Liian ruma televisioon?

Aloittelevana viihdetoimittajana haaveilin talkshow-emännän urasta. 

En suoranaisesti heti alalle tullessani, vaan ajatus heräsi 23-vuotiaassa mielessäni pikkuhiljaa.

Siihen asti olin diggaillut suomalaisista talkshow-kentässä lähinnä Joonas Hytösen meiningistä.

Joka tapauksessa alalle tullessa huomasin (anteeksi pieni itsekehuvouhotus väliin), että olin aika näppärä tekemään nopeita haastatteluita. Eli pystyin talkshow´maiseen tapaan saamaan lyhyessä ajassa tyypistä olennaisia asioita irti.

Osasin olla myös sopivasti epäsovinnainen, ehkä jopa hauskakin, että jotkut haastateltavatkin tuntuivat viihtyvän – ehkä yleisökin saattaisi? 

En kuitenkaan koskaan puhunut unelmasta kenellekään. Hymistelin vain, jos kaveriporukoissa joku sanoi, että olisit tosi hyvä tollaisessa hommassa. 

En koskaan tehnyt siis unelman eteen yhtäkään siirtoa, koska en ajatellut edes näkyvän tv-työn olevan millään tavalla minulle mahdollista, koska olen liian ruma – tai no ainakin liian tavallisen näköinen televisioon.

Eikä tämä ollut itsesääliajatus, vaan ennemmin realistinen asia, jonka ymmärsin ja nielin, sitä erityisemmin käsittelemättä tai kyseenalaistamatta.

Vuosia myöhemmin pyörin työni puolesta päivän Vappu Pimiän ja Jenni Pääskysaaren houstaaman Korkojen kera –talkshow´n kulisseissa. Silloin vanha unelmani nousi mieleen, että ainiiin tuostahan minäkin joskus haaveilin. 

Kunnes suora lähetys käynnistyi.

Vaikka olisi kuinka pitänyt elämässään onnistuneita hääpuheita tai presentaatioita, tai kuinka höpöttelisi Instastoryssa tai tube-kanavallaan rennon letkeästi, niin uskon, että meille ja heille kaikille tilanne, jossa koko koneisto (ziljoona kameraa ja spottia) täyden yleisön ja minuuttiaikataulun kera, ei todellakaan onnistuisi meiltä kaikilta.

Se, millä ammattitaidolla Vappu ja Jenni ottivat tilanteen tottuneesti haltuun, sai minut samalla ymmärtämään, että tuskin osaisinkaan olla niin vain vitsaileva ja epäsovinnainen -saati valovoimainen – talkkari-emäntä tuossa tulikokeessa. Ainakaan ilman sitä vuosien kokemusta, jota en koskaan uskaltanut lähteä edes tavoittelemaan.

Se mikä showbisneksessä näyttää helpolle ja vaivattomalle, vaatii yleensä juuri eniten työtä. Ulkonäöllä tuossa talk show´n tekemisessä oli hyvin vähän tekemistä minkään kanssa.

Liian ruma telkkariin -ajatus palasi mieleeni, kun muutama viikko sitten haastattelin Jenni Pääskysaarta MTV:n kevään ohjelmien lehdistötilaisuudessa. Kun Jenni kertoi, että ei enää suostu siihen, että hänet meikataan ja maskeerataan ruutuun ihan toisen näköiseksi, huomasin ensimmäistä kertaa sanovani sen ääneen.

Minä luulin nuorena, että olen liian ruma televisioon.

Jenni toivoo, että ulkoisen sijasta kiinnitettäisiin enemmän huomiota sisältöön. Minäkin toivon, että ulkonäöllä ei olisi niin paljon väliä – suuntaan tai toiseen. Ensisijaisesti jokaiseen projektiin mietitään, millainen tyyppi siihen sopii.

Ja varmasti klassisesti kauniit ihmiset ovat saaneet osakseen myös epäilyjä ammattitaidostaan, mutta kyllä näin taviksen näköisen kulmasta showbisneksessä ulkonäkö avaa enemmän ovia kuin sulkee.

Toivon, että mediakentän kilpailuin kiihtyessä, ruudussa on yhä enemmän tilaa ennen kaikkea superammattilaisille. Välillä tuntuu älyttömälle, miten paljon televisiossa esiintyvien ulkonäköä arvostellaan.

Entä oma talkshow-unelmani?

Olen oppinut nauttimaan siitä, että voin tehdä viikosta toiseen omassa rauhassani viiden minuutin talkshow-haastiksiani jennypääskysaari-maskissani ilman, että kukaan kiinnittää siihen sen ihmeempää huomiota.

kuvat oma hetkeni valokeilassa Frendien Central Perk -kahvilan lavasteissa Warner Brosin studiokierroksella Kaliforniassa