Olen aina tullut helposti raskaaksi. Ensimmäinen kierto ilman pillereitä ja PAM! Tai itse asiassa kohdallani PAM!, PAM! ja PAM!

Ajattelin tuon kirjottaissani suurella rakkaudella jokaista, joka on tuntenut tai tuntee surua lapsettomuudesta. 

Mietin itsekin, kun harkitsimme kolmatta lasta, että se ei välttämättä tulisi nyt PAM! vaan. Jos tulisi ollenkaan. Olin 31-vuotias, mikä ei ollut paljon, mutta enemmän kuin 25, jolloin sain esikoiseni. 

Laskelmoinnista on näissä hommissa vaarallista puhua, mutta vitsailin miehelleni tuollain lokakuun 2014 lopussa, että en lopeta pillereitä vielä, vaan kokeillaan vasta kuukauden kuluttua, niin saadaan elokuulle perheeseen toinen tyttö. Koska yhteissynttärit kato. Mieheni vitsaili taas kaksospojista, joka kieltämättä nosti kylmän hien meikäläisen otsalle.

Minua pelotti nimittäin synnytys (jonka takia ajatus kolmannesta lapsesta melkein kuopattiin), sillä poikamme synnytys oli ollut suuren koon vuoksi huomattavasti esikoistyttären syntymää vaikeampi. Poika painoi yli 4,5 kiloa ja oli 54 cm pitkä. Ponnistusvaihe kesti kaksi ja puoli tuntia.

Ja toki myös arjen pyöritys mietitytti. Millä tavalla logistiikka suurperheenä toimisi?

Historiasta huolimatta olin yllättynyt, kun pyörittelin joulukuussa positiivista raskaustestiä. Enkä todellakaan ollut raskauden kanssa millään tavalla rennompi kuin edellisten kohdalla. Päinvastoin, olin hemmetin paljon tietoisempi siitä mikä kaikki voisi mennä pieleen.

Pelko jatkui läpi raskauden. Kun kuulin ultrassa (ja vielä kolmessa muussa varmistusultrassa) odottavani tyttöä, oloni oli entistä epätodellisempi. Varmasti jokin menisi nyt pieleen, kun kaikki oli mennyt sukupuolta myöten kuin tarkassa projektisuunnittelussa.

Mietin myös, oliko kahden terveen lapsen vanhempana ahneutta ja kohtalon uhmaamista haluta vielä lisää?

Mutta jumalan kiitos, elokuussa hän syntyi lopulta terveenä. Lähes yhtä isona kuin isoveljensä ja imukupin avustuksella hänkin. 

Kun kuulin tytön ensimmäisen itkuhuudon muistan vain ajatelleeni ei ikinä enää tässä elämässä tätä synnytyshommaa. Toinen ilokaasuinen ajatukseni oli, että tyttöparka saatat joutua tekemään joskus tämän saman.

Olimme tietenkin haltioissamme tummatukkaisesta nyytistä. 7-vuotias isosisko ja 3,5-vuotias isoveli hellivät pientä ja jaksoivat ihmetellä tämän jokaista naamanväännettä. Jos aikaisemmin olin jakanut ilon vauvasta puolison kanssa, niin nyt jakajia oli ydinperheessä monenkertainen määrä.

Välillä mietin, kun naapurissa asuvat lasten ystävätkin hukuttivat vauvan lahjoihin ja pehmoleluihin, että niinkö tässä nyt kasvatetaan hemmoteltua prinsessa Madeleinea?

Tänään kaksi vuotta täyttävä kuopuksemme on koko pihapiirimme nuorin. Hän on tottunut pienestä saakka siskon kanssa koulusta tuleviin koulukavereihin, ja IIIIIIK kun sun pikkusisko on niin söpö -huudahduksiin.

Ja onhan hän minullekin se viimeinen vauva, vaikka minua ei yhtään haittaisi, jos vaikkapa pottaharjoittelu sujuisi joutuisammin.

