Heikkouden näyttämisestä sosiaalisessa mediassa

Joulolomaa edeltävä palaveri erään asiakkaan toimituksessa.

Olen joutunut perumaan syksyllä erään pienen keikan viime metreillä, josta tunnen yhä huonoa omatuntoa. Minua kohtaan oltiin äärimmäisen ystävällisiä ja ymmärtäväisiä, mutta silti tapahtunut vaivaa omaa mieltä yhä. Kun yritän vielä selvittää asiaa, purskahdan itkuun.

Peruuntuneen keikan aikaan olin kolmatta viikkoa yksin lasten kanssa kotona, sillä puoliso oli ollut työmatkalla. 

Olin saanut hoidettua kaikki työkeikat, muutaman homman pyynnöstä alkuperäistä kiireisemmällä aikataululla, lasten harrastukset, lääkärikäynnit, kilpailut ja turnaukset, joita sattui tuolloin olemaan tuolloin joka viikonloppu, samoin kavereiden syntymäpäiväjuhlia. Järjestin naapuruston lapsille Halloween-juhlat, koska olin luvannut. 

Kun iltaisin olin saanut lapset nukkumaan, siistin keittiön siedettävään kuntoon ja sulloin lasten vaatteet valmiiksi päiväkotiaamua varten kasseihin.

Säästämme aamuisin aikaa, kun ulkovaatteita ei pue ollenkaan päälle. Kodistamme on suora kulku autotalliin.

Pakkaan keskimmäisen harrastuskamppeet omaan kassiinsa, esikoinen huolehtii omistaan onneksi itse. Sen jälkeen teen 2-3 tuntia töitä, nukahdan sohvalle. Herään aamulla, pesen meikit pois, jatkan töitä. Herätän lapset päiväkotiin tai viikonloppuna kisoihin tai turnauksiin. Pakkaan autoon ja lähden. 

Illalla kaikki alkaa taas alusta.

Koko kolme viikkoa oli kauhun tasapainoa, sillä minulle sattui siihen monta tärkeää haastattelua juttua, joita olin yrittänyt saada pitkään. Sellaisia voi kai kutsua työvoitoiksi.

Samaan aikaan lapset sairastelivat, mikä tarkoittaa sitä, että hyvästä ennakkosuunnittelusta huolimatta korttitalo pitää rakentaa uudelleen joka ilta, välillä joka hetki uudelleen.

Ennen viimeistä isoa haastattelua keskimmäinen saa edellisenä iltana infernaalisen kovan korvatulehduksen. Saan viimeisen ajan läheiselle lääkäriasemalle, jonne suuntaamme pienten lasten kanssa. Sillä aikaa esikoinen on tullut harjoitukisista kimppakyydillä, mutta hänellä ei ole avaimia.

Kyydittäjä vie tytön joukkuekaverille, kun ei saa minua kiinni (puhelin jäänyt kiireessä kotiin). Tytön isän saadaan kiinni, joka tulee noutamaan lapsen. Kun tulen kotiin minulle on tullut 12 puhelua ja seuraava päivä on suuri kysymysmerkki. Edessä työyö.

Haastattelu on taloudellisesti aivan liian iso siirrettäväksi toiselle toimittajalle.

Yritän miettiä kaikki keinot, minne voin lapsen laittaa haastattelun ajaksi. Lopulta esikoiseni isä keksii, että yksi hänen työkaverinsa on sairauslomalla jalan takia. Jos lapsi menisi neljäksi tunniksi sinne katsomaan padia?

Asiat järjestyvät muutenkin sairastaessa tavalla tai toisella. Sitten pieninkin sairastuu. Itselläkin flunssa pistelee keuhkoihin, mutta pystyn kirjoittamaan. Eräänä iltana, kun olen hakenut lapset päiväkodista oma hengitys tuntuu niin raskaalta, että tuntuu, että en pääse kiipeämään portaita ylös.

