuvainen. Kun muut saivat pituuskasvun lähes kuihduttamiin kroppiinsa kauniisti muotoja, minulla kilot tahtoivat tulla niin sanottuina liikakiloina.

Jollain tasolla laihdutin ja kikkailin jo ruuan kanssa ala-asteella, mutta varsinaiset syömättömyyskaudet alkoivat ylä-asteen keskivaiheilla. Kahdeksannen luokan keväällä söin hyvin vähän kotiruokaa tai hiukan koulussa, en juuri muuta. Kerran viikossa vedin karkkia. Kaiken järjen mukaan määrä oli aivan liian vähän siihen nähden, että voimistelin ja liikuin aktiivisesti viisikin iltaa viikossa.

Ripille päästessäni painoin 52 kiloa ja tunsin olevani vihdoin kuin muutkin.

Yhdeksännellä harjoittelin aktiivisesti voimistelun SM-kilpailuihin ja samalla syömiskikkailuilla sain painon pidettyä noissa lukemissa. Tiesin sen, sillä punnitsin itseni joka päivä.

Lukiosyksynä harjoitusmäärät vähenivät ja siirryin enemmän valmentamaan. Paino lähti nousuun. Syksyn aikana lihoin kahdeksan kiloa, vaikka urheilin yhä neljä iltaa viikossa, tosin harjoittelu oli kevyempää.

Söin usein yhä kerran tai kaksi päivässä, mutta kroppa tuntui nielevän kaiken, mitä suuhuni laitoin. Olin kai tehnyt itselleni karhunpalveluksen ja ajanut sen lopullisesti säästöliekille.

Lukio meni jojoillessa. Verhosin jatkuvat dieettini huumorilla ja abikirjassa taidettiinkin vitsailla jotain kylän ikuisesta jumppaaja-dieettaajasta. Todellisuudessa minulla ei ollut tuohon aikaan vähäisntäkään ymmärrystä ravintoasioista. Tiesin kyllä, että sipsit ja karkit ovat pahasta ja yritin syödä niitä vain kerran viikossa. Muuten ajattelin, että mitä vähemmän ruokaa sen parempi. Voitte kuvitella millaisiin annoskokoihin tämä ajattelu nälkäkuurilla välillä johti?

Jos nyt ajattelen tuota aikaa, niin dieettailuni oli kuitenkin aika viatonta. Välillä sorruin naureskellen kesken kaalikeittodieetin hakemaan kaverin kanssa grilliltä ranskalaiset. Muuten sain esiintyä ja kilpailla rakastamani lajin parissa -hyväksyttynä muotoineni tai ilman, siitä kiitos valmentajille.

Itse en kuitenkaan osannut hyväksyä itseäni. Takaraivossa oli liian usein tunne; mitä voisitkaan olla, jos olisit vähän laihempi?

Kun aloitin opiskelut ja muutin omilleni, yliopistomaailman vapaus antoi huumaavan vapauden urheilla tehokkaasti, kuinka usein halusin. Ensimmäiset vuodet ohjasin iltaisin jumppia. Jos ohjausta ei ollut, vedin itselleni vähintään tunnin jumpan steplaudalla kotona. Ensimmäisen opiskelusyksyn jälkeen painoin taas 52 kiloa, joka oli iskostunut päähäni ihannepainona. Olin kuullut jostakin, että ihannepaino on yhtä kuin oma pituus-110. Eli 162cm-110 teki yhteensä 52. Myöhemmin olen miettinyt, että onkohan koko kaavaa edes olemassa? Tarkalleen ottaen pituuteni on 163cm, joten olin kai varmuuden vuoksi ottanut tuosta ”ihannelukemasta” kilon pois.

Välillä ääretön määrä liikuntaa (ja vääränlainen ravinto), johti ahmimiskohtauksiin, joista rankaisin itseäni liikkumalla lisää.

Kun muutin Helsinkiin pitämään välivuotta aloin lukea enemmän ravinnosta. Ymmärsin proteiinien merkityksen ja höttöhiilareiden haitat ennen fitnessbuumia vuonna 2004 ja aloin syödä päivisin lounaana ison rahkan tai raejuustoa wok-vihannesten kanssa. Joskus söin vielä omenan, mutta pääosin en juuri muuta satunnaisia yliopistolounaita lukuun ottamatta.

”52 kiloa oli iskostunut päähäni ihannepainona. Myöhemmin olen miettinyt, olikohan koko laskukaavaa edes olemassa?”

Juhlimiseni suunnittelin tarkasti salakuljettamalla euron siideri-iltoihin baariin light-siidereitä. Kaadoin euron ”sokeri”siiderin alas vessanpöntöstä ja laitoin aspartaanimössöä tilalle, sillä light-siidereitä ei ollut läheskään aina myynnissä.

