Hihkuin keväällä lapsuuteni keskiviikkoiltojen kruunun, Gladiaattorit-sarjan paluusta. Eräänlainen unelmani kävi toteen, kun pääsin testaamaan ohjelman loppuradan uusien gladiattoreiden kanssa.

Loppurata – ja kuten kuvista saattaa nähdä koko ohjelman kulissit ja kilpailupisteet – ovat muuttuneet täysin sitten 90-luvun. Radan idea on kuitenkin edelleen sama. Kun kaikki lajit on kisattu, ohjelman kaksi (tavis)kilpailijaa ratkaisee lopullisen voiton ja jatkoon pääsyn radalla. Aikaisemmista lajeista enemmän pisteitä haalinut pääsee lähtemään radalle aikaisemmin. Mitä isompi piste-ero, sitä enemmän hän saa edukseen sekunteja.

Perehdyin loppurataan etukäteen sen verran, että kävin katsomassa yhden Gladiaattorit-jakson kuvausillan. Yllätyksenä tuli, että yhden jakson purkittamiseen meni lähemmäs kuusi tuntia! Ja tietenkin tuo rataosuus on viimeisenä..

Mutta onnekseni sain testipäivänä oppaakseni ihkaoikean gladiaattoriparin, eli Laserin (Rita Niemi) ja Turbon (Aki Manninen). Molemmat (tai koko gladiaattorilauma) varoitteli minua etukäteen siitä, että radan moni piste on sen verran raskas, että lihakset menevät hapoille jo alussa. Sen jälkeen helpommatkin pisteet tuntuisivat raskailta.

Katsomosta rata näytti toki paikoin haastavalta, mutta en ollut testauspäivänä kovin huolissani. Eihän minun tarvitsisi kisata aikaa vastaan, kuten kilpailijoiden!

Eikun vaan radalle!

Rata alkaa seinällä, jonka osa kilpailijoista ylitti nappaamalla seinän yläreunasta kiinni ja punnertamalla itsensä ylös. Toinen vaihtoehto oni ylittää seinä köyden avulla, kuten Laser tässä mallikkaasti näyttää esimerkkiä.

Joten perään vain! Käsivoimani ovat aina olleet onnettomat, joten en lähtenyt edes yrittämään ensimmäistä vaihtoehtoa. Eli köyttä pitkin mennään!

Kuvasarjaa olisi voinut jatkaa kuvalla, jossa en pääse köyttä ylös ja riisun takin pois. Seuraavassa otoksessa otan juoksemalla vauhtia ja yritän hypätä kiinni köyteen.. Jälkimmäinen ei onnistu kovin mallikkaasti.

Onneksi herramies Turbo auttaa ja pukkaa ahterini seinän päälle.

Näin helppoa se oli! Hih, hehheh.. (hengästyttää, kädet vapisee)

Seuraavaksi(kin) on vuorossa matalalentoa. Tämä amerikkalaisista armeijaelokuvista tutusta ryöminnästä selvisin ilman apua, mutta sykettä se nosti (taas) ja tiedostan, että takapuoleni voisi olla pienempikin näihin hommiin.

Kolmannella pisteellä taas kiivetään! Tämä piste näyttää helpommalta, mitä se todellisuudessa on. Verkot heiluvat niin paljon, että käytännössä koko homma pitää tehdä käsilihaksilla, joita minulla ei (edelleenkään) ole. Vieressä kapuaa Barbi näytöstyyliin. Lohduttaa hieman, että gladiaattorillakin tämä nousu ottaa voimille.

Ritan tekniikkaneuvoilla ja tsempillä pääsin lopulta ylös.

Tässä vaiheessa mietityttää, että pitäisikö omaan viikoittaiseen liikuntaohjelmaan listätä voimaharjoittelua. Kädet tärisevät ja koko kroppaa hapottaa, enkä ole vielä edes puolivälissä. Onneksi saan jäädä istumaan hetkeksi, sillä gladiaattoreista otetaan yhteiskuvia ja avuliaat valmentajani joutuvat poistumaan hetkeksi.

Hengittelen ja katselen kauhuissani pääni päällä odottavaa neljättä pistettä.  Alla oleva rotko pitäsi ylittää käsipyörällä (tuttu jo 90-luvulta) tai käsitikkaita etenemällä. 

Ylhäällä tapahtuvien etenemistapojen sijaan päätän valita hypyn alas patjalle ja juoksen portaat  (kuvassa gladiaattorijengin takana) ylös. Tämä on täriseville käsille paljon helpompi vaihtoehto; en olisi suoraan sanottuna uskaltanut edes hypätä vapisevilla käsilläni kiinni tikkaisiin.

Ohjelman ehdottomasti viihdyttävin uutuus on viides rasti: vesieste! Ohjelman kaksintaistelut käydään nykyään myös tämän altaan päällä. Loppuradan ajaksi taistelusillat nostetaan ylös ja veteen tehdään vaahtomuovipatjoista rata, joka pitää ylittää.

