Reissumiehen vaimona kadehdin joskus yksinhuoltajia
18
Normal
0
21
false
false
false
FI
X-NONE
X-NONE
/* Style Definitions */
table.MsoNormalTable
{mso-style-name:”Normaali taulukko”;
mso-tstyle-rowband-size:0;
mso-tstyle-colband-size:0;
mso-style-noshow:yes;
mso-style-priority:99;
mso-style-parent:””;
mso-padding-alt:0cm 5.4pt 0cm 5.4pt;
mso-para-margin:0cm;
mso-para-margin-bottom:.0001pt;
mso-pagination:widow-orphan;
font-size:12.0pt;
font-family:”Calibri”,sans-serif;
mso-ascii-font-family:Calibri;
mso-ascii-theme-font:minor-latin;
mso-hansi-font-family:Calibri;
mso-hansi-theme-font:minor-latin;
mso-bidi-font-family:”Times New Roman”;
mso-bidi-theme-font:minor-bidi;
mso-fareast-language:EN-US;}
Marraskuu on meidän perheessä yksi vuoden kiireisimmistä kuukausista.
Tyttären kaikki voimistelukilpailut ajoittuvat syyskauden osalta tuolle kuukaudelle ja niitä on joka viikonloppua 1-2 kappaletta eri puolilla eteläistä Suomea. Samaan aikaan lätkäkausi on kuumimmillaan. Ja olipa keskimmäisellä lisäksi kahtena viikonloppuna kaksi fudisturnausta. Keskimäärin jokainen marraskuun viikonloppupäivä sisälsi 2-3 tapahtumaa; harjoitusta, turnausta, kilpailua tai kaverin/kummilapsen synttäreitä, jossa olisi olla paikalla.
Miksi olemme päättäneet panostaa aikaamme lasten harrastuksiin on oma postauksen aihe, joka on tulossa myöhemmin, mutta sanon jo nyt, että viikonloppukiireestä huolimatta, minusta on turvallisempaa, että lapset saavat kuin eivät saisi toteuttaa intohimojaan.
Marraskuu on meillä yleisesti kuukausi, jolloin reissutyötä tekevä mieheni on poissa.
Se tarkoittaa, että elämämme näyttää välillä live-komedialta, kun juoksen läppäri toisessa ja lapsi toisessa kainalossa lätkäkassien, buffetiin myyntiin menevien limujen (mokkapalatalkoisiin en ole ryhtynyt) jäähallin pihalta autoon, ja siitä kisapaikalle viimeistelemään nutturoita hyppien yli käytävillä lämmittelevien voimistelijoiden. Tietenkin kolmevuotias perässä, joka huutaa ja osoittelee jumppatyttöjen pukuja. ”Kato äiti, vau!”
Vuosien myötä olen viisastunut ja yrittänyt rauhoittaa omaa kalenteria sen minkä yrittäjänä vain raskin miehen poissaolon ajaksi. Yritän saada työläimmät jutut valmiiksi ennen miehen lähtemistä. Yritän jättää kalenteriin vähän enemmän väljyyttä, jos joku sattuu sairastumaan. Viime vuoden marraskuu oli katastrofi, jolloin pelkäsin oikeasti, että voimani eivät riitä.
Olen perheen projektijohtaja ja aikatauluttaja, jonka käsien läpi kulkevat kimppakyytirinkien, eri harrasteryhmien whatsapp-ketjut, Wilma-viestit, lastenhoitajien aikataulut ja kavereiden synttärikutsut sekä viikon kauppalistat. Merkitsen kaikki huolellisesti kalenteriin ja yritän omien iltatöiden osuessa kohdalle sumplia lastenhoitajan ja kyydit treeneihin viikkoja aikaisemmin.
Aina kaikki on lopulta järjestynyt, mutta joskus sunnuntai-iltaisin minäkin huokaisen syvään, kun kaikki alkaa taas alusta. Mitään marttyyrin viittaa en silti halua. Tämä oli elämä, jonka halusin ja onnekseni myös sain.
Marraskuu on pitkälti selviämistä, senkin olen hyväksynyt.
