Kello kolme torstai-iltapäivänä istun jäähallin puupenkillä katsomossa ja vilkuilen läppärini yli jäälle uteliaana ja pelokkaana.

Numero 41 on yli päätä lyhyempi kuin suurin osa kentällä viilettävistä, ja pelitilanteissa saa kamppailla täysillä elintilastaan. Nyt se vääntää kulmassa kiekkoa puolta suuremman tyypin kanssa – ja tippuu polvilleen, kun voima tai taito ei riitä voittamaan kiekkoa. 

Käännän katseen läppäriin. Valmentaja on järkevän tuntuinen tyyppi, kyllä hän sanoisi, jos tämä olisi liikaa juuri kuusi vuotta täyttäneelle. Kyseessä on usean ikäluokan vapaaehtoinen jääkiekon taitojääharjoitus, joukkueen omissa harjoituksissa tasoerot ovat pienempiä. Ja tänne poika joulun on jälkeen halunnut tulla. Ja minä olen yrittänyt järjestää torstaini sen mukaan minkä töiltäni olen pystynyt.

Enkä ole ainoa. Ennen kolme jäähallin edustalla on muitakin juoksevia äitejä ja isejä, osa vielä työunivormuissaan. Varusteita jälkikasvun ylle jumppaa myös useampi mummu ja pappa. Niinä hetkinä en voi olla miettimättä eläkesäästäjäisääni, joka suunnitteli jäävänsä kuusikymppisenä eläkkeelle. 

Poika tuntuu saaneen vanhempien pelikavereiden luottamuksen, nyt hänelle syötellään. Viimeinen maali on hieno, se menee suoraan ylämummoon, kuten hän kohta autolle kävellessä minulle selvittää.

Siinä puupenkillä se iskee. Vahva tietoisuus siitä, että täällä isä olisi jos eläisi.

Hakisi pojan ajoissa päiväkodista, eikä heidän tarvitsisi ikinä juosta läpi jäähallin ovelle vievän suoran ja hoputtaa pukemaan pojan ziljoonaa varustetta nopeammin. 

Ja ylpeä ukki olisi, niin ylpeä.

Näkökenttä sumenee kyynelistä. Uppoudun tiukemmin läppärini taakse.

Poika tekee neljännen maalinsa, mutta ei nykyään vilkuile enää kesken harjoituksen minuun. Istun katsomossa niin korkealla, että ei hän kyyneleitä erottaisikaan. Hävettää jos toiset vanhemmat huomaavat. 

Kaikki katsovat onneksi kentälle.

Viime kesänä kaipasin isää jalkapallokentän reunalla, kun poika teki ensimmäisen maalinsa turnauksessa. Minä muistan vain leveän virnistyksen, kun hän kääntyi ja katsahti minuun ennen kuin peli jatkui. Heilutin kättäni ja näytin peukkua. Yritin pitää kyyneleeni aurinkolasien takana.

Isä, voi kun olisit näkemässä. 

En tiedä, onko poika hyvä, mutta hän on tammikuun lapsena pärjännyt hyvin vuotta vanhempien kanssa kanssa. Eikä sillä, pärjäämisellä olisi isälle merkitystä. Hän hengittäisi tätä ilmapiiriä, näitä pelejä, nyt kun hänellä olisi viimein aikaa.

Osaan nähdä isän niin elävänä viereeni puupenkille, hieman etukenossa kyynärpäät polviin nojaamassa, kädet ristissä katse kaukaloon päin. On se ketterä kaveri.

Niin hän pojasta sanoisi.

Isäni oli urheiluhullu, joka katsoi viimeisinä elinkuukausinaan kotona mieluummin lentopallon MM-kilpailuija kuin istui syömään meidän kanssa yhdessä illallista. Meillä katsottiin kaikki olympialaiset ja MM-kisat lajista kuin lajista.

