Tänä itsenäisyyspäivänä olisi ollut toimittajan urani yhdeksännet Linnan juhlat. Vaikka olen ollut joka kerta todella otettu, kun olen saanut toimia tietyn median edustajana töiden merkeissä (viimeiset neljä vuotta Me naisten) itsenäisyyspäivän vastaanotolla Presidentinlinnassa, niin nyt olen välivuodesta vähän helpottunut. On ihan kiva viettää itsenäisyyspäivä vaihteeksi perheen kanssa, vaikka aivan ihan en linnanjuhlatonta vuotta ole sisäistänyt.

– Tehdään kerrankin perheen kanssa joku hienompi dinneri ja katsotaan Linnan juhlia, suunnittelin miehelle.

Eiku.

Linnan juhlat ovat työkeikkana muuttuneet

Yhdeksän vuoden kokemuksella voin sanoa, että Linnan juhlat ovat arvokkaat, mutta alkujuhlallisuuksien jälkeen suhteellisen rennot juhlat. Sinällään Linnassa on täytynyt toimittajana toimia aina tehokkaasti, mutta viime vuosina arvokkaat haastattelutunnit on pitänyt joka sekunti käyttää tehokkaamin.

Joskus saatoin tehdä lehteen kuudenkin aukeaman koosteen. Nyt tärkeämpää on saada mahdollisimman paljon hyviä haastatteluita ja hyviä kulmia Linnan vieraista ja tapahtumista toimitukseen tiimille, jotka laittavat niitä reaaaliajassa verkkoon. Lehteen kamaa tulee vähemmän.

Siksi olen valmistautunut juhliin kuin kovaan urheilusuoritukseen; kaikki paukut laitetaan kolmen tunnin puristukseen.

Olen luonut viime vuosina (omasta mielestä ja minulle sopivan) mahdollisimman toimivan järjestelmän juhliin valmistautumisessa. Vuokrausrumban sijaan olen ostanut muutamia huokean hintaisia iltapukuja, joita pystyn käyttämään vuodesta toiseen. Vaikka toki pukeutuminen Suomen hienoimpiin pukujuhliin on etuoikeus, niin en ole juhlissa kuitenkaan kutsuvieraana, vaan töissä.

Puvun suhteen on ollut pakko miettiä myös käytännöllisyyttä.

Kuvassa ainoa visiittini Linnan parketilla, en osaa sanoa miltä vuodelta. Työaika oli päättynyt ja kävelimme kuvaajan kanssa kohti pitopöytiä. Kuljimme kai tuon tanssilattian ohi ja kadetti teki työtä käskettyä ja haki yksin liikkuvaa naista. Valssia (?) oli jäljellä noin minuutti ja kävin sen pyörähtelemässä, vedin lasin boolia ja nopeasti jotain ruokaa ennen kun vetäydyin aulaan kirjoittamaan. Ne oli mun Linnan juhlat viidessä minuutissa

Käyn myös joka vuosi tutulla meikkaajalla, joka tietää tyylini ja säätöä tulee itsenäisyyspäivälle  mahdollisimman vähän. Kokoan myös käsilaukkuun konkreettisen listan, johon nimeän kaikki juhliin tiettävästi tulevat haastateltavat. Linnaan sisälle päästyä varaamme kollegoiden kanssa hyvät paikat parvelta, josta listaan kättelyn edetessä lapulleni lisää haastateltavia, joiden saapumisesta minulla ei etukäteen tietoa. Haastattelujonoissa lähetän nauhoja toimitukseen ja katson väliaikatilannetta listan suhteen.

Viime vuonna törmäsin Linnassa vanhaan opiskelukaveriini, Maria Ohisaloon. – Jaa, sää teet sisäministerin hommia nykyään? Mitäs mää. Kirjottelen kuvatekstejä.

Haastatteluaika loppuu kello 22.15, sen jälkeen Linnaan saa jäädä vapaalle, mutta haastatteluita ei saa enää tehdä. Vasta parina viime vuonna, olen pystynyt jäämään istumaan iltaa Kämpin jatkoille. Lehden kiinnimenoaikataulusta riippuen olen välillä olen myös ottanut hotellista huoneen, niin minulla on ollut vielä aamulla työrauha purkaa viimeisiä kamoja, jos aikataulut ovat olleet tiukemmat.

Linnan juhlat ja mokat

Itse Linnan juhliin on vuosien aikana mahtunut monia ikimuistoisia hetkiä, mutta myös kommelluksia. Ehkä tässä kohtaa uskallan kirjoittaa jo jälkimmäisistä, koska ehkä näillä kilometreillä luotan jo siihen, että myös työnantajani näkee, että nämä ovat yksittäisi sattumuksia. Voisi sattua kenelle vain.