Kuitenkin joskus somefeedejä selatessa en voi olla huomaamatta eronneiden kavereideni postauksia. Joka toinen viikonloppu he elävät aivan kuin minäkin ja halailevat mitali kaulassa poseeravan lapsen kanssa jäähallien käytävillä tai hengaavat leikkipuistossa. Joka toinen viikonloppu he ovat teatterissa, viinillä, messuilla tai reippailemassa ystävien kanssa, tai voimaantumassa keskenään (Ja heti disclaimerina, että en tarkoita tällä totaaliyksinhuoltajia, vaan yhteishuoltajuuteen päätyneitä yksinhuoltajia, joilla usein tuntuu olevan tasaisesti kaikkea).
Yhteishuoltajan viikko-viikko kuulostaa juoksuaikana taivaalliselta. On ne lapset, mutta myös oma vapaus.
Ymmärrän hyvin, miksi tässä elämäntilanteessa ihmiset päätyvät eroamaan. Tajuan hyvin myös sen, että en halua kuitenkaan erota miehestäni. Meillä on paljon muutakin yhteistä hyvää kuin lapset.
Tilanne realisoituu tiistain vastaisena yönä.
Olen lauantaina saanut lapset hoitoon isovanhemmille Tampereelle tyttären kisan jälkeen ja ajan nelikymppisiä ja TTK-finaalia varten kotiin. Hässäkkää on sen verran, että havahdun vasta maanantai-iltana, että en ole kuullut miehestäni mitään lauantain jälkeen. Se ei ole tavatonta. Emme viestaile tai skypetä joka päivä. Hän yrittää selvitä siellä, minä kotona.
Nyt hän on ollut kuukauden työmatkalla Brasiliassa. Viimeisessä viestissään hän kertoo, että puhelimet ja luottokortit pöllitty ja pyörii turistina Rio de Janeirossa.
Puhelin ei siis luonnollisesti hälytä. Whatsapissa hän on viimeksi ollut lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Lähetän viestin Facebookiin, yleensä työkoneella mies tsekkaa välillä kuitenkin viestit. Ei vastausta.
Viesti mailiin. Ja taas miljoona whatsapp-viestiä.
Vilkuilen puhelinta yöllä vähän väliä. Ajatukset kiertävät kehää. Mies on varmasti murhattuna jossakin toisella puolella maailmaa, enkä voi tehdä mitään. Elämäni rakkaus, lasteni isä. Lapset musertuvat, miten ikinä selviämme tästä? Loppuelämäni minun on oltava vahva, äiti ja isä. Oksettaa. Nousen ylös ja yritän hengittää syvään.
Rikkonaisten yöunien jälkeen laitan viestiä appiukolle. Onko hän kuullut mitään?
Päätän, että odotan puolille päivin ennen kuin alan soitella miehen työpaikalle. Pakotan itseni tekemään töitä.
On tiistai ja hänen pitäisi tulla kotiin torstai-iltana. Olo on levoton. Aikaero Brasiliaan on neljä tuntia, kahdeksalta jonkun pitäisi olla siellä jo hereillä. Kenen kanssa mies työskentelikään?
Kun en voi keskittyä, alan siivota. Pyykkikasan keskellä saan vapauttavan viestin.
Joo kunnossa ollaan.
Siis missä oot?!!!!!
Lontoossa. Piti yllättää teidät.
Tyydyn toteamaan, että juuri nyt tässä elämäntilanteessa, yllätykset ovat viimeinen asia, joita kaipaan. Korttitalo on muutenkin koko ajan tuulessa.
Taksi kaartaa illalla pihaan, kun olen lähtemässä töihin ja lapsenvahti jo sisällä. Auton ikkunasta vaihdamme miehen kanssa vain nopean pusun.
Olen niin helpottunut, että melkein itkettää. Työkeikalta ei ole tulipalokiire kotiin. Kotona sohvalla on taas viisi paria varpaita. Kun lapset ovat nukkumassa, nyyhkytän miehen olkapäätä vasten, että olin kuolla pelosta. Mies saa minut lopulta nauramaan. Hanskat ovat tippuneet, kuorma taas puolitettu.
Tässä on hyvä.
Mutta ihan hyvä oli lopulta myös marraskuu.
Kyynelsilmin näin, kun lapset ylittivät itsensä, mutta ottivat vastaan vuoroin gloriaa, vuoroin tappioita. Oli yhteisiä Putous-hetkiä saunan jälkeen sohvalla. Oli myös väsymystä, kiukkua ja liian nopeita lähtöjä. Mutta oli myös ensimmäinen marraskuu, kun kukaan ei sairastunut.
Oli täyttä elämää.