Moni asia kolmannen kanssa sujuu oikeasti helpommin. Vaikka en ole ollut kenenkään lapsen kanssa mikään supersuorittaja, mutta kolmannen kanssa joitakin asioita voi oikeasti ottaa rennommin. Kun kahden ensimmäisen kanssa oli kiire rakentaa ystäväverkostoa, kolmannen kanssa en ole tutustunut yhteenkään uuteen äiti-ihmiseen. Tarhasta ne ystävät löytyvät kumminkin. Ja leikittäjiä on koko ajan talo täynnä, omia tai melkein omia lapsia.

Vähän olen nyt yrittänyt viime aikoina ottaa koppia ajatuksesta, että kolmonen ei olisi isompien sisarusten silmissä ikuisesti söpö maskotti, joka aina pelastetaan pinteestä ja jolle annetaan kaikki periksi. Sillä lapsuudenperheen roolit säilyvät usein koko elämän.  

Sekä miehelläni ja minulla on molemmilla vain yksi sisarus. Sinälläänkin on kiinnostava seurata, millaiseksi perheen pienimmän rooli kolmilapsisessa perheessä muodostuu. Väkisinkin rooleissa on tutkimusten mukaan jonkin verran eroja, vaikka pyrkisi kuinka tasapuoliseen kasvatukseen. 

Lasten harrastuksissa yritän olla jo nyt tasapuolinen. Kuopuksen synttärit vietettiin jo etukäteen, joten sattumalta hänen synttäripäivänään, eli tänään, alkoi temppujumppa. Samainen lauantain aamutunti, jossa me vanhemmat olemme juosseet vanhempienkin sisarusten kanssa.

No muutama päivä sitten tuli tieto, että isoveljellä olisi samaan aikaan jalkapalloturnaus naapurikunnassa. Tietenkin isosiskon harjoitukset ovat lauantai-aamulla, mutta hänen kyytirinkinsä pyörii onneksi omalla painolla.

Niinpä tein puolituksen. Menimme aamulla temppujumppaan puoleksi tunniksi, jonka jälkeen ajoimme jalkapalloturnaukseen, jossa poju pääsi pelaamaan jälkimmäisen ottelun. Vaikka pelissä olisi ilmeisesti veljeä tarvittu, niin haluan tehdä selväksi, että aina pikkusiskon menoja ei voi siirtää isompien niin vaatiessa.

Tiedän perheitä, joissa vain yksi lapsi voi harrastaa tavoitteellisesti ja ymmärrän kyllä tässä aikataulutuksessa ja maksajan roolissa senkin pointin. Itse yritän vääntyä niin, että kaikille lapsille tarjottaisiin ainakin samat lähtökohdat.

Oikeastaan tämä aamu oli minulle ensimmäinen kolmen harrastavan lapsen vanhempana. Tähän asti kuopus on tosiaan kulkenut vain mukana. Eräänlaista hulluutta tämä pyöritys vaatii ja on päiviä, jotka olisin vaihtanut pois.

Mutta enemmän on päiviä, jolloin olen pakahtunut onnesta, ihmetellen katsellut, miten paljon minulle on annettu. 

Onnea siis vielä kerran meidän perheen ilopillerille ja itsepäiselle iitalle <3

Millaisia kuopuksia teidän perheestä löytyy?

1. Yösyöttö kuuluu ehdottomasti elokuviin, joita odotan syksyltä. Luin kesällä kertausmielessä kirjankin, jonka juoni on hykerryttävä: isä, joka jää vastasyntyneen vauvan kanssa Kätilöopiston ovelle, kun vauvan äiti kaasutta kauhuissaan karkuun.  Kirjailija (ja ihana kollegani) Eve Hietamies kertoi aikoinaan, että hän on saanut idean kirjaan vauvan yksinhuoltajaisästä  vauvamuskarissa, jossa paikalla oli ollut beibinsä kanssa vain yksi isä.

