Hae
Gaalanainen

Kauhisteltu ja kiitelty Logged in -dokumentti vahvisti epäilyksiä; meille ei ehkä ikinä hankita Fortnite-peliä!?!

Kun olin 8-vuotias, minulta leikattiin lonkka. Leikkaus tapahtui ensimmäisen ja toinen luokan välisenä kesänä. Edessä oli pitkä kesäloma keppien kanssa levossa, joten vanhempani heltyivät ja meille ostettiin Nintendo! Olin pelannut naapurissa Super Mario Bros ykköstä ja tuntui epätodelliselta, että minulla laite nyt ihan omassa huoneessa – ja voisin pelata sitä käytännössä lähes milloin halusin!

Super Mario olikin sen kesän pelastus. En saanut varata jalalle – saati uida tai juosta, joten alkuviikkoina kavereita kokoontui usein meille pelaamaan. Kenttien läpäiseminen oli koukuttavaa, loppukesästä pääsimme jo kokeilemaan onneamme viimeisen kentän lohikäärmettä vastaan. Pelistä uusien paikkojen ja toimintojen löytyminen oli palkitsevaa.

Kesäloman jälkeen peli kuitenkin jo pitkästytti. Sen jälkeen pelasimme nintendoa ehkä kerran viikossa, joskus unohdimme sen olemassaolon kuukausiksi.

Olimme noin kymmenen, kun Supemario 3 -peli tuli kaverini kotiin. Pelisessioita oli taas useammin. Muistan kuinka muutaman kerran aloitimme pelata heti herättyämme ja pelasimme koko päivän. Ne olivat ihania kiireettömiä lapsuuspäiviä. Noissa päivissä pelaaminen oli kuitenkin kokonaisuudessa hyvin pienessä murto-osassa. Harrastimme kaikenlaista eri urheiluseuroissa, mutta oli kaikki maailman aika tehdä myös paljon muuta; leikkiä lähimetsässä, hypätä suksilla pulkkamäen minihyppyristä, pelata liikaa korttipelejä, sisustaa barbeille kotia, penkoa lehtiroskiksia ja katsoa Kauniita ja rohkeita. Joskus ihan parasta oli käydä yhdessä kirjastoautossa ja lukea yökylässä kirjoja siihen asti, että molemmat nukahtivat.

Poikani on nyt 8-vuotias, siis samanikäinen kuin minä aikoinaan Nintendon saadessa. Meille on hankittu muutama joulu sitten Playstation, jolla hän pelaa silloin tällöin urheilupelejä (NHL ja FIFA). Mielestäni hänen suhde peleihin on ollut terve. Joskus hän saattaa pelata niitä useamman kerran viikossa, toisinaan laite on unohtunut kuukausiksi. Ihan kuin minä supermarioni kanssa lapsena; hän pelaa änäriään välillä yksin, välillä kavereidensa kanssa. Esikoistani pelit eivät ole juuri kiinnostaneet. Meillä on Singstar, jota hän on laulanut uutuudenviehätyksen jälkeen kavereidensa kanssa ehkä kerran kaksi vuodessa. Sotapelejä meillä ei ole, koska ne ovat mieheni mielestä lyhyesti tiivistettynä saatanasta. Olen suhtautunut itsekin niihin skeptisesti. Ensinnäkin niiden väkivaltaisuuden vuoksi. Toiseksi en halua että lapsi koukuttuu peleihin liiaksi, kun ruutuaikaa tulee jo pelkästään kännykällä olosta.

Kun ensimmäinen luokka alkoi viime syksynä, poika alkoi puhumaan yhä useammin Fortnite-pelistä. Siihen asti peli oli näkynyt meillä lähinnä tansseina, joita pelin kautta on lanseerattu (ymmärtääkseni juuri flossaus on levinnyt Fortniten kautta). Luulinkin alkuun, että kyseessä on joku näistä hyvän mielen aktiivipeleistä, kunnes kävin lukemassa pelin esittelyn: Maailma on tuhoutunut, vain 2 prosenttia väestöstä on elossa, jotka eliminoivat toisiaan ampumalla. Ei kiitos.

