Reilu vuosi sitten kirjoitin siitä, kuinka unelmien koti olikin jatkuva työleiri.

Sitä tämä on yhä, mutta viime vuoden aikana saimme taakkaa hitusen pienemmäksi. Ainakin henkisesti.

Joka keskiviikko meillä kävi nimittäin lapsia (lähinnä kuopusta) leikittämässä Kiia, terveydenhoitajaopiskelija, jonka löysimme kaupunkimme Facebook-ryhmän kautta.

Kun ovikello soi keskiviikkoisin, niin kuopus oli jo asemissa. Leikitään nunalla!

Pyrin pitämään keskiviikko-illan aina, kun mahdollista töistä vapaana.  Kiian ollessa meillä pyrimme hoitamaan asioita, jotka muuten tuppaisivat lisäämään viikon aikana kaaosta. Taittelemaan kuivurista vaatteita kaappeihin, tyhjentämään eteisen sisällön oikeisiin huoneisiin ja pyykkiin. Joskus kuittasin keskiviikkoisin esikoisen kimppakyytivuoron. Lähes aina kun mies ei ollut työmatkalla, toinen meistä kävi kaupassa.

Välillä toki minulle tuli työkeikka, joka oli ihan pakko tehdä, mutta yritin niinä päivinä puuhata tunnin kaksi aamusta. Tällaisina iltoina Kiia oli saattanut siistiä keittiön, haki pienet päiväkodista. Viikkoina, jolloin mies oli työmatkoilla, se tuntui elämää suuremmalta avulta, kun illalla tulin kotiin.

Vaikka joskus Kiian ollessa meillä, oma aikaansaamisaste jäi välillä aiottua pienemmäksi, niin keskiviikon olemassaolo rauhoitti. Ulkoinen kaaos ei pääse tarttumaan sisäisesti, kun tietää, että keskiviikkona voin hoitaa nuo pyykit loppuun. 

Moni ihmetteli, miksi ette hanki vain siivoojaa? Koska emme ole löytäneet hinta-laatusuhteelta tarpeeksi hyvää. Lisäksi (ainakin meidän kokemuksella) siivousfirmojen kanssa toimimisessa on ollut kaikenlaista säätöä. Milloin päivä on muuttunut, siiivojaat ovat vaihtuneet ja kotona työskentelevänä olen joutunut järjestelemään töitä uudelleen.

Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan. Kiia valmistui keväällä ammattiin ja aloitti oman alan kesätyöt.

Kesäkuussa olen tuntenut kiiattomuuden jo nahoissani. Eilen yritin siivota, kun muut kuopusta lukuun ottamatta olivat harjoituksissa ja peleissä. Tunnen kuitenkin huonoa omatuntoa kuopuksen padittamisesta tunneiksi. Eilen puhkesi myrsky, joka pelotti kuopusta. Aikaansaamisaste jäi todella vähäiseksi.

Siksi lapsenvahti on hyvä keksintö. Voit rauhassa siivota, ilman, että siitä tarvitsee tuntea päälle vielä huonoa omatuntoa.

Tällä hetkellä mietin jo syksyä. Löytyisiköhän meille Uudenmaan alueelta uutta kiiaa?

35 ikävuotta tuli täyteen eilen.

Kokosin sitä varten listoja. 3+5 asiaa, joita olen oppinut! 35 syytä tapaa tehdä elämästä parempaa!

Oivallukseni kuulostivat latteilta. Tai ainakin tutuilta Instagram-feedistä.

Yhtä niistä kuitenkin noudatin tänä viikonloppuna. Viholliset kehotetaan valitsemaan viisaasti. Vielä viisaammin olen pyrkinyt valitsemaan ystäväni – ja kohtelemaan heitä hyvin. Kauhalla olen saanut myös takaisin.

Yksi lukioystäväni, maailmankansalainen, muutti talvella lähemmäs kuin aikoihin, Kööpenhaminaan. Päätimme reissata sinne toisen lukioaikaisen kaverini kanssa ylittämään 35 ikävuoden rajapyykki. 

Elämme kaikki kolme hengästyttävän kiireistä elämänvaihetta. Perjantai-aamupäivänä lentokentällä on lähetettävä vielä työmaileja, viime hetken muistutuksia kotiin. Ylimääräisen arkivapaan järjestäminen ei ole helppoa, mutta olimme sen tarpeessa.

Koska kaikilla kolmella on omat perheet, päätimme majoittua ystäväni perheen sijaan airbnb -kämpässä, että myös ystävämme saisi irtioton perhearjesta.

Se, että lopulta olimme Kööpenhaminassa ja että asuimme talossa, jossa oli kaunis puinen laattalattia oli toissijaista. Tärkeää oli, että saimme olla yhdessä yli kaksi vuorokautta. 

Puhua niin, että kukaan ei keskeytä. Istua iltaa ilman, että aamulla herätyskello herättäisi. Ei suunnitelmia tai aikatauluja olikin miniloman teema.

Tanskassa asuva ystävämme koki välillä tästä velvollisen emännän tuskaa. Oletteko varma, että ette halua nähdä kuninkaanlinnan vahvinvaihtoa tai sitä merenneitopatsasta? Ne eivät kiinnostaneet juuri häntäkään, vieraanvaraisena ihmisenä ei vain halunnut, että olisimme olleet jotenkin pettyneitä reissuun.

Olimme kuitenkin sitä mieltä, että ne varmaan voi googlata myöhemminkin. Yhteisiä hetkiä tai iltahämärässä juotuja lasillisia ei voi.

Niin me sitten elimme ja olimme. Nukuimme niin pitkään kun nukutti. Söimme, kun tuli nälkä. Ei velvollisuuksia, ei suunnitelmia, ei aikatauluja. 

Lauantaina lähdimme ex-tempore tivoliin. Kun tuli väsy, tulimme päiväunille, jonka jälkeen joimme liikaa ja katsoimme toisen puoliajan (ensimmäiselle emme ehtineet, sillä emme halunneet kiirehtiä) Tanskan avausottelun jalkapallon MM-kisoissa lähimmässä hotellin aulabaarissa. 

Ja puhuimme, puhuimme, puhuimme. Nauroimme ja itkimme niin, että viereisestä pöydästä kysyttiin, olemmeko kunnossa. Se nauratti meitä lisää.

Sunnuntaina vierailimme ystäväni perheen luona Kööpenhaminan kattojen yllä, jossa hänen puoliso oli valmistanut meille synttärilounasta. Saimme synttärikakun laulun kera. Olin viimeksi nähnyt ystäväni nelivuotiasta tytärtä kolme vuotta sitten.

Se etäystävyyssuhteissa tuntuu välillä oudolle. Että en tunne minulle näin tärkeän ihmisen lasta juuri ollenkaan.

Viikonloppu vahvisti ajatusta, että tässä elämänvaiheessa aikatauluttomuus on luksusta. Paikoilla ei ole niinkään väliä, mutta ihmisillä on. 

Maximekko: me&I