Työhöni kuuluu olennaisena osana potentiaalisille haastateltaville soittelu. Yleensä puheluiden pyrkimyksenä on löytää sellainen kulma juttuun, joka toisi tyypistä lukijoille esille jonkin uuden kiinnostavan asian tai puolen.

Homma on ehkä työssäni haastavinta. Pyydän monia avautumaan asioista, joista en itsekään tiedä, haluaisinko suurelle yleisölle kertoa.

Viime kesän alussa päädyin miettimään yhden tällaisen puhelun päätteeksi haastateltavan kanssa häpeää. Hän itsekin ihmetteli, miksi häpeää asiaa, jonka niin moni muukin on kokenut. Ymmärsi, että tarinansa kertomalla hän voisi tarjota tuoda monelle vertaistukea ja lohtuakin. Lopulta hän sanoi, että kerää rohkeutta ja palaa minulle asiaan myöhemmin. 

Itse keräsin kesästä asti rohkeutta ja olen nyt kirjoittanut kesällä listaamistani oman elämäni asioista joita olen nolostellut – kuitenkin asianosaisia ja heidän rajojaan kunnioittaen.

Vähennän samalla itsekkäästi kaksinaismoralistin taakkaani; mikä oikeus minulla on vaatia muita kertomaan kipeistä asioista, jos en itsekään uskalla avata omiani? 

Kysyin tuolloin teiltä täällä ja sosiaalisessa mediassa, mistä listaamistani otsikoista haluaisitte lukea lisää.

Eroon päättynyt vauvavuosi kiinnosti. Ymmärrän sen hyvin. Asia on vain sellainen, josta kaikki puolitutut kaverit ja työtututkaan eivät välttämättä tiedä. Siksi olen pyöritellyt asiaa blogin luonnososiossa tavallista kauemmin.

Mutta täältä tulee.

Otsikko on sinällään dramaattinen, sillä tuolla hetkellä tyttäreni ollessa kymmenen kuukautta, en hävennyt eroa. Olin pisteessä, jossa vaihtoehtoja ei ollut.

Sen enempää erittelemättä. Erossa ei ollut kyse perinteisestä pikkulapsia-arjen väsymyksestä (jonka sekin tosiaan ymmärrän ajavan ihmisiä eroamaan). Jokainen tuota tilannetta sivusta seurannut oli päätöksestä samaa mieltä. Ero oli tuossa tilanteessa ainoa oikea ratkaisu.

Eroa en ole kertaakaan katunut, mutta en myöskään suhdetta; eihän meillä muuten olisi maailman rakkainta esikoistyttöä, jonka halusin ehdottomasti säilyttävän läheiset välit isäänsä. En olisi ikinä voinut myöskään viedä isältä oikeutta lapseensa. 

Erotilanteessahan voisi katkeroitua jos jostakin asiasta, mutta meillä asiat lopulta sujuivat muutaman kuukauden paikkojen hakemisen jälkeen sovussa. Vaikka tapasin pian nykyisen mieheni, alkukankeuden jälkeen exäni ja nykyinen aviopuolisoni vallan ystävystyivät! (kerron tästä lisää ensi viikolla omassa postauksessa)

Meillä voi siis varovasti todeta asioiden menneen hyvin. En ikinä ole silti oikein osannut identifioitua ajatukseen, että elämme jollain tavalla uusioperheessä. Teknisesti kukaan ei ole niin ikinä meillä tai meille sitä ääneen todenntkaan.

Käytännössä asia on tullut reilun kahdeksan vuoden aikana ilmi aika pian, sillä esikoiseni käyttää miehestäni etunimeä. Isä on aina ollut isä. 

Ensimmäisenä vuonna eron jälkeen kävin aika paljon ylikierroksilla. Yritin järjestää asioista niin järkevästi kuin se siinä tilanteessa oli mahdollista. Ero ei ollut häpeä, vaan helpotus, kun asiat näyttivät järjestyvän parhain päin.

Avoimena ihmisenä huomasin, että koin myöhemmin noissa tilanteissa tarvetta avata asiaa ulkopuoliselle. Ja joo ei silloin ihan helpolla erottu. Vaikka harvemmin kukaan edes kysyi mitään, minusta tuntui, että minun piti selventää asiaa.

Jossain vaiheessa tilanteen selvittäminen alkoi kyllästyttää. Halusin suojella lapsen isän yksityisyyttä, enkä halunnut avata jo vanhaa tilannetta kaikille. Kuitenkin jäin miettimään, että mitähän tuo nyt tästä ja minusta ajattelin, kun en avannut tilannetta enempää.

Oli pakko myöntää; vauvavuoden aikana tapahtunut ero hävetti, vaikka kyse ei ollut vauvavuodesta.

Miksi ihmeessä?

Minulla oli alitajunnassa vanhanaikaiseksi käynyt ”normaaliuden” malli. Vanhempani olivat yhdessä kolmekymmentä vuotta, kaikki läheiset lapsuudenystäväni elivät niin sanotussa ydinperheessä. Minun lapsuudessa vanhempien erot olivat dramaattisia. Varmasti olin kuullut, että eroja puitiin ja päiviteltiin, ehkä olin oppinut tuomitsemaan toisten päätöksiä.

