Toivepostaus: Lapseni harrastavat koska en uskalla valita toisin

Lasten harrastukset vievät aikaa, mutta parhaimmillaan antavat paljon.

Minulla on siis kolme lasta, joista kaksi vanhinta harrastaa lajejaan tavoitteellisesti.

Olen itse aikoinani toiminut myös itse lasten ja nuorten voimistelun harrastus – ja valmennustoiminnan parissa, joten luonnollisesti olen seurannut viime päivinä Team Uniquen valmentajan Mirjami Penttisen ympärillä käytyä keskustelua entisenä voimisteluvalmentajana, mutta ennen kaikkea äitinä.

Mikäli syytökset pitävät paikkansa, soveliaisuuden rajat ovat ylittyneet kaikella tavoin. En missään tilanteessa hyväksy valmentajan taholta minkäänlaista henkistä väkivaltaa, jossa mennään henkilökohtaisuuksiin.

Ymmärrän kuitenkin, että hyvilläkin valmentajilla voi käydä pienempiä ylilyöntejä (johon ei todellakaan kuulu kehoitus itsemurhasta). Kokemuksen kautta tiedän, että valmentajatkin saattavat välillä toimia tavalla, josta eivät seuraavana päivänä ole ylpeitä.

Nyt sopii toivoa, että kyseessä on ollut poikkeustapaus ja urheilijat ovat päässeet purkamaan asian perusteellisesti.

On hyvä, että epäkohdat nostetaan esille, mutta samalla on hyvä muistaa hengittää. Tällaisissa tapauksissa kun pahimmillaan leimataan koko laji tai kyseenalaistetaan koko harrastuskulttuuri.

Lasten harrastusten ”ammattimaistuminen” herättää muutenkin paljon tunteita. Sen vuoksi en ole aikaisemmin edes uskaltanut avata syitä, miksi me olemme päättäneet satsata lasten harrastuksiin. Eikä kyse ole todellakaan kultamitaleista tai eläkkeen turvaavista NHL-rahoista.

Kyse on oikeastaan ihan kaikesta muusta.

Olen aina tehnyt myös isompiakin valintoja ennakoiden, että lapset saavat toteuttaa intohimojaan, keskimäärin kun sellaisia kai ihmiselle tuppaa kasvun myötä -ainakin toivottavasti- syntymään.

Kun esikoisen synnyttyä kämppä piti vaihtaa isompaan, yksi iso kriteeri uuden asunnon sijainnille oli, että kaupungissa oli monipuoliset harrastusmahdollisuudet ja ne olisivat inhimillisen pyöräilymatkan päässä. Siksi muutin Järvenpäähän. Kirjoitin myös aikaisemmin, että tein esikoisen äitiyslomalla töitä myös siksi, että mahdollistamaan lapselle paremman tulevaisuuden – myös harrastamisen.

Kahden vanhimman lapsen kanssa aloitimme taaperoiässä lauantaiaamut vanhempi-lapsi jumpassa. Sunnuntaisin kävimme jäähallin ilmaisvuorolla yleisöluistelussa.

3-vuotiaasta eteenpäin he saivat kokeilla lajeja mielenkiinnon mukaan; oli voimistelukouluja, luistelukoulua, jalkapallokoulua, temppujumppaa, tanssia ja ratsastustakin. Harrastukset olivat harrastuksia. Niitä oli muutaman kerran viikossa ja niihin kuskailun sai säädettyä helposti perheen kalenteriin sopiviksi.

Tänä vuonna esikoiseni täyttää 12 ja keskimmäinen ensi viikolla kahdeksan. Esikoinen siirtyi paikallisen seuran joukkueesta viime kesänä aluejoukkueseen, johon valittiin kolmesta eri kaupungista voimistelijoita. Joukkue harjoittelee viisi kertaa viikossa. Vaikka harjoituksia on nyt kotikaupunkimme Järvenpään lisäksi Hyvinkäällä ja Mäntsälässä, olen kiitollinen, että joukkuevoimistelua voi harjoitella näin tavoitteellisesti pääosin ihan kotikaupungissa (osa kulkee treeneihin paljon kauempaa muun muassa Lahdesta, koska tarpeeksi tavoitteellista joukkuetta ei kotikaupungissa ole).

