Hae
Gaalanainen

Mitä minä voin itse tehdä? 10 maalaisjärkistä ja tutkittua keinoa kouluväkivallan vähentämiseen

Koulukiusaamista ja kouluväkivaltaa kokeneille olisi tärkeää saada näkyviin vihdoin valoa tunnelin päähän!

Koulukiusaamista ja kouluväkivaltaa kokeneille olisi tärkeää saada näkyviin vihdoin valoa tunnelin päähän!

Istun paikallisjunassa matkalla kotiin, kun samaan, täyteen junavaunuun pelmahtaa arviolta yläasteikäinen kouluryhmä. Osa ryhmästä jää seuraavalla pysäkillä pois, ja joukosta vaalea poika asettuu vastapäätäni vapautuvalle paikalle istumaan. Hänen viereensä asettuu toinen poika, joka on fyysisesti vaaleaa poikaa isompi. Hän ikään kuin uhkuu levottomuutta ja tuntuu, että hänen on mahdoton pysyä aloillaan. Pojista näkee, että he tuntevat toisensa jotenkin. Isompi pyörii uhoilevana paikoillaan ja ääni väristen vaalea poika yrittää sanoa tälle jotakin.

Näen ja aistin vaalean pojan pelon ja epämukavuuden.

Tunnen turhautumista ja yritän vain hymyillä vaalealle pojalle kannustavasti. Tunnen itseni typeräksi ja voimattomaksi, kun pojat jäävät yhtä aikaisemmalla asemalla pois.

Olen varman, että minua vastapäätä oli istunut kiusaaja ja kiusattu, jotka olivat olosuhteiden pakosta jääneet epämukavasti kahden. Ilman apuhuutelijoita saattoi nähdä, miten epämukava olo oli myös kiusaajalla.

Tuo tilanne oli sivustakatsojalle vaikea,  mutta koska aistin vain pelon, mitä olisin voinut tehdä? Selitin tätä tilannetta päiväkausia ja sain vain vastaukseksi, että yritä lähettää pojalle hyvää energiaa!

Olen sillä tavalla suojassa kasvanut, että olen nähnyt elämässäni vain kaksi kouluväkivaltatilannetta, jotka eivät ole olleet pelkkää kahden tyypin välistä välien selvittelyä.

Kaksi kertaa olen myös elämässäni mennyt kouluväkivaltatilanteessa väliin.

Kuudennella luokalla olin myöhästynyt bussista ja lähdin kävelemään kotiin. Oli narskuva pakkanen, kuten joulun lähestyessä aina lapsena. Koulusta lähtevällä isolla suoralla näen, kun kaksi tai kolme isompaa poikaa on työntänyt pienemmän pojan kumoon ja heittelee tämän reppua. Myös lumipesut on annettu.

Tunnistan pojan. Hän on samalta kylältä kuin minä itse. Kiusaajat ovat häntä isompia, mutta minua pienempiä, joten saan huutamalla heidät tiehensä.

Sydäntä särkee pienen pojan puolesta; hän voisi olla iältään melkein minun pikkuveljeni, joka on aloittamassa vajaan kahden vuoden kuluttua koulun. Poika kertoo, että hän on ollut koulun jälkeen menossa mummileen koulun jälkeen. Poimimme repun lumesta ja karistelemme sen pojan vaatteista. Kävelemme yhdessä mummille, jonne poika jää juomaan kaakaota.

Illalla pojan äiti on soittanut meille kotiin ja kiittänyt.

En kerta kaikkiaan osaa nähdä teossani mitään ihmeellistä. Eikö kaikki olisi toimineet samalla tavalla?

Kerran myöhemmin (parikymppisenä) bussista näin, kun näin ala-asteikäisten fyysisen riitatilanteen, jossa useampi oli yhden pojan kimpussa. Jäin bussista pois ja juoksin koulun pihan reunaan. Kun olin paikalla, sinne tuli jo välituntivalvoja.

Silti näin alakynnessä olleen pojan kasvot mielessäni viikkokausia.