Mutta kyllä tämä joulukuukin kelpaa. Tänä viikonloppuna meidän jengi vihdoin vain relaa ja jouluttaa! Ihanaa viikonloppua!
Älä nyt viitti. Yksinhuoltaja ei todellakaan bailaa kaikkia lapsivapaita viikonloppuja ja tukiverkostokin voi olla olematon. Sinä olet saanut kaiken ja silti mikään ei riitä. Se että tulee petetyksi ja jätetyksi ei ole mitenkään tavoittelemisen arvoista.
Samaa mieltä ja jokainen ero syineen on omanlaisensa. Yhteishuoltajuudessakin on monta muutakin puolta kuin ns. runsas oma aika. Vastuu on omilla hartioilla aina. Ei kannata kadehtia ennen kuin on kokeillut elämistä toisen saappaissa…
Ja varmasti ikävä myös lapsia ns.omilla viikoilla. Enkä tiedä osasinko edes olla sitten stressaamatta, kun lapset ovat poissa. Onneksi nämä vain hypoteettisia pohdintoja vielä meillä.
Hei kaikki Ruuhka-ajan porukat! Nyt olisi meillä (70, 75 v.) aikaa pilettää mutta mutta ei tee mieli enää;) Aika kuluu todella nopeaan, nauttikaa lapsistanne ja toisistanne NYT !
Tuon kaiken kiireen kokeneena on ihanaa, että jaksoimme pitää yhtä perheenä kaikesta kiireestä yms. huolimatta. Yhdessä on ihanaa vanheta !
Ihana viesti, kiitos Anja <3 Tällaisia tarinoita pitäisi ehdottomasti kuulla enemmän. Itse viihdyn erinomiasesti puolisoni kanssa, mutta aika toki siihen on hyvin rajallista. Tai se niin sanottu laatuaika;)
Pitäisikö hieman tarkentaa mikä on yksinhuoltaja..milloin kyse yhteishuoltajuudesta. Suuri osa tuntemistani yksinhuoltajista on jaksamisen äärirajoilla. Mua oksettaa ”yksinhuoltajat” jotka eivät sitä oikeasti olekaan…käyttävät sitä termiä silloin kun siitä on hyötyä.
Siis näinhän se menee, että naisten sankaritarinoissa yhteishuoltaja muuttuu aina yksinhuoltajaksi.
Ja totta viittaan tällä ”kateus-kortilla” tässä tosiaan niihin, joilla joka toinen viikonloppu/viikko omaa aikaa.
Sen mitä rivien välistä on voinut lukea, sekä sen mitä itse tiedän (hyvinkoulutettujen) reissuhommista, niin ne ovat hyvä palkkaisia hommia. Vievät asianomaiselta paljon aikaa, ja reissuhommilla on vaikutuksia myös perheeseen ja siksi korvaukset näistä hommista on yleensä hyvät. Sikäli siis en vertaisi tilannetta yksihuoltajaan tai yhteishuoltajuuteen. Vaikka toki sillä aikaa, kun miehesi on reissussa, niin sinä toki hoidat kaikki kotiasiat lasten kanssa keskenäsi, mutta sinulla ja miehelläsi on jotain enemmän mitä yksinhuoltajilla tai yhteishuoltajilla, nimittäin rahaa ja ilmeisesti myös lähipiirissä avuliaita ihmisiä ja teillä on myös kahden ihmisen palkkakäytössä. Rahalla saa kuitenkin esim. ostettua siivouspalvelua, tilata ruuat kotiin kaupasta ts. muita arkea/kiirettä helpottavia asioita, kun on puutetta ajasta.
Moneen asiaan voi omassa elämässään vaikuttaa ja sitä kuinka kiireistä oma arki on, niin täysin vapaa valintaista. Jos tykkää harrastaa ja lapsetkin tykkää, niin hyvä niin, mutta se myös vie aikaa. Kaikkea ei voi elämässään saada, ja siksi täytyy pyrkiä tekemään sellaisia valintoja joiden kanssa on koko perheellä hyvä olla. Mulla on lapset aika samanikäisiä kuin sulla, mutta ollaan tehty ihan toisen tyyppisiä valintoja ja meillä arki aika leppoista. Kumpikin vanhemmista kokopäivä töissä asiantuntija työssä, jossa palkka aavistus keskiverron yläpuolella. Vapaa-aika kuluu leppoisaan tahtiin muutamalla harrastuksella yhteensä koko perheellä, ja aikaa jää myös yhteiseen touhuamiseen, josta tykkäämme. Meillä ainakin lapsista näkyy negatiivisesti, jos emme ole viettäneet perheen yhteistä aikaa viikottain.
