Hae
Gaalanainen

R.I.P Hanna-Riikka Siitonen <3 (+kenellä on lupa surra sosiaalisessa mediassa?)

Viime jouluna pidin viikon sometaukoa. Siis löin satasen vetoa mieheni kanssa, että voinko olla ilman Instagramia ja Facebookia viikon.

Pystyin siihen, mutta huomasin addiktoituvani tuona aikana enemmän verkkolehtiin. Jostainhan tietoa on saatava! 

Tällä kertaa, kesälomani viimeisellä viikolla, sometaukoni kaatui heti ensimmäisenä päivänä, kun luin laulaja-näyttelijä Hanna-Riikka Siitosen menehtyneen.

Hän oli ollut mielessäni pitkin kevättä. Sen jälkeen, kun Uusi päivä -sarja tiedotti, että hän jää sairauslomalle ja rooliin tulee toinen näyttelijä, arvelin, että tilanteen on pakko olla vakava. 

En tuntenut häntä muuten kuin haastateltavana ja työtuttuna, mutta tiesin että hänen työmoraalinsa oli korkea. Ja elämänasenne jotain sellaista, josta aika monella olisi paljon opittavaa. Minullakin.

Pysähdyin uutisen äärelle hetkeksi. Konkreettisesti. Huusin sen alakerrassa touhuavalle äidille. Syke nousi, vähän oksetti.

Mietin niitä läheisiä, jotka jäivät. Mietin, missä näin hänet viimeksi. Aivan kuin sillä olisi mitään merkitystä. Mutta jostain syystä tällaisen uutisen äärellä se tuntuu jotenkin tärkeältä.

Vuosi sitten kevät-talvella Oopperatalossa sen täytyi olla. Silloin hän ei halunnut puhua sairaudestaan. Joskus muulloin hän halusi. Ymmärrän, että kroonisesti sairastava haluaa ennen kaikkea elää, eikä voivotella.

Yksi erityisen hauska muisto oli. Sellainen, jonka uskallan kirjoittaa, koska Hanna-Riikka nauroi sille, kun sen useamman kohtaamisen jälkeen uskalsin kertoa.

11-vuotiaina, pikkukaupungin lapsina, haalimme kesälomareissuilla serkuilta vanhoja Helsingin seudun puhelinluetteloita. Ne olivat aarteita, sillä vanhoissa puhelinluetteloissa oli usein ihailemiemme tähtien puhelinnumerot (uusista ne oli tietenkin poistettu ja muutettu salaisiksi).

Vuonna 1995 CD-soittimissamme soi Taikapeilin levy ja sitä tähdittävän Hanna-Riikan numeroa ei ollut vaikea saada. Hänen äitinsä, Eva-Riitta Siitoinen toimi noihin aikoihin Uudenmaan maaherrana tai Helsingin kaupunginjohtajana, joten numero heidän kotiinsa löytyi jokaisesta luettelosta.

Eräänä alkuiltana vetäydyimme ystäväni huoneeseen ja soitimme.

Hänen äitinsä vastasi. 

Onks Hanna-Riikka kotona?

Ei ollut. Mutta seuraavalla kerralla oli. Kun hän tuli puhelimeen, meihin iski pakokauhu ja länttäsimme luurin kiinni.

”Kroonisesti sairas haluaa ennen kaikkea elää, ei voivotella.”

Kun kuulin Hanna-Riikan menehtyneen, somelakko tuntui merkityksettömältä.

Oli lohdullista lukea toisten muisteluita. Hänen ystävänsä Nina Tapion tekemä video nostatti kyyneleet silmiin. Luin kollegani tekemän viimeisen isomman jutun hänestä.

Itsekin olisi tehnyt mieli kirjoittaa jotakin, mutta taas tuli sama olo kuin talvella, kun kuulin erään alan tutun menehtyneen.

Onko minulla nyt oikeus muistella ihmistä, jota en satunnaista työtuttavuutta paremmin tuntenut? Välillä mietin, että ei kai someen kaivautuminen tällaisella hetkellä ole todellisuuspakoa tai uteliaisuutta? Voinko olla niin alhainen?

Samat kysymykset tulivat vastaan liian nopeasti eteen jo tänään.

Menin aamulla juttukeikalle, kun kaverini laittoi viestiä, että oletko kuullut? 

Sama reaktio. Syke nousi hieman, vähän oksetti. 

Onneksi haastateltava oli myöhässä. Menin ulos hengittelemään.

Viikonloppuna menehtynyt kollega työskenteli samaisessa lehtitalossa, jossa olin juuri keikalla. Olin viettänyt hänen kanssaan kyseisessä rakennuksessa lukuisia hetkiä.

Hän oli persoona, jonka maalailu palavereissa saattoi ärsyttää joitakin, mutta itse hakeuduin kaikki nuo kahdeksan vuotta, joita talossa enemmän vietin, hänen seuraansa. Aitojen ihmiset kanssa on helppo olla, jos heidän aitoutensa ei ole rasittavaa. Hänen ei ollut.

Tuli epätodellinen olo. Hän olisi voinut hetkenä minä hyvänsä kävellä juuri näillä käytävillä vastaan.

Mutta tietenkään hän ei kävellyt, vaan työaamu jatkui samalla tavalla kuten kaikkina muinakin aamuina. Aurinko teki kaikesta jopa oudon kepeää.

Vasta nyt kotona ehdin selailla some-kanavia. Edesmennyt kollegani ei siellä ollut, ei tainnut vanhan ajan journalistina innostua koko touhusta. 

Muutamia muisteluita löydän, mutta jotenkin tuntuu tärkeältä kirjoittaa hänestä. Ja Hanna-Riikasta. 