Vedän lähellä olevat jumppamatot eteisen lattialla ja maanittelen pienimmän katsomaan puhelimesta muumeja. Torkahtelen siinä hetken. Lapset syövät kolmatta iltaa putkeen pinaattilettuja.

Seuraavana päivänä on onneksi kotityöpäivä. Kun käyn kaupassa ja haen lapset päiväkodista iskee päänsärky joka vie näön. Migreenikohtaus, jonka saa noin 2-3 kertaa vuodessa. Kuume nousee, mutta en tiedä paljonko, koska – no öh – en näe. Pyydän naapurissa asuvaa kaveria sirin avulla käymään. Hän kirjoittaa puhelimestani tekstiviestejä, joilla yritän saada sijaista aamun keikalle. Lopulta on pakko laittaa viestit pomoille. He hoitavat tilanteen.

Silti peruminen vaivaa minua yhä jouluna. 

Olen karsinut elämästä kaiken ylimääräisen, mutta joululomalla päätän karsia lisää. En halua enää joutua jatkuvasti läheltä piti tilanteisiin. 

Rytmitän töitä vielä järkevämmin. Optimoin kyläilyt lasten syntymäpäivien yhteyteen. Käyn vain pakollisilla työlounailla. Muuten syön koneen ääressä. Käytän lapsenvahtia miehen työmatkojen aikaan enemmän.

Kalenteri on rakkain työkaluni, jota täytän ja liitän siihen klemmareilla listoja.

Mitä keväämmälle edetään, sitä enemmän minusta tuntuu, että jokainen ihminen tässä länsimaisessa elämässä pääsee minua helpommalla. Ajatukseni ovat katkeria.

Unohtelevat ihmiset: Jos minä tässä kaaoksessa pystyn huomioimaan ja ajattelemaan kaikkea, miten se voi olla teille muka niin kamalan mahdotonta!

Kaikki on niin kauhean vaikeeta -ihmiset: Asiat on kuulkaa järjestelykysymyksiä, priorisoitavia!

Sun pitää vaan keventää sun kuormaa -ihmiset: Kyllä kai minäkin olisin tasapainoisempi saatana, jos voisin elää neljä viikkoa jossain mökillä vähät välittämättä mistään velvollisuuksista ja toisten tarpeista! Stanan suojatyöpaikkalainen, sinä et tiedä yrittäjän elämästä mitään!

Minulla on lähellä ihmisiä, ystäviä, joiden tiedän haluavan minulle hyvää. Avaudun välillä muutamalle, mutta olen tottunut myös elämään niin, että en vieritä omaa taakkani muille. Pyydän ystäväiltä, että minua ei kannata pyytää mihinkään ex-tempore tapaamisiin. Minulle tulisi kieltäytymisestä vain huono omatunto tai yrittäisin väkisin järjestää aikaa, jota ei olisi.

Pystyn olemaan kevään ajan tehokas, mutta lopulta väsymys on kasvanut niin suureksi, että sitä ei saa enää pois nukkumalla. Vatsaan sattuu, keho on kai koko ajan ylikierroksilla. 

Keväällä saan elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen.

Soitan seurakunnalle, jonka google löytää ensimmäisenä. Siellä  kuunnellaan ja sanotaan, että nyt tapauksessani olisi tärkeintä säilyttää työkyky.

Seuraavalla viikolla äiti on tulossa kylään, jolloin meidän on tarkoitus lähteä risteilylle. Se peruuntuu ja olen salaa helpottunut. Saan levättyä sen verran, että selviän taas kuukauden.

Kaksi viikkoa ennen kesäloman alkamista itkuisuus lisääntyy. Lasten harrastukset ovat lähes kokonaan tauolla, mutta olen väsyneempi kuin talvella. Esikoisella on kesäloma, joka vaikeuttaa osaltaan kotona työskentelemistä. 