Luin kesällä myös sarjan kolmannen (ja ilmeisesti päätösosan) Hammaskeiju, joka ei ehkä ole enää niin hykerryttävä kuin ensimmäinen, mutta koululaisen vanhemmat ilot ja surut siitä kyllä tunnisti. Ja toki uteliaasta ihmisestä oli kiinnostavaa lukea, miten Paavolle ja Antille sekä muulle jengille kävikään.

Elokuvan ensi-ilta 6.10

2.

Supermarsu pelastaa silakat tulee teattereihin alkuvuodesta. Esikoiseni oli mukana yhden päivän elokuvan kuvauksissa ja innostui lukemaan myös tuon jälkeen myös Paula Norosen kirjoittaman kirjan. Siitä ajatus sitten meidän perheessä lähti.

Esikoinen luki Supermarsuja itse, ja samat kirjat kiersivät iltasaduiksi viisivuotiaallemme. Supemarsu-kirjojen päähahmo on Emilia, joka pystyy muuntautumaan Supermarsuksi, kun jossain tarvitaan apua. Elokuvassa Supermarsun pitää pelastaa silakat saastuneesta Itämerestä. Meidän kuvauspäivänä Emilia kaatoi Serenassa sopivasti animaatiosilakoita altaaseen. 

Olemme kesän aikana lukeneet myös kaksi muuta sarjan osaa: Supermarsu ja lasten valtakunta sekä Supermarsu saa kilpailijan. Lastenkirjat ovat minusta usein, nooo hieman tylsiä, mutta Norosen lennokasta mielikuvitusta, joka sekoittuu arjen hauskoihin huomioihin, aikuinenkin jaksaa lukea.

Olen jopa nauranut lukiessani ääneen, jota ei ole varmaan aikaisemmin tapahtunut!

Elokuvan ensi-ilta talvella 2018

3.

Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset -kirjassa Kattilakosken perhe saa kiinnostavat mökkinaapurit, taiteilijoilta näyttävät Rubensin veljekset. Toinen heistä kertoo säveltävänsä, toinen esittäytyy taidemaalariksi. Heinähattu ja Vilttitossu alkavat tutkia tätä nyt myös valkokankaalla.

Vierailin Heiniksen kuvauksissa kesällä Helsingin Laajasalossa. Kuvauspaikalla oli hauska nähdä taas Aku Hirviniemen ilottelua. Lisäksi elokuvassa näyttelee myös Niina Lahtinen, Joonas Nordman, Janne Kataja sekä lapsinäyttelijät Emily Shipway ja Ella Kangas.

Ainakin tämä Sinikka ja Tiina Nopolan kirjoittama, elokuvamuodon saava kirja kiinnosti meillä iltasatuna. Heiniksen maailma ei ollut ennestään tuttu, joten siihen nähden pikkutyypit pääsivät maailmaan hyvin mukaan.

Elokuvan ensi-ilta 27.11

4. 

Kaikki kaikessa kuulosti alkuun nuortenkirjalta ja siitä syystä se jäi kesän lukulistalla viimeisten joukkoon. Siinä 18-vuotias Maddy ei ole poistunut sitten varhaislapsuuden kotoaan, koska sairastaa vakavaa immuumikatoa. Henkäyskin ulkoilmaa voi koitua hänen kohtalokseen. Hänen lääkäriäitinsä ja hoitajansa saavat nähdä häntä.

Kunnes naapuriin muuttaa Olly perheineen ja romanssin ainekset ovat kasassa. Vaikka tarina oli hieman naiivi ja siinä oli paikoittain epäuskottavia faktoja, niin minut tarina kuitenkin yllätti – loppuratkaisua myöten. Nuortenkirjaksi parjaamani kirja osoittautui lopulta freesiksi kesälukemiseksi.

Kirjan pohjalta tehty elokuva tuli teattereihin viime elokuussa. Nyt Netflix on lupaillut sitä ohjelmistoonsa syksyksi. Arvion elokuvasta voit lukea täältä.