Lopulta kun meistä jää vain muistot. Tuskin meistä kukaan niistä pahastuu.

kuva Sanoma Magazines

Miten eletään hellearkea? (+kiitos kesäloma 2018)

Mökkilaiturilla auringonlaskussa helmeilevä täysi skumppalasi.

Veneessä kasvoille käyvä lämmin tuuli.

Niin kuuma aamu, että on pakko hypätä mökkilaiturilta suoraan järveen. Siellä me uimme, lapset ja aikuiset. Loputon lämpö on luonut meille illuusion, että aikaa on vihdoinkin loputtomasti. Minullakin.

Koska sääappi on kesällä puhelimen käytetyin sovellukseni, sitä vilkaistua pystyin tuona hetkenä vihdoin hengittämään. Hellivää lämpöä riittäisi vielä pitkälle. Ja vapaita päiviä, niitäkin tuntui olevan vielä monta.

Stressi-ihmisenä pelkäsin helteen loppumista jo toukokuussa, silloin kun tämä kesä alkoi.

Virittelin aurinkoterassille mitä erikoisia viritelmiä, että olisin auringon häikäisyltä saanut läppärin ruudun näkyviin (iso hengittävä huivi pään päällä ja läppärin yli oli paras). Suunnittelin työpalavereja niin, että saatoin karata Altaalle kirjoittamaan niiden välissä.

Kärsin kai jonkin asteisesta tanoreksiasta. Kun ulkona paistaa kesäaurinko, minulle tulee levoton olo. On pakko päästä ulos, rannalle ja tekemään kesäjuttuja, koska koskaan ei voi tietää, jolloin siihen tulee seuraava mahdollisuus. En ole varmaan tämän maan ainoa helleheruttaja.

Kun ensimmäinen helle loppui kesäkuussa, olin salaa helpottunut. En olisi työsumani keskellä ehtinyt näyttämään edes pikkuvarvasta auringossa, joten järkeilin, että näin lämpimiä päiviä jää heinäkuulle. 

Ja niitä on riittänyt kerrankin. Kun olimme ehtineet lomalla toteuttaa kaikki yllä luetellut mökkikliseet, ja käydä järvien leväpitoisuuksien kasvaessa läpi kaikki pääkaupunkiseudun maauimalat, tanssia festarilla läpi hellepäivien, havahduin viime viikolla, että olen tottunut tähän.

Minä paljasjalkainen suomalainen, olen tottunut siihen, että vaikka keskellä yötä voi hypätä järveen ja jääähdytellä sen jälkeen 23 celsiuksen valoisassa kesäyössä säätilassa. Tai että kuntoilu on suoritettava ilmastoidulla kuntosalilla, eikä ulkona, sillä on yksinkertaisesti liian kuuma juosta. 

”Huomaan fantasioivani sadepäivästä, jolloin voisin konmarittaa kaikki vaatekaapit”

Lauantaina istuin kaverini puutarhassa. Kun taivas meni pilveen ja jyrähti, kenekään ei tullut mieleenkään lähteä sisälle. Olimme ilmeisesti unohtaneet koko sateen mahdollisuuden olemassaolon. Seurasi trooppinen myrsky, jonka ajaksi siirryimme toki sisätiloihin. Sen jälkeen oli yhä lämmin.

En tohdi olla kiittämätön. Lämpö teki tästä lomasta täydellisen (kuten lämpö noin yleensäkin). 

Mutta tänään olen ollut uuden kysymyksen edessä. Miten eletään hellearkea?

Nyt minä kesänlapsi istun työhuoneessa ja ymmärrän aamuaskareiden jälkeen hitusen paremmin sitä kalifornialaista tarjoilijaa, joka kertoi kaksi vuotta sitten haaveilevansa muutosta Seattleen.

Olimme tuolloin Los Angelesissa marraskuun alussa ja talven siellä olisi pitänyt alkaa. Meillä kävi kuitenkin tuuri ja saimme nauttia vielä 30 asteen keleistä. Hehkutin paratiisimaisia oloja tälle paikalliselle tarjoilijalle.

– Olen niin kyllästynyt tähän kuumuuteen. Aina vain aurinkoa, aurinkoa ja aurinkoa! Yritän liikkua autolla mahdollisimman lähelle ilmastoituja paikkoja, että en joutuisi liikkumaan ollenkaan ulkona.

Suomen marraskuun keskeltä saapuneena katsoin häntä varmaan hetken kuin mielipuolista.

Kun työunivormussani ja meikkien sulaessa hikipisaroina roudasin tänään pienten kamppeita päiväkodille, mietin ensimmäistä kertaa, että olisiko elämä jatkuvassa kuumuudessa niin leikkimielistä, miltä läpäisevät auringonsäteet aina pitkän talven jälkeen antavat ymmärtää?

Huomasin fantasioivani pilvisestä sadepäivästä, jolloin olisi lupa konmarittaa talon kaikki vaatekaapit. Helteellä sellainen tuntuu pyhäinhäväistykseltä, mutta pakko sekin on yleensä tässä vaiheessa vuotta tehdä. Niin kuin vaikka ruuat, joita ei voi harrastuksiin lähteville lapsille tehdä arkena enää kymmeneltä illalla. 

Enkä uskalla tai halua siitä valittaa, sillä pelkään, että hellejumalat hylkäävät minut taas kahdeksaksi seuraavaksi kesäksi. Mutta syksy – tai sellaiset parinkymmenen asteen valoisat syyskelit – olette pikkuhiljaa tervetulleita.

Mutta kesäloma 2018. Kiitos, kiitos, kiitos.