Huomasin myös aamuaerobisen tehokkuuden. Osittain solidaarisuudesta kämppiksenä asuvaa ystävääni kohtaan hylkäsin kotijumpat ja aloin juosta aamulenkkejä. Liityin myös tanssiryhmään ja illat olin aina ohjaamassa jumppia, valmentamassa tai tanssikeikalla.

Koin silti jatkuvasti ja joka paikassa olevani liian iso, vaikka kukaan ei koskaan mitään ääneen sanonutkaan.

Katsoin itseäni kuntosalin peilistä (kävin siellä aina saunassa) ja tunsin olevani valtava. Välillä jätin pois päivittäisestä banaani-ananas-maitorahkastani varmuudeksi banaanin pois, koska en ollut taaskaan laihtunut.

Enkä koskaan laihtunutkaan (onneksi) alle 51 kilon. Uskon, että säästöliekki, satunnaiset vierailut kotona ja pehmeyteen taipuvat geenit pelastivat minut pahemmalta kehon tuholta. Kuukautiseni olivat välillä joitakin aikoja pois, mutta en ymmärtänyt syy-yhteyttä ruokavaliooni. Kerran eräällä salilla – silloisella työnantajallani- oli kehonkoostumusmittaus. Rasvaprosenttini oli 14,6 ja mittaaja sanoi, että se on naiseksi aika vähän.

En oikein tajunnut, mitä se käytännössä tarkoitti. Ehkä tunsin jollain tavalla ylpeyttä.

Nyt vasta ymmärrän, kuinka alhainen tuo lukema todellisuudessa oli. Epäilen, että osa tuosta prosenttilukemasta oli silkkaa kuivumista, sillä en juonut juuri edes keskiviikkoisin, jolloin ohjasin yhdeksän tuntia jumppia, juurikaan vettä. Kerran jouduin sairaalaan suolanpuutoksen vuoksi, mutta pääsin tipasta pois reilun vuorokauden jälkeen. Jotenkin vääristynyt mieleni piti tuotakin normaalia täydellisen kehon tavoitteluun kuuluvana välietappina.

Henkinen paniikki ja epävarmuus omasta kehosta eskaloitui toisena Helsinki-kesänä. Tunsin, että kasvoni ja reiteni ovat jättimäisen leveät. Hisseissä en pystynyt katsomaan itseäni peilistä. Kun ajoimme keikkamatkoja, en pystynyt istumaan etupenkillä, sillä tunsin itseni valtavaksi.

Erään pidemmän keikkaputken jälkeen ystäväni huomasi pakokauhuni ja alavireisen olemukseni. Olin litkinyt koko reissun lähinnä noina vuosinani keksimääni pepsi maxia, jolla yritin piristää itseäni.

Kaikella rakkaudella, tuossa sun touhussa ei ole enää aikoihin ollut mitään järkeä!

Niin hän sanoi ja minä aloin itkeä hysteerisesti. Ensimmäistä kertaa myönsin itselleni, että ongelmani ei ollut se, että olin liian lihava, vaan se, että tuon olemattoman asian (täydellisen minän) tavoittelusta oli tullut pakkomielteistä.

Täyttä järkeä touhussani ei ollut vielä moniin vuosiin tuon jälkeen, mutta tuosta alkoi havahtuminen; mikä minulle on elämässä tärkeää? Onko se vain sporttinen kroppa, jos joudun rakentamaan sen ympärille koko elämäni.

Luin viikonloppuna Aki Hintsan Voittamisen anatomia -kirjan. Akin kehittämä core-systeemissä asiakkaalta kysytään ensimmäisenä kuka sinä olet? Sitä kautta päästään puruetumaan henkilön arvoihin, mille hän on valmis antamaan elämässään aikaa? Tai mikä ylipäänsä on siinä tilanteessa mahdollista.

Jollain tavalla ymmärsin käydä tuota arvokeskustelua tuolloin itseni kanssa edes jollakin tasolla. En tosin tietoisesti silloin, mutta ehkä tietoisemmin nyt aikuisempana. Vaikka painon kanssa jojoilu jatkuikin.

”Kaikella rakkaudella, tuossa sun touhussa ei ole mitään järkeä!”

Kuinka ollakaan, kun vähensin hullujen vuosien jälkeen liikuntaa ja aloin tehdä enemmän toimittajan töitä, painoni nousi – ensin 56 kiloon ja vuotta myöhemmin 60 kiloon, kun olin liikkumis-ahmimiskomboni paheni sitä mukaan, kun paino ja paniikki kasvoivat.