Yksi vuosi kun talviolympialaiset olivat toisella aikavyöhykkeellä ja ne näytettiin käytännössä yöllä. Isä, joka ei liikoja lomia pidellyt, ajoitti talvilomansa olympialaisten aikaan. Sain valvoa hänen kanssaan. Kerran joidenkin kesäolympialaisten aikaan, hän herätti minut katsomaan Jani Sievisen finaaliuintia.

Nyt kun käyn olympialaisten aikatauluja läpi, en voi olla miettimättä, miten hyvin ne sopisivat aamuvirkulle isälleni. 

Sellaista suru on kuuden vuoden jälkeen.

Se iskee yllättäen haikeutena tai jopa harmituksena. Isän syntymäpäivinä tai kuoleman vuosipäivinä en ole muistanut välttämättä koko asiaa. Mutta kun Niskasen sisarukset hiihtivät mitaleita viime talviolympialaisissa, en tiennyt itkinkö valtoimenaan ilosta heidän puolesta vai siitä, että isä ei ollut näkemässä kotipitäjänsä sankareiden menestystä. 

Ukki menetti hienoja vuosia kolmen lapsenlapsensa kanssa, joista nuorinta hän ei ikinä nähnyt. Pojan hän ehti nähdä muutaman kuukauden ajan ja kuoli sitten pojan ristiäispäivänä. 

Siksi kulunut, isän menettämä, aika konkretisoituu pojassa.

Viimeisen vuoden ajan poika on kysellyt ukista. Katsellut kuvia, joissa ukki hyppää korkeutta, pituutta ja ylittää maaliviivan ensimmäisenä.

Ää-ä olisi niiin kiva, jos ukki vielä eläisi.

Niin poika sanoi.

Katsoin ennakkoon Suomen Selviytyjät -kauden ensimmäisen jakson. Ja laskin samalla, milloin katsoin sarjaa viimeksi. No silloin kun asuin kotona, eli kohta 15 vuotta sitten!

Mutta formaatti palautui kyllä mieleeni, kun katsoin Suomen versiota. Se ei nimittäin hävinnyt ollenkaan amerikkalaiselle sisarukselleen! Iltanuotiota ja tehtäviä myöten Suomen tuotanto oli onnistunut tavoittamaan alkuperäisversion tunnelman, vaikka voittaja ei tässä versiossa saakaan ihan miljoonaa dollaria (vaan 30 000 euroa). 

Suomen version kiinnostavuutta lisäsi huimasti se, että kilpailijat ovat julkkiksia. Sara Chafak, Kalle Palander, Janni Hussi, Kimmo Vehviläinen, Helena Ahti-Hallberg, Musta Barbaari, Mariko, Ilari Sahamies, Ville Lång, Jekku Berglund, Cristal Snow, Sampo Kaulanen, Noora Karma, Juhana Helmenkalastaja, Kai Vaine ja Katja Ståhl joutuvat todella laittamaan kroppansa likoon viidakossa, jonne mukaan on saanut ottaa mukaan vain päällä olevat vaatteet.

Näitä 16 tyyppiä näkee harvoin näin haavoittuvina, ilman meikkejä tai muista maskeja luonnon sekä toistensa armoilla. Kun kuuntelin kilpailiijoiden kokemuksia reissusta, niin sanoin kyllä, että olisi reissu jäänyt meikäläiseltä tekemättä. Tässä muutamia esimerkkejä, millaisia tilanteita he kertoivat ohjelman lehdistötilaisuudessa joutuneensa saarella kohtaamaan.

”Mulla oli koko ajan nälkä. Mun järki tulee vatsan kautta ja ruokaa ei vain ollut. En saanut ajatuksesta aina kiinni, kun piti pelasta samalla siellä psykologista peliä. ”

Musta Barbaari

”Kerran luulimme Helenan (Ahti-Hallberg) kanssa, että löysimme ruokaa merestä. Ajattelimme, että osuimme oikein kultasuoneen. Meille oli sanottu, että kysykää aina ennen kuin syötte. No tuotannosta kerrottiin, että löytämämme ruskea löllö on eläimen kakka.”

