Hae
Gaalanainen

Iisalmi – miltä lapsuuden kotikaupunki tuntuu puoli elämää myöhemmin?

Iisalmi – kaupunki, jossa vietin 18 ensimmäistä elinvuottani. Kun muutin sieltä opiskelemaan, kävin lapsuudenkodissa varmasti ainakin neljä kertaa vuodessa pidemmän pätkän. Ensimmäiset vuodet kaupungista  ja yleensäkin kotoa muuton jälkeen ovat minusta näin jälkeenpäin mietitttynä osittain sellaista napanuoran katkaisua.

Oli ihanaa kokoontua porukalla eri puolilla opiskelevien kavereiden kanssa jouluisin vanhaan kunnon kotikaupungin baariin, käydä vetämässä vanhan jumppaseuran ryhmille treenejä. Iisalmesta puhuttiin aika sarkastiseen sävyyn Iippolana, mutta kuitenkin sinne tuntui turvalliselta palata nuolemaan haavoja, jos piti hakea vauhtia kariutuneisiin unelmiin tai poikaystävä jätti.

Mutta aina minulle oli selvää, että Iisalmesta lähtisin, kun lukio päättyisi, enkä sen jälkeen lopullisesti palaisi. En tiedä, miksi se oli niin, mutta en koskaan nähnyt muuta vaihtoehtoa. Ei siinä ollut mitään dramaattista tai elämää suurempaa, mutta niin kauan kuin mistään mitään muistan, lähtö ilman lopullista paluuta oli minulle selvä.

Toki elämä on sittemmin opettanut, että aina ei voi valita. Joskus paluu on siinä tilanteessa ainoa oikea vaihtoehto.

Aikuisena asiat näkee toisin

Harvan perimmäinen onnellisuus riippuu Suomessa kai asuinpaikasta.

Näin ajattelen nyt, tänään 38 vuotta täyttävänä, lähes 20 vuotta Iisalmesta muuton jälkeen. Olen asunut pidempään muualla kuin aikanaan Iisalmessa asuin. Takana on myös pisin aika ikinä poissa Iisalmesta, koska korona. Kävin kaupungissa viimeksi helmikuussa 2020, ja nyt sitten vasta viime viikolla.

Lapsuudenkaupungin tiivistäminen lyhyesti on lähes mahdotonta. Tietyssä nostalgisessa mielentilassa lähes kaikki tuo kyyneleet silmiin; meidän kaunis lukio, ala-asteen luokka ja keväällä eläkkeelle jäänyt ope, jolle olimme kuin omia lapsia.

Kuopus kurkkasi vanhan opinahjoni, Iisalmen lyseon ovesta ja …

 

Mummolassa lapsuuden sielunmaisema ja jokainen nurkkaus, joka on tuttu. Isän haudalle veimme pojan viimeisen leiripäivän (meidän poika oli Iisalmessa jääkiekkoleirillä, siitä on oma postaus Instagramissa) jälkeen kukat. Miten ylpeä isä olisikaan ollut, että Iisalmessa tuollainen leiri järjestetään. Ja miten ylpeä hän olisi ollut pojasta, omasta lapsenlapsestaan, joka pärjäsi hienosti kentällä kuin sen ulkopuolella äidin murretta puhuvien lasten kanssa. Se on pikkukaupungin etuja, pienet jutut tuntuivat elämää suuremmilta. Vai oliko se sittenkin vain lapsuus, jonka aikuisuus olisi karsistanut kaupungista riippumatta?

Aikuisena katson vanhaa kotikaupunkia eri tavalla. Uimarannalla katson helteessä kylpeviä rannan kupeessa olevia puutaloja. Ovatko nämä olleet aina näin hienoja? Keitä täällä asuu? Ovatko he onnellisia? Olisinko minä ollut onnellinen tässä kaupungissa, jos olisin jäänyt? Tai palannut?

Ystävien rantasaunalla. Näyttää vahvasti kesältä.

Mun koti ei ole enää täällä, mutta juuret ovat

Keskustan jokaisen kadun käänteen tiedän, mutta moni liike tai ravintola on vaihtanut paikkaa tai nimeä. Kun terassilla katson lapsuudenystävien pöydästämme toisiin, huomaan olevani vieras kaupungissa. En tunne näitä ihmisiä tai heidän tarinoitaan. Tämä on nyt heidän kotinsa, mutta minun juuret ovat aina täällä – vaikka kotini onkin muualla.

 

 

Vielä yksi yliluonnollinen kokemus – vai sittenkin sattuma?

*Sisältää mainoslinkkejä

Yliluonnollista vai luonnollista?

Yliluonnollinen kokemus selitetään usein sillä, että alat kiinnittää eri tavalla huomiota asioihin kuin aikaisemmin. Tämän Varpu Hinstanenkin totesi minulle kirjaprojektin alussa, kun hän kertoi erityisestä suhteestaan oraviin.