Samasta syystä en pysty lukemaan koulukiusaamiseen liittyviä uutisia. Tuntuu turhauttavalta myös osallistua somekeskusteluihin. Auttaako tämä meidän länkyttäminen niitä, jotka joutuvat pelkäämään päivittäin, että heidän kimppuun käydään joukolla? Tai niitä jolle kukaan ei puhu koko kouluvuoden aikana mitään, joka on jätetty hiljaisesta päätöksestä kaikkien ryhmien ulkopuolelle?

En ole itse paras esimerkki, miten ryhmästä jättämisiin puututaan; näen heti punaista, lapset (omat tai vieraat) saavat kuulla kunniansa, jos jotain tällaista on kaverisuhteita muodostaessa ilmennyt. Mulla on nollatoleranssi myös aikuisten kesken kiusaamisesta vitsailulle. Vaikka muuten pystyn nauramaan lähes kaikelle, niin varmimmin minut saa kilahtamaan tällä.

Tässä minulla olisi parannettavaa, rakentavassa keskustelussa, mutta jälkeenpäin olen osannut olla ylpeä 12-vuotiaan Empun oikeudentunnosta ja empatiasta. Vaikka ilman niitä olisi helpompi elää ja vaan ohittaa asioita.

Viime viikolla, kun Vantaan kouluväkivaltatapaus tuli ilmi, minulle tuli mitta täyteen.

Osallistuin jokaiseen aiheeseen liittyvään keskusteluun sosiaalisessa mediassa. Jaoin tärkeitä kannanottoja, jotka tähtäsivät toimintaan. Olen googlannut ja kysellyt viisaammilta. Olen yrittänyt ymmärtää, mitkä omista näkemyksistäni ovat idealistisia ja mitkä niitä, joihin oikeasti voisimme vaikuttaa. Olo on voimaton, mutta sen sijaan, että en tekisi mitään, halusin listata edes nämä.