Ehkä jollain tavalla ajattelin, että tuomitaanko eroni luovuttamisena liian helposti? 

Oikeastaan aika toi tähän luontevan tavan toimia. Nykyään jos joku tilanne tulee vastaan, niin totean vain, että joo esikoinen on edellisestä suhteestani. Tai vain että esikoinen on tämän viikonlopun isällään ja siksi ei ole siellä tai täällä. 

Usein kyllä hämmästelen ihmisten korrektiutta, harva kysyy usein mitään. Itse kun olen tällainen utelija.

Pääasia on, että lapsella on mennyt hyvin ja hänellä on elämässä kolme turvallista aikuista. Asia on hänelle luonnollinen;  hänhän on lähes aina elänyt näin.

Myös lapsen kaverit ovat kiinnittäneet asiaan hyvin vähän huomiota. Lähinnä vain todenneet aijaa ja jatkaneet hommiiaan. Ehkä perhemuodot ovat moninaisempia kuin omassa lapsuudessani? 

Mitä vanhemmaksi itse olen tullut, sitä vähemmän jaksan pitää mitään kulissin tapaisiakaan. Turhasta häpeästä olen onneksi myös päässyt. Tämä taustoituksena myös ensi viikon isänpäivään.

Ensi viikolla blogi on omistettu iseille; biologisille ja lähi-isille, eläville ja kuolleille.

Näyttelijä Pekka Strang kiteyttää hyvin Suomen Solsidanin, eli Onnelan ytimen. 

”Kun ei tarvitse miettiä, miten saisi voita leivän päälle, voi murehtia kaikesta muusta.”

Näin tänään ennakkoon muutaman Onnelan jakson ja huokaisin helpotuksesta. Viime kesänä kuvattu sarja tavoittaa juuri tämän, alkuperäisversionsa tarkan ja hauskan dialogin, absurdeiksi paisuvat olemattomat ongelmat ja kiiltokuvamaisen maiseman, jossa porvoolainen porvaristo arkeaan elelee.

Osa Onnelan tapahtumista on Solsidania seuranneille tuttuja, osa uusia. Käsikirjoittaja Melli Maikkula on lokalisoinut käsikirjoituksen Suomeen ja suomalaisille. Omaa versiota tehdessä hän otti huomioon kulttuurierot.

96

Normal
0

21

false
false
false

FI
X-NONE
X-NONE

/* Style Definitions */
table.MsoNormalTable
{mso-style-name:”Normaali taulukko”;
mso-tstyle-rowband-size:0;
mso-tstyle-colband-size:0;
mso-style-noshow:yes;
mso-style-priority:99;
mso-style-parent:””;
mso-padding-alt:0cm 5.4pt 0cm 5.4pt;
mso-para-margin:0cm;
mso-para-margin-bottom:.0001pt;
mso-pagination:widow-orphan;
font-size:12.0pt;
font-family:Calibri;
mso-ascii-font-family:Calibri;
mso-ascii-theme-font:minor-latin;
mso-hansi-font-family:Calibri;
mso-hansi-theme-font:minor-latin;
mso-fareast-language:EN-US;}

”Kulissien pitäminen on enemmän Ruotsiin kuuluvaa, me olemme vähän jäyhempiä. Tämä versio on tehty suomalaiseen kulttuuriin sopivaksi.”, Melli kuvaili.

Hahmot ja synopsis Marja Pyykön ohjaamassa sarjassa ovat myös osittain tuttuja.

Hammaslääkärinä työskentelevä Antti (Eero Ritala)  ja hänen raskaana oleva näyttelijäpuolisonsa Saara (Elena Leeve) muuttavat Antin lapsuudenkotiin Porvooseen asettuakseen aloilleen. Antti ajattelee omakotitaloelämän mahdollistavan itsenäisen ja onnellisen perhe-elämän, mutta havahtuu nopeasti elävänsä keskellä keskiluokkaista unelmaa – tai painajaista, yhdessä äitinsä, naapureiden ja nolon menneisyytensä kanssa.

Läheisin ystäväpariskunta on Antin lapsuudenystävä Markus (Pekka Strang) ja tämän Mette-vaimo (Anna-Maija Tuokko), joista jälkimmäiselle tärkeää on kulissien ylläpitäminen. Naapurista löytyy myös Jorma (Santtu Karvonen) ja Titta (Pirjo Heikkilä), jotka eivät kuulu niihin miellyttävimpiin tyyppeihin.

Onnelan hahmot ovat äärimmilleen viritettyjä, hieman övereitä, mutta silti niistä löytää itseään. Meinasin pudota penkiltä, kun Markus ja Mette kävivät täsmäälleen samanlaisen dialogin grilleistä, kun minä mieheni kanssa viime keväänä.

Kaasu vai hiili, kas siinä yksi Onnelan ja länsimaisen ihmisen murheista!

Onnela alkaa 23.11 suoratoistopalvelu C Morella

kuvat Jonna Öhrnberg