Kuvan lapsi liittyy vahvasti pannukakku -episodiin.

Kävin tuossa viikonloppuna läpi meidän vitamiinit ja itse asiassa siirsin mun miehen ”Empun hippeily” -osastoksi nimeämät alalaatikon kamat työhuoneen kaappiin.

Juon yleensä aamuveden työhuoneessa koneen äärellä, joten ehkä vitamiinit tulee logistisemmin napattua hyllyltä ”omalta korkeudelt”. Alalaatikosta niitä ei muista joka päivä napata tai sitten purkit jäävät pyörimään viikon ajaksi niille kuulumattomille paikoille.

Hippeilylaatikkoon liittyy myös suurin yksittäinen ruokamokani äitinä (ja niitä on aika monta). Itseäni se aikoinaan lopulta nauratti, mutta lähipiiri sanoi, että älä kirjoita tuota mihinkään tai joku tekee vielä lastensuojeluilmoituksen.

Tapaus tuli nyt mieleeni taas, kun heittelin pois vanhaksi menneitä jauheita.

Innostuin aikanaan (olen varmaan jo maininnut, että olen kova innostumaan erilaisista terveysvillityksistä) muiden mukana tekemään banaanilettuja, jotka tehtiin proteiinijauheeseen No niistä ei tullut kuin epämääräinen sotku, samoin kun samalla reseptillä tehdyistä vohveleista.

Viimeisenä päätin yrittää laittaa proteiinijauhetta pannukakkuun, jotta kallis jauhe ei jäisi vallan hippilaatikon perukoille sekin. Ja kappas vaan, sädekehä pään päällä leipasin oikein normaalin näköisen pannukakun perjantai-illaksi lapsille iltapalaksi. Lapset söivät sitä muutaman palan perjantaina ja lähes kaikki loput lauantaina.

Jossain kohtaa isommat sanoivat, että he olivat käyneet viikonlopun aikana tosi monta kertaa vessassa. Manasin heille karkkkipäivän karkkeja; olette syöneet niitä  nyt liikaa!

Sunnuntaina kaksi vanhinta lasta joutuivat lähtemään kyydeillä kisa- ja pelipaikoilleen suoraan aamupalapöydästä, joten heitin pannaripalan pikkusiskolle aamupalan jatkeeksi ja söin itse viimeisen.

Lähdimme kuopuksen kanssa sen jälkeen katsomaan isosiskon kisaa. Jossain kohtaa tunsin, kuinka tuli kuuma. Erityisesti kasvojani alkoi kuumottaa kesken kisan. Kuopuksen kasvoille oli käynyt samoin; niihin oli ilmestynyt myös punaisia läikkiä.

Ihmettelin kaverini (jonka lapsi oli myös kisaamassa), että mistähän olemme saaneet tuollaisen reaktion. Lapsi valitteli myös monta kertaa vessahätää, joten käytin häntä kisan aikana monta kertaa vessassa.

Punoitus oli hälvennyt ennen kotiin pääsyä, joten unohdin koko jutun hetkeksi..

Vasta kun aloin sunnuntai-iltana laittaa tavaroita viikonlopun jäljiltä paikalleen, ihmettelin, miten pöydälle jäänyttä proteiinijauhetta oli lähes täysi pakkaus? Olihan siitä tehty jo vaikka kuinka monta kokeilua (nimenomaan kokeilua).  Pakkauksessa oli jauhetta kuitenkin ¾ osaa koko pussista.

Katsoin tarkemmin. Olin tehnyt pannukakun ummetusjauheeseen, jonka olin saanut Kätilöopistolta synnytyksen jälkeen. Olin avannut sen ja laittanut sitä kerran johonkin jugurttiin ja sen jälkeen jauhe olikin muuton yhteydessä kulkeutunut hippilaatikon mukana uuteen kotiin. Ja sittemmin puolitoista vuotta myöhemmin lapsiparkojeni pannukakkuun.

Rakas minusta on tullut pullukka!

• Tämä on vaan huonosta kuvakulmasta otettu!
• Tuo vaate ei vaan istu sulle
• Oon varmaan vaan treenannut niin paljon ylävartaloo, että tää takki ei mene rintojen kohdalta kiinni. Onhan mulla alla paksu hupparikin?
• Kunnon kamera lihottaa ainakin viis kiloo!

Tällaisia (teko)syitä minä ja minut kauniiksi kuvannut kuvaajani käytimme, kun otimme elokuun lopussa muun muassa yllämainitun kuvan (jota siis vihasin, koska näytän siinä mielestäni paaaaljon isommalta kuin olen). Itse asiassa, olen enemmän ja vähemmän pakoillut kameraa viime vuosina niin paljon, kun se vain on ollut mahdollista. Olen kieltäytynyt kivoistakin (työ)jutuista, kun kuvissa oleminen ahdistaa.