  • Tähtien kouluvierailut. Ensiksi täytyy todeta, että meillä on hieno presidentti. Sauli Niinistö on ihminen, joka elää niin kuin opettaa. Mistäkö tiedän, että hän on yrittänyt ratkaista ja vaikuttaa koulukiusaamiseen? Jokunen vuosi sitten Linnan juhlissa Robin pelmahti haastattelujen välillä luokseni ja sanoi, että presidentti oli kättelyssä sanonut, että haluaisi keskustella popparin kanssa koulukiusaamisongelmasta ja sen ratkaisusta. Nyt poppari mietti, että missähän tuo keskustelu pitäisi käydä? Presidentillä on hoksottimet kohdallaan. Jos itse alkaisin miettiä koulukiusaamista ja väkivaltaa vastaan taistelevia nimiä, Robin olisi listallani ensimmäisenä. Myös viime viikolla avauksen kouluvierailuista tehnyt Arttu Wiskari toimisi; nämä kaksi on sellaista reilua ja oikeudenmukaista sankaria, joista voisi ottaa oppia ja uskoisin, että heitä oppilaat myös kuuntelisivat heitä luokissa.
  • Empatiakasvatus. Seurasin yhdesn Facebook-kaverini keskusteluketjussa, jossa lapsi oli joutunut yksin raa án kiusaamisen kohteeksi. Kiusaajat olivat olleet huonoista ja levottomista kotioloista. Lapsen äiti ei uskonut, että empatiakasvatus (jota yritin kai naiivisti ketjussa ehdottaa) olisi heihin enää auttanut ja lopulta kiusattu vaihtoi koulua. Näihin kiusaajiin olisi voitu vaikuttaa yhteiskunnan taholta enää monitahoisella viranomaisavulla. Kaikki lapset eivät osaa lähtökohtaisesti asettua toisen asemaan tai käyttäytyä hyvin, mutta eikö meidän kaikkien kasvattajien tehtävä ole yrittää edes sitä opettaa? Konkreettisesti toisen asemaan asettumista voi miettiä vaikka tarinoiden kautta. Itse olen havainnut hyväksi lukemiseksi Pekka Töpöhäntä -kirjat ja Muumeissä näkymättömästä Ninnistä kertovat jaksot. Ainakin meidän lapsissa ne ovat herättäneet tunteita ja niiden kautta on helpompi puhua myös, miksi ketään ei saa jättää yksin tai miltä sinusta tuntuisi jos? En usko tai väitä, että omat lapset olisivat täydellisiä, mutta olisin todella yllättynyt, jos joku heistä kävisi joukolla yhden kimppuun – henkisesti tai fyysisesti.
  • Ennaltaehkäisy. KiVa-koulun toimivuudesta ollaan montaa mieltä, mutta Nurmeksessa kiusaaminen oli saatu kuriin yksinkertaisella keinolla; huonoon käytökseen puututaan ennen kuin se etenee kiusaamiseksi.  Ei nyt pitäisi olla uutinen, että mitä tiukemmin ja aikaisemmin toista halventavaan ja vääränlaiseen käyttäytymiseen puututuaan, niin sitä parempia ovat myös tulokset. Rajat ovat rakkautta ja myös yhteisön etu. Voisiko koulut alkaa määrätietoisesti ottaa tästä koulusta ja linjasta mallia?
  • Yhteisön vahvistaminen – Lasten synttäreille pitää kutsua kaikki! Mitä pienempänä lapselle opetetaan, mitkä normit ovat ryhmässä hyväksyttyjä ja mitkä ei, sitä epätodennäköisemmin lapsesta kasvaa kiusaaja. Kasvatustieteen tohtori Laura Repo on kehottanut, että vanhempien olisi hyvä kiinnittää jo pienten lasten kanssa huomiota kaverisuhteisiin. Olin ilahtunut, kun hän oli painottanut tutkimuksessaan samaa kuin itse olin jo vanhemmaksi tultua maalaisjärjellä ajatellut, lasten syntympäpäiväjuhlille pitää kutsua kaikki tai selkeästi joku ryhmä; vaikka ryhmän 5-vuotiaat. En voi ymmärtää, miten monet täysjärkiset vanhemmat ajattelemattomuuttaan saattavat antaa jättää yhden tai muutaman ryhmästä kutsumatta! Tämän tekemällä he juuri antavat viestin sille, että porukasta ulkopuolelle jättäminen on hyväksyttyä!  Olen saanut osakseni niin monta vaivaannuttavaa tilannetta, kun olen tästä paasannut, että painotan nykyään vain seuraavaa; jos tilat tai omat voimat eivät anna periksi, niin kysy lasten opettajalta, onko lapsia, jotka eivät ole kutsuja juhliin saaneet. Uskon, että kenenkään perheen budjetti ei kaadu, jos tulee yksi lapsi lisää syömään poppareita ja mokkapaloja. En usko myöskään, että lasten synttäreiden täytyy olla mikään älytön spektaakkeli; se on meidän vanhempien itse keksimä asetelma ja ehkä tekosyykin, kun synttäreiden järjestäminen tuntuu työläältä. Kova suoritus ne ovatkin, mutta noin kolmetkymmenet lasten synttärit järjestäneenä muutaman tunnin nyt seisoo vaikka päällään. Ja se maksaa itsensä takaisin. Lasten synttärit ovat myös hyvä tilaisuus aistia itse lasten välisiä suhteita ja vaikka rohkaista ujompaa. Jos meistä jokainen jaksaisi kantaa ja ottaa huomioon EDES MUUTAMAN KERRAN VUODESSA ne ryhmän ulkopuolelle syystä tai toisesta ajautuvat tai perheyhteisöt joilla on vaikeampaa, se vahvistaa koko yhteisöä. Ja tällaisissa yhteisössä harvemmin kukaan joutuu myöhemminkään kiusatuksi.