Monet Varpua hänen Instagramissa seuraavat saattavat tietääkin, että Senjan kuoleman jälkeen Varpu haki lohtua ja kävi näkijällä. Tuo näkijä on samainen, josta olen kuullut muiltakin, mutta kuten sanottu nämä ovat pitkälti uskon asioita.

Kerromme tuosta kohtaamisesta enemmän kirjassa, mutta lyhykäisyydessään tuo näkijä kertoi, että Senja viestisi jatkossa Varpulle oravien kautta. Mitä vain mikä tuo lohtua, ajattelin minä viime kesänä ja unohdin oikeastaan koko jutun. Joskus katsoin Instagramissa, kun Varpu oli kuvannut sinne vipeltäviä oravia.

Sattuma vai viesti jostakin?

Olin säästänyt syksyn alulle kaksi viikkoa kesälomaa, jolloin aloitin Varpun kanssa Valo joka ei kadonnutkaan -kirjan varsinaisen kirjoittamisen ensimmäisten haastatteluosuuksien jälkeen. Maanantaina, heti ensimmäisenä kirjoituspäivänä, lähdin aamupäivänä haukkaamaan happea, kun huomasin pihassamme kaksi oravaa. Vähän hämmentyneenä jäin kuistille, kun toinen oravista tapitti minua, käänsi päätään puolelta toiselle ikään kuin arvioiden minua päästä varpaisiin.

Kun lähdin kävelemään kohti tietä, toinen oravista kiisi ja hyppäsi roskakatoksemme päälle ja jäi katsomaan perääni.

En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt meidän viiden vuoden talossa asumisemme aikana pihassa yhtään oravaa – vai oliko niin, että en ollut kiinnittänyt niihin vain huomiota?

– Onko meidän pihassa ollut aikaisemmin oravia, kysyin illalla insinöörimieheltäni, joka ei varmasti ostaisi ajatusta oravista sillä tavalla, kun aloin niiden yhtäkkistä ilmestymistä miettiä – ellen lähestyisi asiaa oikealla tavalla.

Mies sanoi, että ei ja mainitsin, että aamupäivällä niitä oli pihassa tullessa ja palatessani. Tässä kohtaa en maininnut, että aikamoinen sattuma, että oravat saapuivat juuri tuona maanantaina, kun aloitin kirjan rakenteen muodostamisen ja lukujen hahmottelun.

Orava joka halusi tulla kotiimme

En ole varma, oliko se aina sama orava, mutta seuraavina päivinä yksi teki koko ajan poikkeuksellisen läheistä tuttavuutta. Tuli kuistin viereen, lopulta aamuisin se oli istumassa kouluun lähtevien lasten pyörien satuloiden päällä.

-Äiti , taas se orava istuu minun satulalla?, kuulin kahden kouluun lähtevän lapsen ihmettelevän.

Yksi päivä orava pyrki tyttären mukana sisään. En nähnyt, mutta hän kertoi.

Itse kuvasin muutamana päivänä tuota silmiin tapittavaa otusta ja mietin, voiko tämä olla enää sattumaa? (laitoin noita syksyllä kuvaamiani videoita äsken ensimmäistä kertaa Instagramin stories-osioon)

Mietin muutaman viikon aikana, pitäisikö minun kertoa perheelle? Että voisi olla mahdollista, että nuo yhtäkkiä pihaamme ilmestyneet erityiset oravat olivat viestejä pieneltä tytöltä, josta kirjoitan kirjaa?

Jokaisen omia uskon asioita

Lopulta päätin sanoa asiasta esikoiselle ja hänenen kaverille (naapurin tytölle), kun he keskustelivat erikoisesta oravasta, joka pyrkii meille sisälle. He ihmettelivät seurallista oravaa automme takapenkillä. Ehkä asian avaamiselle aika ei ollut ihan paras, sillä olin hakemassa tyttöjä harjoituksista ja kello lähenteli puolta yhdeksää. Oli pimeää. Kun he kuulivat koko tarinan, he katsoivat vähän kauhistuneina toisiaan.

Mutta seuraavana aamuna minua hymyilytti, kun esikoinen totesi pyörän satutassa päivystävälle oravalle:

– Senja voisitko sanoa nyt tälle oravalle, että minun pitäisi ehtiä kouluun?

Sattumaa vai ei? Jokainen saa tietenkin päättää tahollaan. Kuten mieheni, jonka mielestä oravat olivat vain sattumalta juuri sinä maanantaina löytäneet pihan linnun siemenet ja joukossa oli yksi vähän seurallisempi orava.

Minusta taas tuntui, että oravien ilmestyminen antoi minulle varmuuden siitä, että Senja viestitti, että oli ihan ok, että meikäläinen kirjoitti hänen tarinaansa täällä maan päällä.

kuva: Tiia Ahjotuli

Lue myös

Yliluonnolliset kokomukset – kuolleen isän varjo kuvassa

Kuinka pystyin kirjoittamaan vanhemman pahimmasta painajaisesta?

Valo joka ei kadonnutkaan kirjan ennakkotilaus (myös Varpun nimmarilla)

kuva: Tiia Ahjotuli