Kierteen pysäyttivät lopulta raskaus, jonka myötä aloitin terapian, jonka jätin lopulta kesken. Koin, että osasin hoitaa asian tehostetummin itse, kuin istumalla itkemässä kerran viikossa kesken työpäivän vastaanotolla. Eli järjestämällä ruokavalioni ja liikkumistottumukseni taas kerran uuteen uskoon.

Synnytyksen jälkeen tapahtui kuitenkin pieni ihme, minulla oli yksi tärkeämpi asia maailmassa mietittävänä kuin minä itse. Toki listasin ja aikataulutin ruokavalioita ja liikuntaohjelmia päässäni yhä, mutta niiden ääni vaimeni hieman. Imettämisen lopetettuani laihduin ensimmäistä kertaa elämässäni luonnostaan 55 kiloiseksi. Toisen lapsen synnytyksen jälkeen paino jäi lopulta 58 kiloon, jonka arvelin olevan hyvänolon painoni, joka vaati tarkkailua, mutta ei aivan kohtuuttomia ponnisteluja.

Painoni alkoi nousta jo ennen kolmatta raskauttani, kun mieheni lähti pidemmälle työkomennukselle. Asuntomme oli samaan aikaan myynnissä ja puunasin kämppää yksin joka viikonloppu näyttökuntoon. Samalla työt jäivät osittain öiksi. Yökirjoittaminen vaati energiaa ja aloin syödä iltakirjoituksen ohella, vaikka en kovinkaan usein mitään epäterveellistä.

Vaikka urheilin kuinka eliminoidakseni yösyömiset, paino nousi yli 60 kilon, jossa se on ollut reippaastikin kolmannen lapsen syntymän jälkeen.

Reilu vuosi sitten sain tarpeekseni ikuisesta itseni ruoskimisesta, jojoilevasta painosta ja siitä, miten paljon energiaa se vei ajatuksistani paletissa, jossa hoidettavana oli kolme lasta ja suhteellisen epäsäännöllinen työ.

Ymmärsin hyvän olon korreloivan elämän muiden roolien kanssa, mutta olikohan painonpudotustavoitteeni epärealistisia elämäntilanteen huomioiden? Voisiko hyvää oloa löytää jotenkin muuten kuin kesäksi 10 kiloa pois -henkisillä tempauksilla?

Viime vuoden alussa kirjoitin maailman hitaimmasta laihdutuskuurista, jossa kerroin, kuinka olin vihdoinkin kyllästynyt pikakuureihin, enkä aio ikinä laihduttaa niin, että paino tulee takaisin. Viime vuosi olikin ensimmäinen aikuisiällä, jolloin en varsinaisesti laihduttanut. Se ei tarkoittanut, että olisin elänyt koko ajan epäterveellisesti. Mutta olisi valhetta väittää, että 20 vuotta (!) pyörineet nyt kun olisit 5 kiloa laihempi -ajatusmallit olisivat kadonneet noin vain.

Ainoa asia, mitä olen oivaltanut pysyvistä elämäntapojen muuttamisesta on se, että ne tapahtuvat hitaasti. Siksi otin viime vuodelle vain yhden tavoitteen; liikunnan ilon ja oikean määrän löytämisen.

Sen löysin lopulta kokeilemalla. Vaikka liikunta tuo siinä hetkessä lisää virtaa, niin kovin hektisessä elämäntilanteessa, se saattaa myös viedä sitä tai johtaa ylettömään syömiseen. Kolme kertaa oli minulle sopiva ja toteutettava määrä liikuntaa tässä elämäntilanteessa. Muina päivinä pyrin vain kävelemään mahdollisuuksien mukaan arjessa.

Huomasin, että sopivan liikuntamäärän löydyttyä paino laski 65:stä 63 kiloon, jossa se on aika hyvin pysynyt. Syömisessäni olen yrittänyt pitää kiinni aikaisemmin sisäistämistäni hyvistä tavoista (enkä puuttua liikaa huonoihin). Juon aamulla puoli litraa vettä ja syön vitamiinit. Osaan valita annokseeni aika usein luontaisesti tarpeeksi proteeineja ja hyviä hiilihydraatteja. Tykkään urheilla, kunhan pidän rajoista kiinni -molempiin suuntiin.

Kun luin viikonloppuna Hintsan kirjaa, huomasin, että olin toteuttanut omista lähtökohdistani huomaamatta hänen core-oppiaan. Siinä ihminen luokitellaan kokonaisuudeksi, jonka elämänalueet vaikuttavat vahvasti toisiinsa. Usein tuijotetaan vain yhtä sektoria, kun pitäisi katsoa kokonaisuutta.