Syksyllä Fortnite tuntui kuitenkin tulleen osaksi lähes kaikkien pojan kavereiden elämää. Peli- ja ulkoilukaverit pihoilta vähenivät. Lapsi kipuili asian kanssa muutamia kertoja, mutta kun yleensä keksivät porukalla muuta tekemistä, annoin asian olla. Kun koulun joulujuhlan näytelmässä tonttu totesi, että aiomme pelata koko joululoman Fortnitea ja koko lapsilauma hörähti nauramaan, mietin että onko pelin pelaaminen sittenkin sukupolvikokemus? Jääkö lapsi paljosta paitsi, kun peliä ei meillä ole? Jääkö hän joidenkin kaveriporukoiden ulkopuolelle? Lopulta lupasin harkita asiaa, ehkä kesäloman alussa, jos kouluhommat sujuisivat mallikkaasti.

Nyt sitten hiihtolomalla katsoin Yle Areenan Logged in -dokumentin. Kiitelty ja kauhisteltu dokumentti kertoo viidestä syrjäytyneestä suomalaisesta nuoresta miehestä. Heidän kohtalossa itkettää kaikkia yhdistävä tekijä; kiusaaminen (on se nyt ihme, että sitä ei saa tällä tieto-taidolla kitkettyä pois!!!). Ja kauhistuttaa arjen hallinnan ongelmat (homehtuneet patjat, lattiasta kattoon sotkuiset asunnot, vuorokausirytmin puuttuminen) sekä peliriippuvuus, jonne kukin heistä vajoaa yhä syvemmälle ongelmien kasautuessa. Samalla katson lätkäleiriltä tullutta poikaa, joka juoksee kaverinsa kanssa ympäri asuntoa (komennan alas, kun hyppivät meidän sängyllä) ja sitten he katoavat ulos pelaamaan sählyä. Sisällä he pelaavat erän jalkapallopeli FIFA:aa ja sitten siirtyvät kylpyhuoneeseen räjäyttämään mehupurkkeja (älkää kysykö enempää). Haluaisin lapsen suhteen pelaamiseen pysyvän juuri tuollaisena; yhtenä kivoista ajanviettotavoista. Ei koko elämää ja sen rytmiä määrittävänä tekijänä.

Toisaalta, jos lapsi olisi peleihin addiktoituvaa sorttia, olisiko hän koukuttunut jo urheilupeleihin? Tosin kun kerran lapsen sairauspäivänä testasin kuinka kauan hän pystyy katsomaan Youtube-videoita (joissa pääasiassa katsotaan kun muut pelaavat) niin kesti yhdeksän tuntia, kunnes käskin sammuttaa television.

Enkä nyt tosiaan usko tai väitä, että kovin monesta tällä hetkellä paljon pelaavasta tulee niin sanotusti syrjäytynyt peliriippuvuuden vuoksi. Muutamista tullee myös pelisuunnittelijoita, jotka tahkovat miljoonia. Suurimmasta osasta varmaankin taas kelpo kansalaisia, joiden puolisot saattavat repiä jossain kohtaa hiuksia päästä, jos kumppani pelaa liikaa.

Mutta vaikka kuulostan kukkahattuilijalta kirjoitan kuitenkin; nykyajan viihdetarjonnan kanssa saa olla varuillaan. Kyllähän sitä itsekin tietää, miten vaikea on lopettaa Netflix-sarjaa kesken, vaikka järki sanoo, että aamulla on aikainen herätys. Ja on ymmärrettävääkin, että kun elämä potkii päähän niin helposti hakeutuu sellaisen tekemisen pariin, jossa viihtyy ja siitä saa lohtua.

Jokaisen pitää saada tehdä mistä tykkää, toteaa yksi Logged in -dokumentin miehistäkin. Totta kyllä, mutta sen sijaan pitää huolehtia myös ikävistä velvollisuuksista. Dokumentti puhutteli minua niin paljon, että näytin itse asiassa nyt loman päätteeksi kaksi ensimmäistä jaksoa 11-ja 8-vuotiaille lapsillemme.

Tämän takia meillä on säännöt ja äiti on tarkka pelaamisen suhteen. Ja toiseksi, tämän takia ketään ei saa jättää ikinä yksin, saati kiusata.

Muun muassa tällaisia asioita sanoin ääneen keskustelussa, jonka jaksojen jälkeen kävimme lasten kanssa.

 

Fortniten hankkimisesta emme tosin päässeet edelleenkään loman aikana yksimielisyyteen.

kuva YLE

 

 

Ystävä ei saa olla henkilökohtainen terapeutti, vaikka ystävyys onkin parhaimmillaan terapeuttista

Ystävyys on terapeuttista, mutta ei terapiaa.