Saan Turbolta hyvän ohjeistuksen, millä tavoin pystyn etenemään keskimmäiselle palalle. Jos kilpailija pääsee punarastiselle vaahtomuoville asti, hän saa uida radan loppuun. Muuten homma pitää aloittaa alusta. 

Tähän on pakko keskittyä! Keikkuvilla patjoilla eteneminen on yllättävän haastavaa, vaikka etenen Turbon opein; eli pyrin laskeutumaan polvien päälle ja nappaamaan laudan sivuista kiinni.

Kai tää lasketaan puoliväliksi jo!  

Vaatteet päällä uiminen oli (sekin) yllättävän raskasta. En tiedä, olisinko päässyt ponnistamaan altaan reunalle ilman Turbon apua. Jatkoin matkaa tästä läpimärkänä (kuten suurin osa kilpailijoistakin).

Kuudennella pisteellä lasketellaan köydentapaisella alaosan kisa-alueelle, jossa rata jatkuu.

Ennen radalle lähtöä kokeilin ennakkoon ainoastaan nämä ylitykset. Loppusuoralla tämäkin kuulkaa tuntui varsin ylivoimaiselta, eikä yhtään ketterältä.

Renkaiden kautta saavuin pyramidin juurelle, eli kahdeksannelle pisteelle.

Eikun kipuamaan!

Pyramidi on muuten paljon korkeampi kuin tässä kuvassa näyttää! Möngersin ylös saakka kohtuullisesti Laserin ja Turbon perässä, jotka odottelivat minua ystävällisesti ylhäällä. Alas laskettelu huipulta peppuplätsien kautta oli kivaa ja otti vähän jopa vatsasta.

Jotenkin ajattelin, että tämä tasapainopiste olisi yksi harvoja radan vahvuuksiani, sillä osaan suhteellisen hyvin vielä voimisteluajoilta erilaisia tasapainola vaativia meininkejä.

Tässä yhdeksännessä pisteessä kiivetään lankkua pitkin ylös. Puolivälissä lankku pitää tasapainoilla alamäeksi. Olin niiiiiiin väsyksissä ja läpimärät kengät luistivat, että tartuin ilomielin gladiaattoripariln ojentaviin käsiin. Teki mieli ohittaa koko piste, mutta en kehdannut.

Viimeinen ja kymmenes piste! Vastamäkeen juoksu, jossa vastasuuntaan liukuvat rullaukset lisäsivät haastetta. Olin ylpeä, että pääsin tämän omin voimin ylös. Kuulema muutama raavaampi kilpailija joutui jumppaamaan tämän useampaan kertaa ennen kuin pääsi ylös.

Enkä ihmettele! Gladiaattoreiden varoittama hapotus alkoi jo ensimmäisellä pisteellä.Oikeastaan vasta radan suoritettuani ymmärsin, miten kovassa kunnossa ohjelmaan osallistuvat kilpailijat olivatkaan, kun saivat kaiken näyttämään helpolta. 

Kokonaisuudessa rata vaati kaikkea; nopeutta, ketteryyttä, voimaa ja kokonaisvaltaista vartalonhallintaa.

Nostan hattua kisaajille ja näille! Itse en olisi nimittäin selvinnyt radasta ilman näiden kahden supertyypin apua. Iso kiitos elämyksestä Rita ja Aki sekä koko gladiaattorijengi!

Gladiaattorit la 23.9 klo 19.30 Nelonen

Muita syksyn TV:n must see -ohjelmia täällä.

Viikon puhutuimpia tv-tapauksia oli tiistain Ensitreffit alttarilla -jakso, jossa ensimmäisen osan perusteella monen suosikkipariksi nousi Aliisa ja Esa. 

Tiistaina pakka kääntyi kokonaan, kun Aliisa alttarilta astelun jälkeen totesi Esalle, että tämä ei tunnu oikealta.

Mitä teki Esa?

Suhtautui tilanteeseen tyynesti, rauhoitteli vaimoaan ja sanoi vielä myöhemmin kameralle, että hänen maailmansa ei tähän kaadu, jos homma jäisi hääjuhliin. Samalla teki selväksi, että vaimo vaikuttaa oikein hyvältä tyypiltä ja kauniiltakin vielä. Totesi, että tällainen tilanne on niin jännittävä, että se saattaa saada kenet tahansa reagoimaan vahvasti.

Esa osoitti, että hänessä on kaikki hyvän puolison ominaisuudet. Rauhallisena pysyminen kriisin keskellä, olkapää tarvittaessa. Positiivinen tyyppi, jolla on aitoa pilkettä silmäkulmassa.

On myös vahvan ihmisen merkki, että hän ei ole ripustamassa koko elämäänsä toisen varaan. Uskon, että Esalla olisi voinut olla mahtava kesä, vaikka parin suhde olisi todellakin päättynyt hääjuhlaan.

Esa muistutti monella tapaa luonteelta omaa puolisoani, jonka olin hyvin vähällä aikoinaan jättää ikuisesti Tampereen juna-asemalle.