Tammikuussa syntynyt poikamme pelaa jalkapalloa ja jääkiekkoa. Usein alkuvuodesta syntyneet pelailevat vanhemman ikäluokan mukana, niin myös meidän jannu on pelannut käytännössä koko ikänsä vuotta tai kahta vanhempien kanssa. Nyt kun ensimmäinen luokka syksyllä alkoi, laitoimme yhteisellä päätöksellä jalkapallon talveksi tauolle. Jääkiekossa joukkueella on omia tapahtumia 3-4 viikossa. Lisäksi on ylimääräisiä jääharjoituksia, joissa poika käy jaksamisen ja aikuisten töiden sekä muiden menojen mukaan.

Jos 4-vuotiaan kuopuksen oma sunnuntaijumppa lasketaan mukaan, niin meillä on viikossa kymmenen lasten harrastusmenoa. Marras-joulukuussa sekä huhti-toukokuussa, jolloin lajeissa eletään kiireisintä turnaus- ja kisakautta, tapahtumia saattaa olla viikossa jopa 15.

Tietenkin tämä vaatii joka sunnuntai kalenteritalkoot perheenä, mutta onneksi myös toimivien ja koko touhun mahdollistavien kimppakyytirinkien kesken. Koska perheessä on myös kolmas lapsi (joka huutaa jos ajamme edes jäähallin ohi, että ei katsomaan veljen peliä), työmenot ja välillä vain yksi aikuinen taloudessa, en todellakaan näe kaikkia lasten kisasuorituksia tai turnauksia.

Ja vaikka lajit vaativat ja ovat vaatineet myös vanhemmilta rahaa ja aikatauluttamista, kyseessä on lasten valinnat ja heidän harrastuksensa. Ei minun, eikä heidän isänsä toteutumattomien urheilu-unelmien lunastaminen.

Toki sen verran oma historiamme vaikuttaa, että tiedämme kokemuksesta, mitä harrastus voi lapselle parhaimmillaan antaa ja siksi haluamme niitä mahdollistaa.

Tässä niistä äkkiseltään muutama.

*Ystävät

Koulun lisäksi minulle on muodostunut pitkäaikasimmat ystävyyssuhteet harrastuksen kautta. Kun yhdessä on koettu voittoja, häviöitä, leirejä, kisamatkoja ja arkista aherrusta, ne hitsaavat yhteen – ja samoille sattumuksille nauretaan vuosien jälkeen yhä uudestaan.  Kaikista joukkuekavereista ei tule koko elämän sydänystäviä, mutta hyvin suurella todenköisyydellä muutamista.

*Verkostot

Meillä lapsille karttui harrastusten kautta jo ennen kouluikää laaja verkosto tuttuja. Käytännössä sen huomaa, kun menemme leikkipuistoon tai uimahalliin, niin lähes aina joku tuttu löytyy leikkikaveriksi. Kun koulu alkoi, oli huojentavaa, kun molemmilla oli tuttuja kavereita rinnakkaisluokilla ja ylemmillä luokilla, jotka tulivat heittämään ylävitosia ja moikkaamaan heti ensimmäisenä koulupäivänä.

*Yhteisö

Olen ajatellut, että jos koulussa tulee ystävyyssuhteissa ongelmia, harrastusporukka tarjoaa turvallisen yhteisön. Eli ei olla ihan yhden kortin varassa.

*Sosiaalisuus

Joukkueissa on erilaisia ihmisiä, joissa kaikista ei voi tykätä, mutta on opeteltava tuleman toimeen. Tämä auttaa myös muissa tilanteissa elämässä. Tunsin suurta ylpeyttä, kun poikani opettaja oli laittanut vasta viestiä, että hieman rasavillinkin piirteitä omaava poikani oli osoittanut koulussa ikäisekseen poikkeuksellista empatiakykyäja lohduttanut häviötä harmitellutta kaveria. Pelikentillä opittua? Tuskin näistä sosiaalisista taidoista on haittaa työelämässäkään.

*Yhteinen aika

Monet ajattelevat, että lasten harrastukset ovat pois perheen yhteisestä ajasta. Olen kiitollinen, että lasten lajeissa kauden aikataulut saadaan hyvissä ajoin, joten yhteiset reissut ja lomat suunnitellaan pitkälti kisakalenterin ehdoilla. Loppujen lopuksi yhteistä aikaa jää paljon viikollakin. Automatkoilla ehtii käydä kahdenkeskisiä keskusteluja ja kuulee myös kavereiden kautta asioita, joita ei ehkä osaisi kysyä. Kun ajan ikuisessa marraskuun pimeydessä auto täynnä lapsia ensin kohti jäähallia, josta jatkan lopun porukan kanssa kohti Hyvinkäätä, tunnen usein ihan kiitollisuutta. Heillä on toisensa ja heillä on joukkue, jossa on mahdollista jakaa ja kokea koko maailma. Usein maanantain automatkat ovat jopa piristysruiske työpäivän päätteeksi.