1. Passi yli laidan. Kaikista jäykin Linnan juhlien osuus ovat sen ensihetket. Media saapuu paikalle vieraita aikaisemmin. Turvallisuustoimet ovat tiukat ja pitkin matkaa tarkistelen aina, onko kaikki tarvittavat liput ja laput mukana. Kun presidenttiparin haastattelu on ohi, varaamme paikat parvelta ja odottelemme kättelyn alkamista. Yleisin pelko tässä kohtaa on, että tiputtaa parvelta puhelimen keskelle sotaveteraanien jonoa tai presidenttiparin päähän. Parvelta ei näy kameroille ja kättelijöille kuin ylävartalo, joten minulla on tapana lepuuttaa tämä pätkä jalkoja, joten liutan vaivihkaa iltapuvun alla kengät pois. Tämä on jotenkin hermostuttavin vaihe, kuiskimme kollegoiden kanssa, että pääsisi jo aloittamaan haastattelut. Viime vuonna pyörin parvella turhautuneena. Olimme saaneet lehdistölle omat kaulaan laitettavat passit, jonka lukko ei minulla toiminut. Lopulta vyötin passin nauhasta kiinni iltalaukkuuni. Kun nostin iltalaukkuni kaiteelle ja aloin kaivaa sieltä tavaroita, arvaatteko lensikö se kaulanauha kaaressa linnan parketille? Onneksi virallinen kättely ei ollut vielä alkanut, mutta sain osakseni muutamia kulmien kohoutuksia. Joku henkilökunnasta kiikutti passini takaisin yläparvelle. Tämähän alkoi nyt hyvin!

2. Pelkkää selfietä! Linnan juhlissa ehtii ottaa kuvan, kun odottelee saliin pääsyä Linnan aulassa. Seuraavat kuvat ovat sitten ajalta haastatteluajan jälkeen. Olisiko ollut neljäs vuosi Linnassa, kun ajattelin, että aloitan perinteen. Otan joka vuosi yhden selfien jonkun keskeisen Linnan juhlien haastateltavan kanssa. Tuona vuonna nappasin kuvan Teemu ja Sirpa Selänteen kanssa. Seuraavana päivänä näin kuvan kuvan ottotilanteesta verkkosivustolla otsikolla: Kuka otti kuvan Selänteen kanssa – illan halutuin selfie! Vähän hävetti! Mietin että ei kai tästä nyt joku päättele, että kiertelen tuolla kuvaamassa itseäni vain vieraiden kanssa. Seuraavana vuonna jatkoin kuitenkin perinnettä. Kun olin tehnyt Robinin haastattelun, otin kuvan hänen kanssa – kuten moni muukin Linnan vieras. Seuraavana aamuna alkoi Tampereen suunnalta tulla viestiä. Minusta ja Robinista oli lehdessä aukeaman kokoinen kuva – ja tietenkin tilanteesta jossa otamme kuvaa. Tämän jälkeen otin enää kaksi kertaa  yhteiskuvan Linnan juhlissa. Alman ja Maria Ohisalon kanssa –  virallisen haastatteluajan jälkeen ja katsoin tarkasti ettei ympärillä ole kameroita.

Mää ja Teemu ja Jari. Eiku mää ja Teemu ja Sipe.

Ei tehdä Robin tästä nyt mitään numerooo..

3. MUN PITÄÄ LÖYTÄÄ JARI LITMANEN! Töihin Linnan juhlissa liittyy paljon erikoisia uskomuksia. Minulle on todettu muun muassa, että et sähän voit tanssia siellä vaikka keiden kuumien tunnettujen julkimoiden kanssa! Täytyi todeta, että tämä ei ole koskaan käynyt edes mielessä. Työaika Linnassa on rajoitettu ja haastatteluja on tehtävä viimeiselle minuutille. Sen jälkeen on kiire yleensä vielä kirjoittamaan. Tanssilattia on täysi, että sinne ei kannata mennä kuin poikkeustapauksissa. Suomen satavuotisjuhlissa porukkaa oli eniten minun urani aikana. Minulla oli tärkeitä haastateltavia hukassa vielä vartti ennen työajan päättymistä. Oli pakko sukeltaa tanssikansan sekaan. Samalla kadetteja alkoi tulla oikealta ja vasemmalta. ”Sori, sori, anteeks en ehdi nyt, ehkä myöhemmin, MUN PITÄÄ LÖYTÄÄ JARI LITMANEN!” Jaria ei löytynyt tanssilattialta, mutta Vesa-Matti Loiri löytyi.
Myöhemmin kun istuin Kämpissä jatkoilla joku mojito kädessä yksi kaaoshetken kadeteista tuli vetämään iltapuvusta ”Sä lupasit tanssia mun kanssa!”