Tämä on hyvä pointti ja mietin itsekin sen esille tuomista, kun kirjoitin. Työskentelen itse yrittäjänä, mikä lisää joustoa, mutta toki myös tarkoittaa sitä, että esim sairauslomia ei oikein kannata/voi pitää. Se lisää toki arkeen myös paineita, silloin kun puoliso on poissa ja kaikki isovanhemmat asuvat muilla paikkakunnilla. Mutta tosiaan olemme viimeisen vuoden ajan palkanneet silloin tällöin minun iltatöiden ajaksi lastenvahtia, ja siitä on ollut iso apu perheelle. Isovnahemmat pystyvät toki auttamaan silloin tällöin viikonloppuisin, mutta ei työelämässä olevia voi vaatia jatkuvasti lapsenvahdiksi, vaikka he mielellään auttavatkin. Harmillisesti välimatkat ovat vain pitkiä, joten kuljetus on oma projektinsa, jonka vuoksi sinnittelen aika paljon keskenäni.
Perheitä ja lapsia on tosiaan erilaisia. Meillä lapset nauttivat harrastuksista, mutta toki meidän vanhempien tehtävä on katsoa, ettei kuormitus käy liian suureksi. Onneksi koulun loma-ajat ovat aika pitkiä ja silloin harrastukset ovat myös tauolla. Noihin ajoille pyritään myös saamaan katkolle miehen reissutyöt.
Hohhoijaa, että ihan koko marraskuu! Terveisin Leski jo 11 vuotta
Kaikkea hyvää Sinulle ja perheellesi! 🙂
Miten nämä tekoripsien esittelyt liittyy juttuun?
Junassa oli omaa aikaa, ja mahdollisuus ottaa fotot 😉
Tulin Karoliinan blogin kautta lukemaan ekaa kertaa blogiasi. Sulla on yksinhuoltajuuden ja yhteishuoltajuuden käsitteet sekaisin, tai ainakin se ettei niillä ole mitään tekemistä sen kanssa miten paljon lapset ovat kenenkin elämänsä aikuisen kanssa. Teillä kuulostaa olevan sellainen elämä ettei kahden lapsen kanssa yksin asuva äiti saa tästä mitään irti itselleen, joulupuukeräyksessä teillä on varaa antaa hyväntekeväisyyteen enemmän kuin minun lapseni saavat yhteensä 🙂 Kuitenkin silmiä avaava kurkistus toiseen todellisuuteen tämä. Hyvä kun joku avoimesti kampanjoi tärkeiden asioiden puolesta ja käyttää niihin avoimesti rahaa. Toivon että muutkin kykenevät tekevät samoin.
Tosiaan olisi pitänyt vielä selkeämmin todeta jutussa, että viittasin yksinhuoltajiin, joilla lapset joka toinen viikonloppu poissa (ymmärsin, että näissäkin tapauksissa on määritelty joskus yksinhuoltajan käsite, vaikka toinen kumppani osallistuu lasten hoitoon) ja sitten ihan yhteishuoltajiin. Omassa lähipiirissä eroissa lapset ovat molemmilla vanhemmillaan, mutta tiedän toki, että aina ei ole näin. Onneksi materia ei itsessään tuo pelkästään joulua. Itse työskentelen yrittäjänä ja olen aina antanut jouluisin hyväntekeväisyyteen, jos on ollut varaa. Nyt ensimmäistä kertaa tosin kirjoitin siitä – tämmösenä hyvän mielen joulutempauksena.
Sulla on ihan hyviä juttuja, mutta en ymmärrä näitä kuvia. Huulet töröttäenkö mietit näitä juttuja yksiksesi? Siis ei millään pahalla, mutta alkoi naurattaa. 😀 Ymmärrän kyllä kuormituksesi ja ajatuksesi hyvin. Hyvin sä vedät ja hyvää joulua teidän perheelle!
Hih, kuvat nappasi kaverini, kun kerrankin oli joku kuvausapuna. Juna on mulle aika usein semmonen hengähdyspaikka kodin ja työn välillä, siksi tärkeä 🙂 Jouluja myös sinne – huulet törröllään tai ilman 😀