Hae
Gaalanainen

Reissumiehen vaimona kadehdin joskus yksinhuoltajia

Normal
0

21

false
false
false

FI
X-NONE
X-NONE

/* Style Definitions */
table.MsoNormalTable
{mso-style-name:”Normaali taulukko”;
mso-tstyle-rowband-size:0;
mso-tstyle-colband-size:0;
mso-style-noshow:yes;
mso-style-priority:99;
mso-style-parent:””;
mso-padding-alt:0cm 5.4pt 0cm 5.4pt;
mso-para-margin:0cm;
mso-para-margin-bottom:.0001pt;
mso-pagination:widow-orphan;
font-size:12.0pt;
font-family:”Calibri”,sans-serif;
mso-ascii-font-family:Calibri;
mso-ascii-theme-font:minor-latin;
mso-hansi-font-family:Calibri;
mso-hansi-theme-font:minor-latin;
mso-bidi-font-family:”Times New Roman”;
mso-bidi-theme-font:minor-bidi;
mso-fareast-language:EN-US;}

Marraskuu on meidän perheessä yksi vuoden kiireisimmistä kuukausista.

Tyttären kaikki voimistelukilpailut ajoittuvat syyskauden osalta tuolle kuukaudelle ja niitä on joka viikonloppua 1-2 kappaletta eri puolilla eteläistä Suomea. Samaan aikaan lätkäkausi on kuumimmillaan. Ja olipa keskimmäisellä lisäksi kahtena viikonloppuna kaksi fudisturnausta. Keskimäärin jokainen marraskuun viikonloppupäivä sisälsi 2-3 tapahtumaa; harjoitusta, turnausta, kilpailua tai kaverin/kummilapsen synttäreitä, jossa olisi olla paikalla.

Miksi olemme päättäneet panostaa aikaamme lasten harrastuksiin on oma postauksen aihe, joka on tulossa myöhemmin, mutta sanon jo nyt, että viikonloppukiireestä huolimatta, minusta on turvallisempaa, että lapset saavat kuin eivät saisi toteuttaa intohimojaan.

Marraskuu on meillä yleisesti kuukausi, jolloin reissutyötä tekevä mieheni on poissa.

Se tarkoittaa, että elämämme näyttää välillä live-komedialta, kun juoksen läppäri toisessa ja lapsi toisessa kainalossa lätkäkassien, buffetiin myyntiin menevien limujen (mokkapalatalkoisiin en ole ryhtynyt) jäähallin pihalta autoon, ja siitä kisapaikalle viimeistelemään nutturoita hyppien yli käytävillä lämmittelevien voimistelijoiden. Tietenkin kolmevuotias perässä, joka huutaa ja osoittelee jumppatyttöjen pukuja. ”Kato äiti, vau!” 

Vuosien myötä olen viisastunut ja yrittänyt rauhoittaa omaa kalenteria sen minkä yrittäjänä vain raskin miehen poissaolon ajaksi. Yritän saada työläimmät jutut valmiiksi ennen miehen lähtemistä. Yritän jättää kalenteriin vähän enemmän väljyyttä, jos joku sattuu sairastumaan. Viime vuoden marraskuu oli katastrofi, jolloin pelkäsin oikeasti, että voimani eivät riitä.

Olen perheen projektijohtaja ja aikatauluttaja, jonka käsien läpi kulkevat kimppakyytirinkien, eri harrasteryhmien whatsapp-ketjut, Wilma-viestit, lastenhoitajien aikataulut ja kavereiden synttärikutsut sekä viikon kauppalistat. Merkitsen kaikki huolellisesti kalenteriin ja yritän omien iltatöiden osuessa kohdalle sumplia lastenhoitajan ja kyydit treeneihin viikkoja aikaisemmin.

Aina kaikki on lopulta järjestynyt, mutta joskus sunnuntai-iltaisin minäkin huokaisen syvään, kun kaikki alkaa taas alusta. Mitään marttyyrin viittaa en silti halua. Tämä oli elämä, jonka halusin ja onnekseni myös sain.

Marraskuu on pitkälti selviämistä, senkin olen hyväksynyt.

Kuitenkin joskus somefeedejä selatessa en voi olla huomaamatta eronneiden kavereideni postauksia. Joka toinen viikonloppu he elävät aivan kuin minäkin ja halailevat mitali kaulassa poseeravan lapsen kanssa jäähallien käytävillä tai hengaavat leikkipuistossa. Joka toinen viikonloppu he ovat teatterissa, viinillä, messuilla tai reippailemassa ystävien kanssa, tai voimaantumassa keskenään (Ja heti disclaimerina, että en tarkoita tällä totaaliyksinhuoltajia, vaan yhteishuoltajuuteen päätyneitä yksinhuoltajia, joilla usein tuntuu olevan tasaisesti kaikkea).