Liian usein pohditaan ruokavaliota tai vain liikuntaa, kun pitäisi miettiä, mikä on kokonaisuuden kannalta paras lopputulosa. Jotta tämä olisi mahdollista pitää huomioida myös se, että jokainen ihminen on erilainen. Ei ole kahta geneettisesti samanlaista ihmistä, joilla elämäntilanne, elinympäristö, tavoitteet, vahvuudet ja heikkoudet olisivat samanlaiset. (Aki Hintsa/core)

Hinsta kertoo kirjassa, että vaikka ihmisen arvot ja intohimo olisivatkin selvillä, niin elämänhallinta voi olla puutteellista. Toisin sanoen ei ole aikaa/mahdollisuutta toteuttaa arvoja tai intohimoja käytännössä. Tähän panostin viime vuonna vaihtelevalla menestyksellä, opettelin tasapainottelemaan uuden työn, kolmen lapsen arkiruljanssin, parisuhteen ja hyvinvoinnin keskiössä.

”Viime vuosi oli ensimmäinen aikuisiällä, kun en varsinaisesti laihduttanut”

Asiakkaiden kanssa Hintsa oli pohtinut ja toteuttanut heidän hyvinvointia samoin kokonaisuutena. Myös Hintsa painotti, että ainoat pysyvät muutokset ovat hitaita.

Siihen olen itsekin vasta nyt alkanut uskomaan. Viime vuoden aikana vasta mietiskelin, millaisia muutoksia voisin ruokavaliooni ihan oikeasti tehdä. Vaativatko ne liikaa aikaa ja ovatko ne tässä elämäntilanteessa edes mahdollisia ilman koko perheen uhrautumista äidin painonpudotusprojektille?

Olen seurannut Jennyn Vastaisku ankeudelle -blogia, jossa hän on laittanut jojottelun kuriin ja pudottanut painoa 20 kiloa tapojaan hitaasti vuoden aikana muuttamalla. Monet hänen metodeistaan ja ajatuksista ovat samanlaisia, joita olen itse jojoiluni aikana huomannut.

Vaakakapinan lisäksi olen seurannut monia muita kehopositiivisuuteen kannustavia kanavia ja oppaita, kuten Aino-Kuutamo Uusitorpan ja Hanna Kinnusen Valtavan ihana. Instagramissa aloin juuri seurata Anni Valliusta ja Elina Leskisen, jotka pyörittävät myös Erilaiset esikuvat -brändiä.

Ehkä kaikki nämä kehopositiivisuuskanavat ovat muuttaneet maailmaa edes hippasen, sillä minusta tänä tammikuuna ei ole ollut samanlaista joka puolelta työntyvää laihdu heti ja äkkiä näin -buumia kuin aikaisemmin vuoden alussa. Myös viime vuonna rankkaamani television laihdutusohjelmat loistavat (ainakin vielä) kevään uutuuksista poissaolollaan. Onko joku muu huomannut saman?

Yllämainituilla sivustolla jaetut tarinat ja kokemukset ovat saaneet minut entistä skeptisemmäksi pikalaihdutusta ja ehkä myös laihduttamista kohtaan. Myönnän, että katselen käsiini osuessa hieman kaiholla vanhoja kuviani, joissa olen nykyistä pienempi. Toinen ääripää on nykyiset itsestä (epäedullisesta) kulmasta otetut kuvat, joita nähdessäni yritän vetää henkeä ja todeta, että maailmassa on miljoona pahempaakin asiaa kuin huono valokuva meikäläisestä. Ja muutos tapahtuu hitaasti, jos on tapahtuakseen.

Nappasin tähän ylös kollaasiin kolme kuvaa itsestäni. Vasemman puoleisessa olen noin 55 kiloa, keskimmäisessä noin 60 kiloa ja oikean puoleisessa sen 63-65 kiloa, johon painoni on nyt asettunut.

Toki viimeisin on hyvin edullisesta kuvakulmasta otettu, eikä ensimmäisen kuvan farkkuni mahdu muualle kuin vaatekaappiini, niin ero ei näytä niin isolle kuin kuulostaa. Yritän muistaa tämän seuraavan kerran, kun takaraivossa jyskyttää ajatus pikadieetille hyppäämisestä.

Kuten nyt, kun joulun jälkeen tunnen, että vaaka näyttää lähemmäksi 65 kiloa. Sen verran olen tässä elämässä oppinut, että niitä lukemia ei kannata mennä heti ihmettelemään. Yleensä muutaman viikon kuluttua tilanne on tasaantunut.

Voiko olla niin, että tuo 63 kiloa voi olla ruuhkavuosien ihannepainoni? Sellainen, johon voisin jäädä ja heittää vaa´an lopullisesti varastoon?

Armollista vuotta 2018!