Oli kesä 2009, elämäni oli sekaisin (eivätkö kaikki hyvät tarinat alakin näin).

Olin niin neuvottomassa tilassa, että olin elämäni ensimmäisen ja ainoan kerran urallani purskahtanut itkuun kesken haastattelun. Kyseinen haastateltava terapoi minua aikansa (hävettää vieläkin), kutsui minut sitten keikalleen Tampereelle. Sanoin yrittäväni järjestää asian. 

Vielä lähtöpäivänä emmin ja odottelin Tampereella asuvan kaverini kuittausta, ehtiikö hän töistä mukaan. Koska hän ehti ja oli kaunis sää, hyppäsin lopulta junaan.

Keikan jälkeen jatkoimme haastateltavan kanssa isommassa seurueessa baariin. Koska tyyppi oli juuri esiintynyt viereisessä festivaaliteltassa, ympärillämme oli aika rauhatonta. Toimin puoliksi järjestysmiehenä, nimmarivahtina ja juomien tuojana. Koska olin tähden seurassa, kiinnostin keskivertoa enemmän miehiä, joita jäi juttelemaan staran lähdettyäkin ennen valomerkkiä baarista. 

Jossain vaiheessa staran lähdön jälkeen porukkaan liittyi nykyinen mieheni. Katsoin vähän tuskastuneena tyyppiä, jonka silmät harottivat, samoin hiukset. No hän ei ainakaan ollut liiittynyt seuraani tähden takia.

Olin laskuhumalainen, mutta yritin olla kaikille tasapuolisen ystävällinen ja jutella niitä näitä. Aikaa oli kulutettavana aamujunan lähtöön asti. 

Valomerkin aikaan sanoin tyypeille heipat ja suuntasin narikalle. Elämäntilanteeni oli mikä oli, eikä minua kiinnostanut todellakaan tutustua kehenkään tarkemmin.

Yksi jannuista suuntasi kuitenkin kanssani narikkaan. Sanoin, että lähden junalla kotiin, mutta hän halusi saattaa minut.

Baarista astuessa aamuaurinko häikäisi. Katsoin vieressäni sinnikkäästi kulkevaa jannua, sehän on ihan miehekkään kokoinen.

Silmät harittivat yhä vähän ja korvat näyttivät isoilta (en tiedä, mistä tuo ajatus tuli, sillä puolisollani on aivan normaalit korvat, enkä ole ikinä kiiinnittänyt niihin tuon jälkeen huomiota, tämä outo ajatus vain jäi mieleeni, ehkä laskuhumalainen katsomiskulma alaviistosta oli vääristynyt).

Juttelimme niitä näitä. Ihan kivan oloinen tyyppi. Aseman kohdalla sanoin kuitenkin heipat, juna lähtisi tunnin kuluttua. Jannu teki lähtöä, kun tartuin aseman oveen – joka ei auennut. 

Jannu kääntyi, mietti hetken ja sanoi.

En mä viitsi sua tähän yksin tunniksi jättää.

Istuimme aseman edessä olevalle bussipysäkin penkille.

Kun juttelimme, tyyppi komistui silmissä. Hän osasi miehekkäästi suhtautua vastoinkäymisiini, niitä liikaa analysoimatta näin, että hän osasi olla empaattinen. Minusta on miehekkäämpää todeta, että kovia juttuja, kuin niitä sen enempää vatvoa. Hän oli myös superhauska (ja yhä yksi hauskimmista tuntemistani ihmisistä). Ja hänellä oli maailman seksikkäin hymy. Eivätkä silmät harottaneet enää ollenkaan.

Jos olisin tuossa tilanteessa lähtenyt jollain kriittisellä mittarilla mittaamaan markkina-arvoa, se ei olisi ollut jannulla kovin korkea. Hän oli tapaamishetkellä työtön tai lomalla, kuten hän ajanjaksoa nimitti. Muutenkaan hän ei puhunut kovin dynaamisesti urasuunnitelmistaan.

Minä ja ystäväpiirini taas liihotimme suhteellisen nousujohteisilla urillamme. Todellisuudessahan tuo kesä oli ainoa kesä, jonka mieheni työttömänä vietti – tämäkin on tärkeä muistaa. Hyväitsetuntoiset ihmiset eivät liikaa selittele, miltä asiat kuulostavat tai näyttävät. Eivätkö yritä saada kuulostamaan itseä paremmilta kuin ovat. Ja usein he ovat juuri sellaisia, Esan tapaisia hyviä tyyppejä, jonka hyvälle meiningille ja olkapäälle osaa antaa arvon perusarjen keskellä.

Onneksi olin jättänyt tuona iltana kaikenmaailman mittarit kotiin. Juttelimme bussipysäkillä niin keskittyneesti, että jossain vaiheessa juna Helsinkiin oli mennyt.

Toivottavasti Aliisakin malttaa pysyä tuolla asemalla avoimin mielin vielä hetken.

Syksyllä nähdään muitakin katsottavia ohjelmia kuin Ensitreffit;  MUST SEE-lista syksyn tv-tarjonnasta täällä.