Yhteishuoltajan viikko-viikko kuulostaa juoksuaikana taivaalliselta. On ne lapset, mutta myös oma vapaus. 

Ymmärrän hyvin, miksi tässä elämäntilanteessa ihmiset päätyvät eroamaan. Tajuan hyvin myös sen, että en halua kuitenkaan erota miehestäni. Meillä on paljon muutakin yhteistä hyvää kuin lapset.

Tilanne realisoituu tiistain vastaisena yönä.

Olen lauantaina saanut lapset hoitoon isovanhemmille Tampereelle tyttären kisan jälkeen ja ajan nelikymppisiä ja TTK-finaalia varten kotiin. Hässäkkää on sen verran, että havahdun vasta maanantai-iltana, että en ole kuullut miehestäni mitään lauantain jälkeen. Se ei ole tavatonta. Emme viestaile tai skypetä joka päivä. Hän yrittää selvitä siellä, minä kotona.

Nyt hän on ollut kuukauden työmatkalla Brasiliassa. Viimeisessä viestissään hän kertoo, että puhelimet ja luottokortit pöllitty ja pyörii turistina Rio de Janeirossa.

Puhelin ei siis luonnollisesti hälytä. Whatsapissa hän on viimeksi ollut lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Lähetän viestin Facebookiin, yleensä työkoneella mies tsekkaa välillä kuitenkin viestit. Ei vastausta.

Viesti mailiin. Ja taas miljoona whatsapp-viestiä.

Vilkuilen puhelinta yöllä vähän väliä. Ajatukset kiertävät kehää. Mies on varmasti murhattuna jossakin toisella puolella maailmaa, enkä voi tehdä mitään. Elämäni rakkaus, lasteni isä. Lapset musertuvat, miten ikinä selviämme tästä? Loppuelämäni minun on oltava vahva, äiti ja isä. Oksettaa. Nousen ylös ja yritän hengittää syvään.

Rikkonaisten yöunien jälkeen laitan viestiä appiukolle. Onko hän kuullut mitään?

Päätän, että odotan puolille päivin ennen kuin alan soitella miehen työpaikalle. Pakotan itseni tekemään töitä.

On tiistai ja hänen pitäisi tulla kotiin torstai-iltana. Olo on levoton. Aikaero Brasiliaan on neljä tuntia, kahdeksalta jonkun pitäisi olla siellä jo hereillä. Kenen kanssa mies työskentelikään?

Kun en voi keskittyä, alan siivota. Pyykkikasan keskellä saan vapauttavan viestin.

Joo kunnossa ollaan.

Siis missä oot?!!!!!

Lontoossa. Piti yllättää teidät.

Tyydyn toteamaan, että juuri nyt tässä elämäntilanteessa, yllätykset ovat viimeinen asia, joita kaipaan. Korttitalo on muutenkin koko ajan tuulessa.

Taksi kaartaa illalla pihaan, kun olen lähtemässä töihin ja lapsenvahti jo sisällä. Auton ikkunasta vaihdamme miehen kanssa vain nopean pusun.

Olen niin helpottunut, että melkein itkettää. Työkeikalta ei ole tulipalokiire kotiin. Kotona sohvalla on taas viisi paria varpaita. Kun lapset ovat nukkumassa, nyyhkytän miehen olkapäätä vasten, että olin kuolla pelosta. Mies saa minut lopulta nauramaan. Hanskat ovat tippuneet, kuorma taas puolitettu. 

Tässä on hyvä.

Mutta ihan hyvä oli lopulta myös marraskuu.

Kyynelsilmin näin, kun lapset ylittivät itsensä, mutta ottivat vastaan vuoroin gloriaa, vuoroin tappioita. Oli yhteisiä Putous-hetkiä saunan jälkeen sohvalla. Oli myös väsymystä, kiukkua ja liian nopeita lähtöjä. Mutta oli myös ensimmäinen marraskuu, kun kukaan ei sairastunut.

Oli täyttä elämää.

Mutta kyllä tämä joulukuukin kelpaa. Tänä viikonloppuna meidän jengi vihdoin vain relaa ja jouluttaa!  Ihanaa viikonloppua!

Liian ruma televisioon?

Aloittelevana viihdetoimittajana haaveilin talkshow-emännän urasta. 

En suoranaisesti heti alalle tullessani, vaan ajatus heräsi 23-vuotiaassa mielessäni pikkuhiljaa.