  • Sairaalakoulu Yhden tuttavani lapsi äänestettiin kuudennella luokalla luokkansa kivoimmaksi kaveriksi. Seiskaluokalle tuttuun luokkaan tuli kaksi erityisissä oloissa kasvanutta tyttöä, jotka onnistuivat kääntämään koko luokan tyttöä vastaan. Kukaan ei enää puhunut tälle tytölle, joka oli vielä kuudennella ollut pidetty ja reilu kaveri. Välitunnit ja illat tyttö itki kotona. Opettajat voivottelivat tilannetta ja tytön poissaolot lisääntyivät. Yhdeksännellä luokalla tyttö pääsi kotiopetukseen ja sairaalakouluun. Sadistisissa kiusaamistapauksissa mietin, että eikö kiusaajat voisi sijoittaa heti sairaalakouluihin, jossa he saisivat painotetusti terapiaa ja oppisivat tehostetusti empatiakykyä, jot jotta voisivat edes jotenkin elää kanssaihmisten kanssa? En ymmärrä, miksi kiusattu sinne päätyi? Kuten kiusatun tai väkivaltaa kokeneen ei pitäisi joutua vaihtamaan kouluakaan. Nimittäin sadistisesti porukalla yhtä vastaan kääntyvät ovat jollain tavalla isomman avun tarpeessa.
  • Lastensuojeluilmoitus Kouluväkivaltatilanteissa AINA rikosilmotus, josta menee lastensuojeluun tieto. Tämä ruljanssi tekee ainakin väkivallan näkyväksi; sekä koululle, että yhteiskunnalle, joten puuttumattomuus tilanteeseen on helpompi osoittaa.
  • Opettajakoulutus On ollut opettajia, jotka ovat tehneet kiusaamiseen lopettamiseksi kaikkensa. Osa on jo pahentanut sitä. Empatiakykyä pitäisi mitata jo opettajakouluun hakevilta. Hienoilla arvosanoilla ei tee mitään, jos opettajana ei pysty asettumaan toisen asemaan ja auttamaan.
  • Laaja kaveripiiri. Tämä voi olla ehkä suorittajavanhemmuuttani, mutta olen itse pyrkinyt muodostamaan jokaiselle lapselle pikkuserkuista ja kavereiden lapsista kaverisuhteita sekä perinteitä, jotka toivottavasti kantavat läpi elämän. On ollut ilo huomata, että lasten kasvaessa ja puhelimet saatua heidän yhteydenpito on jatkunut luonnollisesti myös keskenään niinä pitkinäkin väleinä, kun emme ehdi perhekunnittain näkemään. Olen myös paasannut harrastamisen tärkeydestä ennen kaikkea sosiaalisesta näkökulmasta; jos koulussa tulee onglemia on muita kaverisuhteita, joihin nojata. Kaverisuhteissa kuten elämässäkään ei kannata nojata yhden kortin varaan. Muistan esimerkiksi kun Antti Tuisku kertoi haastattelussa siitä, että kun koulussa häntä kiusattiin, niin oli helpottavaa päästä viikonloppuna mökille, jossa hän pääsi touhuamaan naapurin poikien kanssa. Muut kaverisuhteet tukevat, vaikka kiusaaminen jättää vahvimmillakin itsetuntoon lommon.
  • Kiusatuksi ja kouluväkivaltaa kokeneille pitäisi pystyä muodostamaan vertaistuki- ja kaveripiiri. Millaisella logistiikalla tämä voisi onnistua? Miten yksinäisiä voisi saattaa yhteen ja ilman että se eskaloituu tai radikalisoituu.
  • Oikea hyväntekeväisyysjärjestö. Olen kaksi kertaa ostanut ”Koulurauhaa” -lehden oheistuotteen ja maksanut sen. Olen aina sanonut puhelinmyyjälle, että en kestä lukea noita kiusaamistarinoita, mutta voin tukea muuten ja ostanut kerran muun muassa MM-kultaa voittaneiden kiekkoleijonien paidan pojalleni. Molemmilla kerroilla en saanut tuotetta, josta maksoin. Olen sittemmin lukenut, että yritys on huijausta. Eikö näin tärkeälle asialle nyt voitaisi saada kunnon järjestöä? Kiusattujen kärsimyksellä rahastaminen on härskeintä, mitä olen taas hetkeen kuullut.
  • Kirja tueksi luokkiin. Vuosia sitten aloin listaamaan mediasta kiusattujen tai/ja kouluväkivaltaa kokeneiden nimiä. Mietin, että ehdottaisin Kiva-kouluhankkeelle jotain kirjaa tai opusta, joka jaettaisiin joka luokkaan; mielellään useampi kappale. Siinä olisi eri alojen menestyjiä kertomassa, miten kiusaaminen heihin vaikutti. Mukana olisi myös surullisia tarinoita; miten kouluväkivalta ja kiusaaminen ovat syrjäyttäneet yhteiskunnasta tai vieneet oman käden kautta hengen. Sellaisia joiden olisi pakko pysäyttää edes osa teini-ikäisistä. Teoksessa voisi olla myös vinkkejä, miten kiusaamiseen voi sivustaseuraajana puuttua ja oma osio kasvattajille avuksi vaikka siihen empatiakasvatukseen. Kirjaa voisi käyttää osana opintoja, mutta tulisi pakkolukuun niille, joita kiusaaminen tai kouluväkivalta tavalla tai toisella koskettaa. Nyt tuli taas mieleen, että olisiko tällaiselle tilausta?
  • Taloudelliset arvot Syrjäytyminen maksaa.  Iso osa syrjäytyneistä on kokenut koulukiusaamista tai väkivaltaa. Tämän hinnan voisi maksaa matalampana aikaisemmin, jos kiusaamiseen aletaan puuttua ja laittaa resursseja. Tuntuisi inhimilliseltä paitsi myös taloudellisesti järkevältä, että asia hoidettaisiin ennemmin aikaisin kuin liian myöhään.