Rakastan kaikkia television elämäntapamuutosohjelmia, kuten juuri alkaneita Olet mitä syöt– sekä Suurin pudottaja. Olen myös ymmärtänyt entisenä ortorektikkona, että muutokset, mitä itse tekee on oltava maltillisia, jotta niistä voi tulla elämäntapoja. Olen myös ymmärtänyt vuosien aikana, että elämässäni aikaisemmat paino-ongelmat ovat olleet lähinnä päänsisäisiä.

Lyhyt kertaus painohistoriastani, joka löytyy kattavammin täältä (valitettavasti en todellakaan ole ensimmäistä kertaa harkitsemassa muutosta).

Ennen kolmannen lapsen saamista en painanut yli kuuttakymmentä kiloa. Mutta toisaalta kaikki ne epävarmat vuodet parikymppisenä, jolloin ohjasin yhdeksänkin tuntia jumppaa päivässä ja heitin tanssiryhmän keikan päälle ja söin päivässä yhden rahkan, en saanut painoani tippumaan alle viidenkymmenen kilon. En vaikka jätin joinakin päivinä banaanin rahkasta pois. Ja vain kerran onnistuin pääsemään sairaalaan, kun suolatasapaino oli kiepsahtanut kokonaan ja pyörryin. Muistan noilta vuosilta myös kehoahdistuksen, joka oli todellista. En pystynyt istumaan auton etupenkillä, kun tunsin itseni isoksi. Vitsailin aina, että hei mä hyppään tähän sun taksiin, kun menin takapenkille.

Nämä kehotuntemukset tuntuivat tosilta, vaikka olin hoikka. Äitiys toi asiaan tasapainoa, vaikka toki olenkin vahdannut kiloja.

Kolmannesta lapsesta jääneet 5-10 kiloa ovat pyörineet päällä viisi vuotta. Siis todella viisi vuotta. Näitä ei kai voi edes sanoa enää raskauskiloiksi?

Välillä olen saanut niitä paremmin kuriin, välillä heikommin. Välillä olen päättänyt hyväksyä itseni tällaisena, ja olen ja survonut liian pieneksi jääneet vaatteet ylähyllylle.

Elokuussa, kun tiesin, että kuvat pitää ottaa jäätävän kiirekaaoksen keskellä, jolloin olin kuukauden elänyt lähinnä erinäisistä juhlista jäänyillä herkuilla ja energiajuomilla, otin asenteen, että olkoon kuvat sitten mitä ovat.

Silti katsoin järkyttyneenä sellaisia kuvia, joissa kehoani ei oltu aseteltu tietyllä tavalla. Tuoltako minä näytän? Vielä järkyttyneempänä katsoin Vaikuttajamedian omassa tilaisuudessa otettuja kuvia, joissa asetteluun ei ollut aikaa.

Syyskuun jokaisessa tapaamisessa ja tapahtumassa oma keho on ahdistanut, kun on ollut aikaa taas omille tuntemuksille. Viime torstain nollaushippaus ei varsinaisesti helpottanut asiaa. Minun oli pakko tehdä tänään se, mitä eniten vihaan.

Voitte astua vaaálle.

Kyllä tuntemus oli oikea ”raskauskilot” ovat täpissä, siinä kympissä.

Rakas minusta on tullut pullukka!

Mieheni on aina sanonut, että häntä ei haittaisi, jos painaisin vaikka kaksikymmentä kiloa enemmän, kunhan oisin tasapainoisempi. Harmi vain, että tasapainoisuus ei tunnu kasvavan kertyvien kilojen myötä..

Mutta. Ziljoona kertaa elämäntapamuutoksen aloittaneena, kaikki maailman ravintoniksit testanneena ja opiskelleena laihduttamisen elämäntapamuutoksen aloittaminen pelottaa ja ahdistaa.

Mitä jos kilot tulevat TAAS takaisin? Entä jos kärsivällisyys loppuu TAAS kesken? Entä jos mulla on jonkun superluolanaissäilöjän geenit, joka lihoo aina laihdutettuaan. En jaksaisi elää ikuisena jojoilijanakaan, mutta en voi jatkaa lihomistakaan. Painan kohta saman verran, kun odottaessani ensimmäistä lasta.

En rehellisesti tiedä, mitä minun olisi järkevintä tehdä. .Aloitan kuitenkin sillä, että laitan tänne ja someen myös niitä kuvia, joissa kiloja ei ole piiloteltu. Kai se on jonkunmoinen alku sekin?