Siihen asti olin diggaillut suomalaisista talkshow-kentässä lähinnä Joonas Hytösen meiningistä.

Joka tapauksessa alalle tullessa huomasin (anteeksi pieni itsekehuvouhotus väliin), että olin aika näppärä tekemään nopeita haastatteluita. Eli pystyin talkshow´maiseen tapaan saamaan lyhyessä ajassa tyypistä olennaisia asioita irti.

Osasin olla myös sopivasti epäsovinnainen, ehkä jopa hauskakin, että jotkut haastateltavatkin tuntuivat viihtyvän – ehkä yleisökin saattaisi? 

En kuitenkaan koskaan puhunut unelmasta kenellekään. Hymistelin vain, jos kaveriporukoissa joku sanoi, että olisit tosi hyvä tollaisessa hommassa. 

 

En koskaan tehnyt siis unelman eteen yhtäkään siirtoa, koska en ajatellut edes näkyvän tv-työn olevan millään tavalla minulle mahdollista, koska olen liian ruma – tai no ainakin liian tavallisen näköinen televisioon.

Eikä tämä ollut itsesääliajatus, vaan ennemmin realistinen asia, jonka ymmärsin ja nielin, sitä erityisemmin käsittelemättä tai kyseenalaistamatta.

Vuosia myöhemmin pyörin työni puolesta päivän Vappu Pimiän ja Jenni Pääskysaaren houstaaman Korkojen kera –talkshow´n kulisseissa. Silloin vanha unelmani nousi mieleen, että ainiiin tuostahan minäkin joskus haaveilin. 

Kunnes suora lähetys käynnistyi.

Vaikka olisi kuinka pitänyt elämässään onnistuneita hääpuheita tai presentaatioita, tai kuinka höpöttelisi Instastoryssa tai tube-kanavallaan rennon letkeästi, niin uskon, että meille ja heille kaikille tilanne, jossa koko koneisto (ziljoona kameraa ja spottia) täyden yleisön ja minuuttiaikataulun kera, ei todellakaan onnistuisi meiltä kaikilta.

Se, millä ammattitaidolla Vappu ja Jenni ottivat tilanteen tottuneesti haltuun, sai minut samalla ymmärtämään, että tuskin osaisinkaan olla niin vain vitsaileva ja epäsovinnainen -saati valovoimainen – talkkari-emäntä tuossa tulikokeessa. Ainakaan ilman sitä vuosien kokemusta, jota en koskaan uskaltanut lähteä edes tavoittelemaan.

Se mikä showbisneksessä näyttää helpolle ja vaivattomalle, vaatii yleensä juuri eniten työtä. Ulkonäöllä tuossa talk show´n tekemisessä oli hyvin vähän tekemistä minkään kanssa.

Liian ruma telkkariin -ajatus palasi mieleeni, kun muutama viikko sitten haastattelin Jenni Pääskysaarta MTV:n kevään ohjelmien lehdistötilaisuudessa. Kun Jenni kertoi, että ei enää suostu siihen, että hänet meikataan ja maskeerataan ruutuun ihan toisen näköiseksi, huomasin ensimmäistä kertaa sanovani sen ääneen.

Minä luulin nuorena, että olen liian ruma televisioon.

Jenni toivoo, että ulkoisen sijasta kiinnitettäisiin enemmän huomiota sisältöön. Minäkin toivon, että ulkonäöllä ei olisi niin paljon väliä – suuntaan tai toiseen. Ensisijaisesti jokaiseen projektiin mietitään, millainen tyyppi siihen sopii.

Ja varmasti klassisesti kauniit ihmiset ovat saaneet osakseen myös epäilyjä ammattitaidostaan, mutta kyllä näin taviksen näköisen kulmasta showbisneksessä ulkonäkö avaa enemmän ovia kuin sulkee.

Toivon, että mediakentän kilpailuin kiihtyessä, ruudussa on yhä enemmän tilaa ennen kaikkea superammattilaisille. Välillä tuntuu älyttömälle, miten paljon televisiossa esiintyvien ulkonäköä arvostellaan.

Entä oma talkshow-unelmani?

Olen oppinut nauttimaan siitä, että voin tehdä viikosta toiseen omassa rauhassani viiden minuutin talkshow-haastiksiani jennypääskysaari-maskissani ilman, että kukaan kiinnittää siihen sen ihmeempää huomiota.

 

kuvat oma hetkeni valokeilassa Frendien Central Perk -kahvilan lavasteissa Warner Brosin studiokierroksella Kaliforniassa