Jekku Berglund

”Yöt olivat rankimpia. Meillä ei ollut mitään, mistä olisimme voineet seurata ajan kulumista. Ensimmäisen yön nimesimme loputtomaksi yöksi. Pimeä tulee kuudelta ja varmaan kymmeneltä illalla hoimme jo toisillemme, että kyllä se aurinko kohta nousee.  Kun ei saanut lepoa, seuraava päivä tuntui rankalta.”

Cristal Snow

”Heti kun tuli pimeää rotat lähtivät liikkeelle. Nukuimme vierekkäin laverilla ja fiksuna ajattelin, että menen reunimmaiseksi. Siinä oli tilaa kääntyä ja metsä vieressä. Saman tien, kun pimeys laski pusikoissa alkoi suhista. Rottaklaani juoksi ympäriinsä ja hyppi meidän päällä. 

Niihinkin tottui, vaikka osa oli isoja. Ehkä ällöttävintä oli riuku, jossa kävimme vessassa. Teimme sen itse. Vessassa käynnin jälkeen pystyi käydä vain meressä uimassa. Oli koko ajan vähän paskanen olo suoraan sanottuna.”

Noora Karma

”Minusta meikittömyys oli vapauttavaa. Sille antautui nopeasti, että tällaista tämä nyt täällä on. Minulla oli mukana vain yksi paita ja se ällötti. Seitsemäntenä päivänä, oli sellanen oli, et tää paita – en haluu enää pitää tätä.”

Cristal Snow

”En kaivannut saarella meikkejä, en edes hiusharjaa,mutta shampoota kaipasin. Pisimpään siellä olleet olivat saarella viitisen viikkoa, eikä hiukset ihan pelkällä vesipesulla tule puhtaiksi.”

Helena Ahti-Hallberg

”Kuukautiset olivat vähän ikävät. Minulla ne tietysti alkoivat samana päivänä, kun saavuimme, että pam! Saatin pakata pieneen reppuun mukaan jotain henkilökohtaisia juttuja ja kyllä kuukautisistakin lopulta selvittiin.”

Janni Hussi

Nälkä ja juonittelu tekivät ahidtavan olon. Sitä ei voinut sanoa kenellekään, sillä sitten minua olisi pidetty heikkona ja äänestetty pois. Piti esittää vahvaa jopa yöllä sysipimeässä, rottien hyppiessä päällä, kun ei tiennyt yhtään mitä kello on.”

Kimmo Vehviläinen

”Ajattelin, että mehän mennään kuvaamaan tv-sarjaa ja siellä on joku resortti vieressä, jossa on kaikki ticotico-baarit. Eihän siellä ollut kuin se autiosaari, missä ei ollut mitään. Iskin jalkani vedessä ja se jouduttiin tikkaamaan. Eihän se parantunut siellä mihinkään siinä 45 asteen helteessä.”

 Kalle Palander

Tässä viidentoista vuoden aikana olin unohtanut kokonaan ohjelman suolan, eli pelaamisen – siis juonittelun kilpakumppaneita vastaan. Tähänkin Suomen julkut taipuvat kiitettävästi.

Selviytyjät on siitä nerokas formaatti, että oikeasti ei voi tietää, kuka voittaa. Fyysisesti vahvoja tarvitaan, mutta he ovat myös koskemattomuuskilpailuissa uhka, mikä täytyy pelata pois. Liian heikot taas voivat tuoda joukkueelle tappion, mutta toisaalta heidät on helpompi päihittää myöhemmin. Kivoihin tyyppeihin ei taas voi luottaa, sillä kuten Suomenkin versio osoittaa, heidänkin on pakko opetella juonittelemaan saarella. Ensimmäisen jakson lopulla minulla ei ollut aavistustakaan, kuka tippuisi iltanuotiolla.

Olen koukussa.

Selviytyjät Suomi su klo 20.30