Sain tämän puvun mun miehen Amerikan tädiltä, joka oli käyttänyt pukua Golden Globe -gaalassa. Tämä on ollut yksi lemppareita! Sittemmin olen ostanut itse Linnaan iltapukuja, joissa helma on mahdollisimman lyhyt, sillä se on käytännöllisin tungoksessa.

4. Olisiko sukkahousut jotakin? Kun Linna oli remontissa ja Linnan juhlat pidettiin Tampereella, juhliin sai pukeutua lyhyempään coktail-mekkoon. Olin varannut Tampere-talon läheltä hotellihuoneen, jossa huomasin tunti ennen lähtöä, että minulla ei ole sukkahousuja! Paljassäärisenä juhliin ei voisi mennä ja vuonna 2013 Itsenäisyyspäivänä ei lähikadulla ainakaan ollut mikään paikka auki. Mieheni, joka oli lasten kanssa anoppilassa, pelasti. Hän haki sukkahousut lainaan poikani kummitädiltä.

5. Illan päätteeksi pieni pulahdus. Kämpin jatkoilla on tullut usein kutsuja jatkojen jatkoille, joita on enemmän varsinkin jos juhlat ovat viikonloppua vasten tai viikonloppuna. Olen kuitenkin joutunut kieltäytymään, jatkoista koska kamojen purkamista on pitänyt jatkaa aamusta, tai sitten väsymys on ottanut vallan. Viime vuonna, kun työt oli tehty kollegat puhuivat varjojuhlista, joissa esiintyi monia tuttuja artisteja. Olin kuullut samoista ”varjojuhlista” aikaisemminkin. Seuraava päivä oli lauantai, joten muilla kamoilla ei ollut kerrankin kiire. Ajattelin, että kerrankos! No eihän kukaan ajatellut, että ei varjojuhlssa kukaan ollut esiintymässä enää viideltä aamulla. Muutama tunti siellä kuitenkin vierähti ja havahduin, että apua kello on seitsemän! Juhlapaikalla oli uima-allas. Huutelin heippoja kaikille, kun kävelin altaan ohi. Tuolloin suhteellisen tunnettu ja normaalisti oikein mukava haastateltavani tyrkkäsi minut uima-altaaseen. Siinä sitten kuivateltiin hörsylöitä ja kiharoita ja voin sanoa, että huumorintajua hetki koeteltiin. No tulipahan nämäkin varjojuhlat sitten kerran elämässä nähtyä!

Ihanaa itsenäisyyspäiväviikonloppua kaikille ja onnea maailman kaunein ja paras Suomi <3

Lue myös: Finlandia-hymni soi, kun näin rakkaan mummini viimeisen kerran

Herutuspipo, pipo jolla käy flaksi!

Alkuun on painotettava, että herutuspipo -kertomuksellani en halua loukata ketään. Tiedän, että kumppanin löytäminen voi olla haastavaa, joten en halua millään tavalla aliarvioida niitä, jotka ovat kokeneet sen vaikeaksi. Onhan siinä kyse myös paljon tuurista, ajoituksesta ja sellaista. Tämä on siis hieman kieli poskessa kirjoitettu, mutta totta.

Haluan esitellä teille Golden State Warriors -pipon, joka ei ole aivan tavallinen pipo. Ristin sen marraskuussa herutuspipoksi. Ei voi nimittäin olla sattumaa, että minua on lähestytty niin monta kertaa juuri tuo sama pipo päässä. Siis lähestytty nimenomaan kaksilahkeisten taholta. Ja koska olen ollut yli kymmenen vuotta varattu, niin minusta tämä huomio menisi hukkaan, jos en jaa tietoa muille. Jos siis haluaa tutustua perusmukavanoloisiin, sporttihenkisiin miehiin, niin ehkä tästä seuraavasta voi olla apua jollekulle.

Herutuspipo – sporttimuijahuijaus

Mutta ensin esittelen herutuspipon, jonka ostin joltakin Losin reissulta. Se on siis San Franciscossa vaikuttavan koripallojoukkue Golden State Warriorsin pipo. Ostin sen ihan täysin ulkonäön perusteella, eli mun sporttimuijastatus on siltä osin harhaanjohtava. Mutta iso ja lämmin pipo on ollut minun lempipipo yli kolme vuotta. Pipo on varmaan tyyppiesimerkki iloa tuovasta vaatekappaleesta, tai ainakin se on aina luontainen vetää päähän ja pipo tuntuu passaavan yhteen takin kuin takin kanssa. Mutta se ei ole tässä oleellista, vaan se kuinka paljon olen saanut piposta palautetta, käytännössä vain tuntemattominta mieshenkilöiltä.

