Miten eletään hellearkea? (+kiitos kesäloma 2018)

Mökkilaiturilla auringonlaskussa helmeilevä täysi skumppalasi.

Veneessä kasvoille käyvä lämmin tuuli.

Niin kuuma aamu, että on pakko hypätä mökkilaiturilta suoraan järveen. Siellä me uimme, lapset ja aikuiset. Loputon lämpö on luonut meille illuusion, että aikaa on vihdoinkin loputtomasti. Minullakin.

Koska sääappi on kesällä puhelimen käytetyin sovellukseni, sitä vilkaistua pystyin tuona hetkenä vihdoin hengittämään. Hellivää lämpöä riittäisi vielä pitkälle. Ja vapaita päiviä, niitäkin tuntui olevan vielä monta.

Stressi-ihmisenä pelkäsin helteen loppumista jo toukokuussa, silloin kun tämä kesä alkoi.

Virittelin aurinkoterassille mitä erikoisia viritelmiä, että olisin auringon häikäisyltä saanut läppärin ruudun näkyviin (iso hengittävä huivi pään päällä ja läppärin yli oli paras). Suunnittelin työpalavereja niin, että saatoin karata Altaalle kirjoittamaan niiden välissä.

Kärsin kai jonkin asteisesta tanoreksiasta. Kun ulkona paistaa kesäaurinko, minulle tulee levoton olo. On pakko päästä ulos, rannalle ja tekemään kesäjuttuja, koska koskaan ei voi tietää, jolloin siihen tulee seuraava mahdollisuus. En ole varmaan tämän maan ainoa helleheruttaja.

Kun ensimmäinen helle loppui kesäkuussa, olin salaa helpottunut. En olisi työsumani keskellä ehtinyt näyttämään edes pikkuvarvasta auringossa, joten järkeilin, että näin lämpimiä päiviä jää heinäkuulle. 

Ja niitä on riittänyt kerrankin. Kun olimme ehtineet lomalla toteuttaa kaikki yllä luetellut mökkikliseet, ja käydä järvien leväpitoisuuksien kasvaessa läpi kaikki pääkaupunkiseudun maauimalat, tanssia festarilla läpi hellepäivien, havahduin viime viikolla, että olen tottunut tähän.

Minä paljasjalkainen suomalainen, olen tottunut siihen, että vaikka keskellä yötä voi hypätä järveen ja jääähdytellä sen jälkeen 23 celsiuksen valoisassa kesäyössä säätilassa. Tai että kuntoilu on suoritettava ilmastoidulla kuntosalilla, eikä ulkona, sillä on yksinkertaisesti liian kuuma juosta. 

”Huomaan fantasioivani sadepäivästä, jolloin voisin konmarittaa kaikki vaatekaapit”

Lauantaina istuin kaverini puutarhassa. Kun taivas meni pilveen ja jyrähti, kenekään ei tullut mieleenkään lähteä sisälle. Olimme ilmeisesti unohtaneet koko sateen mahdollisuuden olemassaolon. Seurasi trooppinen myrsky, jonka ajaksi siirryimme toki sisätiloihin. Sen jälkeen oli yhä lämmin.

En tohdi olla kiittämätön. Lämpö teki tästä lomasta täydellisen (kuten lämpö noin yleensäkin). 

Mutta tänään olen ollut uuden kysymyksen edessä. Miten eletään hellearkea?

Nyt minä kesänlapsi istun työhuoneessa ja ymmärrän aamuaskareiden jälkeen hitusen paremmin sitä kalifornialaista tarjoilijaa, joka kertoi kaksi vuotta sitten haaveilevansa muutosta Seattleen.

Olimme tuolloin Los Angelesissa marraskuun alussa ja talven siellä olisi pitänyt alkaa. Meillä kävi kuitenkin tuuri ja saimme nauttia vielä 30 asteen keleistä. Hehkutin paratiisimaisia oloja tälle paikalliselle tarjoilijalle.

– Olen niin kyllästynyt tähän kuumuuteen. Aina vain aurinkoa, aurinkoa ja aurinkoa! Yritän liikkua autolla mahdollisimman lähelle ilmastoituja paikkoja, että en joutuisi liikkumaan ollenkaan ulkona.

Suomen marraskuun keskeltä saapuneena katsoin häntä varmaan hetken kuin mielipuolista.

Kun työunivormussani ja meikkien sulaessa hikipisaroina roudasin tänään pienten kamppeita päiväkodille, mietin ensimmäistä kertaa, että olisiko elämä jatkuvassa kuumuudessa niin leikkimielistä, miltä läpäisevät auringonsäteet aina pitkän talven jälkeen antavat ymmärtää?

Huomasin fantasioivani pilvisestä sadepäivästä, jolloin olisi lupa konmarittaa talon kaikki vaatekaapit. Helteellä sellainen tuntuu pyhäinhäväistykseltä, mutta pakko sekin on yleensä tässä vaiheessa vuotta tehdä. Niin kuin vaikka ruuat, joita ei voi harrastuksiin lähteville lapsille tehdä arkena enää kymmeneltä illalla. 

Enkä uskalla tai halua siitä valittaa, sillä pelkään, että hellejumalat hylkäävät minut taas kahdeksaksi seuraavaksi kesäksi. Mutta syksy – tai sellaiset parinkymmenen asteen valoisat syyskelit – olette pikkuhiljaa tervetulleita.

Mutta kesäloma 2018. Kiitos, kiitos, kiitos.