Lue myös: Lapseni harrastavat, koska en uskalla valita toisin

Kauhisteltu ja kiitelty Logged in varmistaa – meille ei ehkä ikinä hankita Fortnite-peliä!

Selfie-kulttuuri lihottaa! Huijaanko itseäni vai muita julkaisemalla itsestäni vain edullisesta kulmasta otettuja kuvia?

Yksi syy, miksi halusin nostaa viime viikolla postauksessa minun omasta mielestä minusta epäedullista kuvaa esille, oli se, että julkaisemalla pelkästään hyvännäköisiä tai ainakin triljoonalla otoksella saatuja jokseenkin ok kuvia, minusta tuntuu, että huijaisin teitä.

Enkä usko, että kyse on mistään huijarisyndroomasta. Mietin tuossa viikonlopun aikana, että ehkä olen huijannut myös itseäni?

Tai miten voi olla mahdollista, että viimeisen viiden vuoden aikana, kun valokuvia on otettu lisääntyneen sosiaalisen median käytön ja kanavien myötä enemmän kuin koskaan, olen myös lihonut eniten koko aikuisiällä?

Arvelen, että yksi syy on myös selfiekulttuurissa. Kun itseään pystyy jatkuvasti keikistämään kameran eteen edulliseen kuvakulmaan, niin hämärtyy todellisuus, että saattaakin näyttää todellisuudessa vähän erilaiselta.

Tästä yksi esimerkki nähtiin Katiska-dokumentin aikaan, kun katsojat kirjoittelivat, ihmeissään miten Sofia Belorf näyttää aivan erilaiselta televisiohaastattelussa kuin omassa somessaan (enkä tarkoita nyt, että isommalta tai huonommalta, mutta erilaiselta).

Mutta totuus lienee kuitenkin se, että me kaikki näytämme todennäköisesti luonnossa tai toisten kuvaamina erilaiselta kuin omassa somessa?

Enkä nyt tarkoita että itsestä otettu kivannäköinen kuva olisi mitenkään huono juttu! Päinvastoin. Parhaimmillaan se piristää päivää ja saattaa kohentaa huonona päivänä jopa itsetuntoa.

Mutta kun yritän nyt miettiä syitä, miten omakuvani on niin vääristynyt, että en tunnista millään omaa kokoani muiden ottamista kuvista ja videoista, niin ehkä on katsoa itseä myös hieman rehellisemmin peilistä?

Paitsi, että huomasin, että olen tainnut myös peilata itseäni viime vuodet, aika imartelevista kuvakulmista.

Tykkäsin näistä kuvista tosi paljon, mutta huijaanko itseäni ja muita julkaisemalla niitä?

Olen kuullut opettajakavereiltani, että kuvamuokkausten aikana jotkut nuoret ovat alkaneet vältellä sometuttujen tapaamista livenä, koska pelkäävät, että heidän somessa kuvamuokkauksineen luoma ulkonäkö ei paljastuisi.

En itse halua ainakaan olla yhtään levittämässä tuota ilmiötä, vaan siksi haluaisin pyrkiä kuvissa myös enemmän.. en tiedä, onko totuus oikea sana, mutta aitous ehkä on?

Kropalle kaikista imartelevin kuva taisi olla tämä. Mutta tuon asennon ylläpitäminen voisi käydä haastavaksi tosielämässä!

 

Armollista viikonloppua!

Lue myös:

Rakas sinusta on tullut pullukka!

kuvat Tiia Ahjotuli