Ajattelen, että miniloma Kööpenhaminassa auttaa. Nukun siellä aamulla kaikista pisimpään. Oikeastaan herättyä tekisi nukkua vielä lisää. 

Miniloman jälkeen olen entistä väsyneempi. Aikataulut kiristyvät, jos ajattelin oikeasti pitää muutaman viikon loman. Tulee vielä kaksi työjuttua, joista ei voi kieltäytyä (samanlaiset jutut saattaisivat vaatia vuosien työn, nyt ne käytännössä tippuvat syliin). 

Viime lauantaina, juhannuspäivänä, kun saavumme Lintsiltä, aloitan taas työyön. Teen niitä joka ilta, kunnes nukahdan. Vauhti on sama kuin taannoin viime syksynä. Poikkeuksena on se, että mies on kotona.

Keskiviikkona käymme syömässä kavereilla. Uupumuksen läpikäynyt ystäväni tosin ehdottaa, että oikeasti voitte tulla joku kerta myöhemminkin, jos tuntuu, että tekemistä on liikaa.

Olen itsepäinen, tullaan jos kerta on sovittu!

Ihmettelen itsekin, miksi hemmetissä en siirrä tapaamista. Kylässä olen ahdistunut edessä olevasta yöstä. Juttu on saatava valmiiksi aamuun mennessä. Jos en saa, sen saaminen haastateltaville venyy ensi viikkoon. Se tarkoittaa loman lyhenemistä.

Kotona avaan instastoryn. Hetken mielijohteesta höpöttelen sinne ajatuksiani. Olen some-avautumisissa maltillinen. Suoraan sanottuna monet näkemistäni avautumisista sosiaalisessa mediassa kuulostavat usein liiotelluilta tai tekopyhiltä.

Mietin samassa, mistä minä tiedän toisten ahdingosta mitään? Tai miksi minä haen omalle ahdingolleni huomiota muilta? 

Kirjoitan pari tuntia.

Jutun kulma alkaa aueta, mietin nukkumaan menoa.

Selailen välissä somea. Avaan Instagramin. Inboxiin on tullut kymmeniä viestejä. Alan availla niitä.

Olen aina ihaillut tapaasi työskennellä.

Olet tosi hyvä siinä mitä teet.

Olen hereillä. Haluatko jutella?

Oon pidempään ollut huolissaan sun jaksamisesta. Sanothan jos tarvitset apua?

Voidaan siirtää sitä ensi viikon tapaamista. Olet rakas <3

Lisäksi useita vertaistukitarinoita, sydämejä ja tsemppiviestejä ystäviltä, työkavereilta, tutuilta, haastateltavilta.

Jotenkin olen pitänyt viestimistä sosiaalisessa mediassa vähän teennäisenä, mutta viesteistä tulee oikeasti lohdullinen olo. Ehkä voisin itsekin ottaa siellä toisten heikkouden esiin tuomisen jatkossa vakavammin. Katselen kuvihistoriaa edelliseltä kuulta kännykästä. Mistään kuvasta ei voisi päätellä, että siinä oleva ihminen (minä) on voimiensa äärirajoilla (muutama kuva esillä postauksessa).

Päinvastoin. Näytän niissä onnelliselta, seesteiseltä, vähän riehakkaaltakin.

Uskon vastaisuudessa some-kuviin vielä nykyistä vähemmän.

Aloitan huomenna loman. Olen samalla isojen kysymysten äärellä. Mitä haluan todistaa jatkuvalla suorittamisella? Onko tavassani suorittaa kyse miellyttämisestä vai kunnianhimosta? Olenko oikeasti niin tehokas kuin kuvittelen? Miksi asetan omat tarpeet aina viimeisiksi? 

Myös blogini jää näissä mietteissä kesälomalle. Tällä kertaa en määrittele bloginloman pituutta. Palaan, kun olen löytänyt vastaukset kysymyksiin.

Ihanaa kesää kaikille!