– Hei, sun pipo, peukku ja silmänisku, on tapahtunut esimerkiksi ratikassa kaksilahkeisen suunnalta.

Tällaisia ”hieno pipo, hieno joukkue” -kommentteja on tullut vuosien aikana varmaan kymmeniä. Ja nimenomaan oikeinkin freesien mieshenkilöiden suunnalta. Välillä on tullut jopa vähän syyllinen olo, enhän tiedä edes yhtään kyseisen joukkueen pelaajaa. Mutta image taitaa olla everything.

Herutuspipo ja marraskuu

Olin autuaasti unohtanut tämän herutuspipon ominaisuudet, tai en ollut kiinnittänyt siihen ennen tätä marraskuuta kai systemaattisesti huomiota. Mutta nyt marraskuussa, kun minulla oli tuo pipo päässä, minua tultiin iskemään kaksi kertaa. Siis sain piposta kuun aikana muutaman mieltä lämmittävän kommentinkin , mutta kaksi kertaa minua tultiin viime kuussa ihan rehellisesti iskemään, kun minulla oli tuo pipo päässä.

Minulle ei todellakaan ole mitenkään arkipäiväistä, että miehet tulevat juttelemaan minulle keskellä päivää ja selvinpäin. Suomessa tuollaiset tilanteet ovat olleet yhden käden sormilla laskettavissa.

Mutta marraskuussa näin kävi todella kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla kannoin tavaroita selkä vääränä kirpputorille. Olen yleensä jakanut kaikki ylimääräiset kamat läheisille, mutta tänä vuonna en jaksanut odotella koronan päättymistä vaan varasin ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen kirpparipöydän.

Työpäivän jälkeen roudasin sinne siis viimeistä viikonloppuna inventoimani kassillista. Minulla oli työvaatteet, herutuspipo ja olalla Ikea-kassi kamaa. Yhtäkkiä joku takanani sanoo.

– Hei tiedät sä paljon tuolla maksaa pöytä?

Katselen hölmistyneenä ympärilleni, puhuuko tuo mies mulle?

Hän on pitkähkö, freesi, eikä sen oloinen että hyökkäisi puukon kanssa marraskuun pimeydessä kimppuuni, joten pysähdyn.

– En tiedä..

-Kuka sen maksaa, sun rikas mieskö?

– Ööö, ei kun mää itse. En oo vaan kysynyt, enkä oo pitänyt täällä pöytää varmaan kolmeen neljään vuoteen..

– Sä oot viehättävän näköinen, oot sä sinkku?

Hämmästyn lisää. Toki sanon heti, että olen naimisissa, mutta onnittelen miestä hänen sujuvasta lähestymisestä. Neljällä lainilla suoraan asiaan, ja mä en tajunnut mitään! Kiitin häntä päivän pirityksestä ja mies katosi viereisen autoliikkeen pihaan. Taisi olla vain kirpparin ohi läpikulkumatkalla.

Tämä asu (aika ennen nykyistä maskisuositusta) minulla oli yllä hämmentävillä lähestymiskerroilla. Tietysti lähestymiset imartelevat, vaikka syy olikin ilmeinen. Herutuspipo.

Viikon kuluttua tästä, mulla oli sama asu päällä Prismassa. Tuolloin mua tultiin pyytämään treffeille, kun olin keräämässä karjalanpiirakoita sellaisesta leipäpisteestä.

Jälleen kysyjä oli oikein mukavan ja urheilullisen näköinen mies! Ei voi olla sattumaa!

Kun aloin miettiä, niin itse ehkä suosittelisin sinkkuja menemään urheilutapahtumiin. Jos siis haluaa tutustua uusiin ihmisiin. Kun joskus maailman aikaan seurustelin jääkiekkoilijan kanssa, minua lähestyttiin hallilla todella paljon. Tosin olin 15 vuotta nuorempi, nykyään saan kulkea ihan rauhassa.

Mutta joku logiikka tässä voi olla. Ainakin oman mieheni kaveripiirissä on todella kivoja miehiä, joiden en näkisi pyörivän Tindereissä, vaan ennemmin luottavat perinteiseen tapaamiseen. Vapaa-ajalla heidät löytää juurikin ja lähinnä jääkiekko- ja jalkapallokatsomoista kavereiden kanssa.

Eli kun korona hellittää, niin avoimin mielin ostamaan sinne lippuja! Sitä ennen voi hankkia vaikka alennusmyynneistä jonkun herutuspipon sporttijoukkueen pipon. Jutun juurta niistä ainakin tuntuu löytyvän.

Lue myös (miten tapasin oman mieheni):

Ensitreffit alttarilla -parit: Minäkään en rakastunut aviomieheeni ensisilmäyksellä