Julkkisten kertomien kipeiden ja henkilökohtaisten asioiden leimaaminen avautumiseksi on loukkaavaa
0
Työssäni olen jatkuvasti tekemisissä julkisuuden ihmisten, avoimuuden ja niiden rajojen kanssa.
Miettikää elämänne kipein, henkilökohtaisin asia. Lähisuhdeväkivalta, raiskaus, riippuvuus, petetyksi tuleminen.
Mitä näitä nyt on.
Sellainen asia, josta ei tiedä kukaan, ehkä muutama tai tarkoin valittu lähipiiri.
Miettikää tilannetta, jossa teitä pyydettäisiin kertomasta asiasta omalla nimellä, omilla kasvoilla vaikkapa lehtihaastattelussa, televisiossa – tai joku haluaisi tehdä aiheesta vaikkapa dokumentin.
Joka kerta, kun joku uskaltautuu astumaan itselleen vaikean asian kanssa esiin, ihailen tämän rohkeutta. Joka kerta olen otettu, jos joku haluaa kertoa ja antaa haastattelun juuri minulle.
Sekä ihmisenä ja toimittajana se on minulle suurin luottamuksen osoitus.
Se ja se avautuu! Se ja se kertoo viimein! Yllättävä paljastus!
Niin sanottuna klikkiotsikkoaikana jokainen haastattelun antava tiedostaa, että mitä tunnetumpi henkilö on kyseessä, sitä suuremmalla todennäköisyydellä tämä haastattelu muuttuu jossain vaiheessa ”avautumiseksi” kymmenissä jatkojutuissa ja lainauksissa, jossa nostetaan esille vain muutama lause itse jutusta.
Aina löytyy myös joku huutelija, jonka mielestä tuo avautuminen on väärin. Sydäntä särkee joka kerta, sillä parhaimmillaan tuo ihminen on vuosikausia miettinyt, uskaltaako ylipäätään avata itselleen kipeää asiaa. Jokaisen haastateltavan tarkoitus on näissä avautumiseksi leimaamisissa ollut ainakin minun kanssani ainoastaan vilpitön; auttaa muita samassa tilanteessa olevia tai saman kokeneita.
Ja sellaisia ne ovat usein palautteista päätellen myös olleet.
Samalla haastateltavien ajatukset ovat ravistelleet haastattelutilanteissa myös minua.
Kun Susanna Laine kertoi tällä viiikolla ilmestyneessä Me naisten haastattelussa siitä, kuinka unelmatyökin voi muuttua koko elämän sisällöksi, kun kotona ei ole ketään odottamassa, niin tunsin piston sydämessä. En ole kerran tai kaksi ajatellut lapsettomasta kollegasta, että hyvähän tuon on, kun sillä ei ole muita vaatimuksia!
En voinut olla ihailematta Helena Koivun rohkeutta todeta, että toisen varaan ei kannata rakentaa elämää, vaikka olisi millainen NHL-sankari. Tai miten kriisitä voi seurata myös hyvää – nyt on Helenan ja sen omien unelmien aika.
Anni Hautala mietti puolestaan, miksi viimeisillään raskaana televisiossa esiintyminen on joillekin vielä tabu? Poikkeusaikojen pariskunnan Varpu ja Sami Hintsasen haastattelusta sain varmasti eniten palautetta tämän vuoden isommista jutuista. Vaati Samilta, joka on siis ollut kuivilla neljä vuotta ja alallaan arvostettu ja jopa ylityöllisetty, rohkeutta kertoa nyt kun kaikki on hyvin, miksi alkoholi ei sopinut hänelle. Ei ollut yksi tai kaksi ihmistä, joiden kotona oli tämän jälkeen mietitty, mitkä syyt humaltumiseen ovat.
Suvi Tiilikainen pohti kiltteyttään; kuinka paljon lapsuuden poikkeusolosuhteet vaikuttivat sen syntyyn ja mitä hyvää ja huonoa siitä on seurannutkaan. Oli freesiä, kun Pilvi Hämäläinen oli huomannut, että nuoruutensa ”hyvänä jätkänä” hän oli ollut sovinisti arvostellessa tietynlaisia naisia. Jenni Alexandrova ja Sami Kuronen puhuivat mieltä avartavasti siitä, millaisia ennakkoluuloja littyy kahden eri sukupuolta olevan ystävyyteen. Ja pääsin mä kerran Tampereellekin, sillä Karoliina ja Atte Pentikäisen puhe tasa-arvoisesta vanhemmuudesta ja parisuhteesta oli hyvä muistutus monista tiedostamatta niellyistä asenteista, joita vanhemmuuteen ja parisuhteisiin yhä sen kummemmin miettimättä liittyy.
Te ja moni muu haastateltava tämän vuoden aikana – iso kiitos! Ollaan jatkossakin avoimia – siis rohkeita!
Koska unohdan usein nostaa tekemiäni juttuja somessa, niin nyt kokosin tämän vuoden Me naisille tekemäni kannet Instagramiini @gaalawoman.
kuvat Tiia Ahjotuli