Joulupaketteja vaihtaessa istutaan tunteja ja syödään liikaa pipareita. Puhutaan kaksi tuntia puhelimessa arki-iltana, kun lapset nukkuvat ja miehet ovat työmatkoilla. Juodaan kerran keväässä iloiset humalat ja avaudutaan. Juodaan liikaa keikalla kesäyössä ja soitetaan seuraavana päivänä mitä tapahtui?

Tarjotaan yöpaikkaa ja hoidetaan lapsia, kun maailma kaatuu päälle. Tunnetaan ystävän maku niin hyvin, että viedään tuparilahjaksi  samanlainen ulkolyhty. Yritetään pysyä yhdessä kasassa, kun elämä näyttää pelottavalta. Itketään yhdessä ilosta, kun se näyttää kauneintaan.

Se, että on ystäviä, joiden kanssa tuntuu, että aika kuluu siivillä ja juttua voisi jatkaa ikuisuuksiin – jota kliseisesti voikin, vaikka näkisi seuraavana päivänä tai vasta vuoden kuluttua.

Ystävät, joiden kanssa on viime vuonna voinut jakaa muun muassa yllä lueteltuja kokemuksia, minulla on suurimman osan kanssa takana pitkä historia.

Ennen joulupaketit tosin saatettiin vaihtaa pikkujouluhumussa. Eri paikkakunnalla asuvan ystävän kanssa puhelu saattoi kestää tenttiin lukemisen ohessa viisi tuntia (DNA:lla oli tarjous, että yhdelle tyypille sai valita puheaikaa niin paljon kuin halusi)!

Juotiin iloiset humalat joka viikonloppu ja avauduttiin! Juotiin liikaa keikalla kesäyössä ja soitettiin seuraavana päivänä, että mitä tapahtui? (jotkut asiat tiettyjen ihmisten kanssa eivät muutu) Haettiin toinen yökylään, kun sydänsurut tuntuivat musertavilta. Kierrettiin Suomea tanssikeikoilla ja juotiin liikaa energiajuomia, jotta saatiin auto pysymään aamuyöllä tiellä. Haettiin taksilla bensaa, kun se loppui kesken Länsiväylällä.

Kasvettiin yhdessä aikuisiksi, nyt kasvetaan kovaa vauhtia kohti keski-ikää.

Aito ystävyys tarvitsee paljon jaettuja kokemuksia.

Mun ystäviä yhdistää se, että osaamme kunnioittaa toistemme rajoja. Jokaisesta mun ystävästä tiedän, että he eivät dramatisoi turhaan; jos joku pyytää apua, käytän siihen aikaani mielelläni, koska tiedän että tarve ja hätä on todellinen. Olen jopa otettu jos joku ystävistä kääntyy puoleeni; pidän sitä luottamuksen osoituksena.

Draamakuningattaret ja energiasyöpöt ovat jääneet ajan myötä.

Olen ollut itse aina aika itsenäinen tyyppi ja aika usein koitan selvitä itse. Joskus tilanne on voinut  mennä ennemmin siihen pisteeseen, että ystävä ehtii huomata hätäni, ennen kuin tohdin sillä ketään vaivata. Olkoonkin, että tiedän jokaisen noista tyypeistä olevan kuulolla, jos todella olisi sellainen paikka ja tietysti olen sellaisissa tilanteissa myös ystävien puoleen kääntynyt.

Ajattelen myös, että kaikilla meillä on omat kiireemme ja taakkamme, ystävä ei saa olla henkilökohtainen terapeutti 24/7! Mun ystävät ovat sellaisia, vaikka heillä olisi kriisi päällä, niin varmasti jossain kohtaa puhelua tai tapaamista, hän haluaa tietää myös mitä mulle kuuluu. Vastavuoroisuus ja se, että haluaa ystävälle aidosti hyvää yhdistää mun ystäviä.

Hämmästyn joka kerta, miten fiksuja, pirun hauskoja ja aidosti hyväntahtoisia ne ovat. Mun rakkaat ystävät!

Hyvää ystävänpäivää!

Psst. Hotelliyön arvonta suoritettu ja arpaonni suosi minnaprusti! Huhuilen myös Instan puolella.