*Kannustaminen

On mahtava nähdä, miten lapsi iloistee toisten ja omista onnistumisista.

*Elämänhallinta

En toivo lapsistani suorittajia, mutta on ollut hienoa huomata, kun nuorempikin miettii, minä päivinä hänellä on koulun jälkeen vapaata ja sopii siihen koulukavereiden näkemiset. Vanhemman kokeiden lukemiset katsomme vielä osittain yhdessä, jotta hän oppii hahmottamaan, että treenien ja koulun lisäksi jää aikaa myös koulukavereille ja levolle.

*Määrätietoisuus

Kova työ tuottaa aika usein tulosta. Sen ymmärtäminen tuskin on haitaksi sekään. Ja se, että oppii sietämään pettymyksiä ja pitkäjänteistä tekemistä.

*Järkevä tekeminen

Tyttäreni on tulossa esiteini-ikään ja hän on ihmetellyt muutaman kerran, miksi jotkut tutut pyörivät koulun jälkeen kauppakeskusten auloissa. Silloin sanoin sen ensimmäisen kerran ääneen. Juuri siksi kuskaan teitä mielelläni! Lapseni harrastavat osittain siksi, että en uskalla katsoa mitä tapahtuisi teini-iässä, jos heillä ei ole vapaa-aikana mitään järkevää tekemistä ja yhteisöä, joka pitää heidät poissa niin sanotuilta pahoilta teiltä.

*Liikunta piristää

Jos joku harmittaa ennen treeneihin lähtemistä, niin sen jälkeen kotiin palaa usein iloisempi lapsi. Toivon, että he osaisivat soveltaa tätä aikuisina; liikunta piristää ja huolet tuntuvat sen jälkeen vähän pienemmiltä.

*Jännitys ja elämykset

Tilastollisesti on selvää, että lapsistani ei ikinä tule huippu-urheilijoita, mutta lähes missään koskaan en ole jännittänyt niin paljon kuin heidän kilpailuja tai pelejä katsellessa. Toivon, että nämä elämykset auttavat ja kannattelevat heitä perheen ja ystävien lisäksi läpi koko elämän – tai ainakin sen teini-iän!

Tietenkin molempien harrastuksiin on liittynyt joskus myös pettymyksiä, epäreiluuden tunteita ja väsymystä.

Äsken, kesken tämän kirjoittamisen, pakkasin lätkäkamat autoon ja hain pojat iltapäiväkerhosta jäähallille. Olisin toki mieluummin jatkanut töitäni rauhassa kotons kuin heilunut läppärin kanssa hallin katsomossa. Tai sunnuntain kisa-aamuna jäänyt nukkumaan sen sijaan, että olisin herännyt kuudelta tekemään kisakampausta.

Mutta en ole halunnut tai suostunut ajattelemaan näitä asioita uhrauksina, vaan ennemmin investointina lapsen tulevaisuuteen; sosiaalisiin suhteisiin ja liikunnalliseen elämäntapaan.

Minulle lasten harrastukset kuuluvat luontevana osana vanhemmuuteen siinä missä pyykin pesu tai ruuanlaitto. Aina ei kiinnosta, mutta tehtävä on, kun on lapsensa tehnyt.

Koen ja ennen kaikkea lapset kokevat, että he ovat olleet harrastuksissaan saamapuolella; siksi kai he ovat halunneet myös jatkaa, vaikka välillä asialla on myös haastettu. Myönnän. Olen käyttänyt intohimoharrastusta myös kiristyskeinona. Jos läksyt ovat illalla tekemättä olen saattanut joskus huutaa, että nyt soitan sun valmentaja- XXXX:lle, että sä lopetat!

Mutta tämä on ollut minun tapani olla vanhempi, enkä halua millään tavalla kyseenalaistaa tai tuomita niitä, jotka ovat päättäneet toisin.

Ymmärrän myös, että harrastusten kallistuessa kaikilla ei ole varaa jatkaa niitä. Ja se, ettei niitä ole tai sopivaa kiinnostuksen kohdetta ei ole löytynyt tarkoita ettei näitä samoja asioita ja elämäntaitoja voisi oppia muuallakin kaverisuhteissa ja ihan koulussa. Niin kuin harrastaminen ei tarkoita automaattisesti elämässä pärjäämistäkään.

Kriittisesti tarkasteluna ehkä kyseessä voi olla jopa omaa epävarmuutta vanhempana. Sain esikoiseni suhteellisen nuorena. Halusin olla edes jollain tavalla varma, että siinä vaiheessa kun muuttokuorman takavalot näkyvät ja lapsi lähtee omilleen, voin ajatella, että ainakin yritin kaikkeni. Silti mitään takuita oikeasta ja väärästä ei näissä hommissa vaan taida olla.

Tai no edelleen, itsensä tappamiseen kehottaminen on väärin.

Kaikesta harrastusrakkaudesta huolimatta olenkin yhäkin järkyttynyt muodosteluluisteluvalmentajan esille tulleista valmennusmetodeista. Tulee mieleen Over the limit –dokumentti, joka kertoi olympiavoittaja Margarita Mamun ja tämän valmentajan Irina Vinerin valmennussuhteesta.

Naiivisti olen ajatellut, että no jossain Venäjällä tuollaista, mutta ei ikinä meillä. Jos tästä kohusta seuraa jotain hyvää, niin valmennuskulttuurin tarkastelua, jotta nämä lapsen itsetunnolle oikeasti haitalliset ja traumatisoivat tapaukset saadaan kitkettyä.

On tärkeä kuitenkinmuistaa, että valtaosa valmentajista toimii normaalin tapakulttuurin mukaan, valmentaa rakkaudesta lajiin, osa kokonaan ilman palkkaa. Toki heilläkin on hyviä ja huonoja päiviä. Ja vaikka 99% ajasta jaksaa olla kärsivällinen ja johdonmukainen, tulee myös ylilyöntejä.

Olen joskus itsekin huutanut vanhemmille valmennettaville. Ja vaikka tarkoitus on ollut herätellä heitä keskittymään juoruilun sijasta harjoitukseen, jälkeenpäin tuli morkkis. Kerran paiskasin myös mankan johdon päin seinää. En siitäkään tunne kovin suurta ylpeyttä.

Silti aika moni entinen valmennettava pitää yhteyttä ja on kehunut parhaaksikin. Olen niistä päätellyt, että ehkä en ihan metsään mennyt, vaikka täydellistä suoritusta en tehnyt minäkään.

Tätä taustaa vasten en siis todellakaan säikähtäisi, jos lapsi sanoisi joskus että valmentaja on huutanut harjoituksissa. On aivan eri asia mennä kiusaamiseen ja henkilökohtaisuuksiin kuin antaa tiukasti palautetta ja herätellä joukkuetta. Toivon että tästä vanhemmat malttavat tämän kohun jälkeenkin pitää nämä kaksi asiaa erillään. 

Itse ihailen kärsivällisiä, mutta kunnianhimoisia valmentajia, joilla on sisäinen tieto siitä, että he etenevät oikein, vaikka kehitystä ei sillä sekunnilla näkyisi.

Kun meillä lasten harjoittelu on siirtynyt huljalleen kotipihalta yhä enemmän saleille, olen monta kertaa hämmästellyt lapsen kehittymistä vasta yleisössä -kiittänyt valmentajia liian usein vain mielessäni sadoista tunneista, joita valmennus on jaksanut lapseeni käyttää. Ei pelkästään kehittymiseen lajissa, vaan myös ihan ihmisenä kasvamiseen.

Joten kiitos. 

* Ja miksi lasten harrastuksista tulee liian vakavia ja kalliita liian aikaisin? Koska valmentajia ja ohjaajia ei ole. Kunnianhimoiset ja hyvät valmentajat, jotka haluavat antaa lähes jokaisen iltansa ja viikonloput lajille, haluavat ja ehtivät valmentaa useimmin sellaisia, jotka ovat valmiita antamaan harrastukselle aikaa. Harrastuksena vaikkapa 1-2 viikossa treenaaville tarvitaan usein valmentajia vanhemmista. Eli vastaus voit olla sinä itse. Jos haluat muutamana arki-iltana toimia ohjaajana ja kasvattajana, hoitaa kisa- ja peli-ilmottautumiset, olla yhteydessä vanhempiin jne, monet seurat mielellään maksavat innokkaille ohjaajakoulutuksen. Palkkaa harvemmin maksetaan, mutta ainahan voit pyytää paikalle vanhempainkokouksen, jossa ehdotat kausimaksujen nostamista. Niihin suhtaudutaan aina yhtä suurella riemulla.