Sain illalla päätökseen Au pairien uuden tuotantokauden. Vähän harmittaa, että ahmin jaksot taas niin nopeasti, kahdessa vuorokaudessa.

Kävi vähän niin kuin Skamin kanssa. Tuijottelin sarjaa työmatkalla junassa, aamulla meikatessa ja tietysti illalla kun menin tosi ajoissa nukkumaan. Jännä, miten ikinä ei ole muka aikaa, ja sitten tämmösille tärkeille jutuille sitä löytyykin.

Edellinen, Australian kausi, oli sarjan historian ehkä kiinnostavin, joten vähän olin epäilevällä kannalla, mihin Vancouverin pairit yltää. En joutunut pettymään.

Viisi syytä miksi kannattaa katsoa tälläkin kaudella.

1. Voit tunnistaa itsesi

Parikymppinen tietää kaikesta kaiken ja kaikki kortit ja mahdollisuudet ovat avoinna. Ja sitten aina voi juhlia – ainkin jos Au pair -perheen aikataulut antavat myöten. Tunnistan monista kohdista kaksikymppisen itseni. Mona hienosti analysoikin, että tietynlainen itsekkyys kuuluu tuohon ikään. Pitää nähdä, kokea ja matkustella, kun on vastuussa vain itsestään. 

2. Olet vanhemmuuden asiantuntija ennen kuin saat lapsia

Menin parikymppisenä hoitamaan useammaksi arkipäiväksi serkkuni vuoden vanhaa lasta. Otin tenttikirjan mukaan: siinähän se lukeminen menisi sivussa. Vaikka minulla oli kokemusta lastenhoidosta, en todellakaan osannut arvata, miten kokonaisvaltaista yhden pienen kanssa oleminen on.

Oikeastaan jo ennen perheiden tapaamista näkee, että kuka tulee selviämään urakasta. Vähän kauhulla mietin kahta pairia, jolle oli laitettu perheet, joissa oli kolme alle kouluikäistä lasta. Hommasta selviäminen vaatii äärimmäistä sisua ja huolellisuutta sekä myös organisointikykyä, johon vanhemmat itsekin kasvavat lapsi kerrallaan. 

3. Draama ja henkilöt

No tätähän riitti tälläkin kaudella. Casting oli sinällään onnistunut, että käänteitä myös ihmissuhteissa riitti, vaikka välillä tuntuikin tosi pahalta myöhemmin remmiin liittyneen Johannan puolesta.

4.  Vancouver

Vancouver on yksi paikka, jossa haluaisin käydä. Oli aidosti kiinnostavaa nähdä kanadalaista meininkiä ja maisemia.

5. Ryhmädynamiikka

Aikuisena tulee enää harvemmin vastaan tilanteita, joissa noin vahvasti jakaa uusien ihmisten kanssa tiiviisti jonkun kokemuksen. Parikymppisenä minulle muotoutui useampikin ystäväpiiri. Au Paireissakin sellaista muodostetaan. Ohjelmassa voi nähdä omin silmin eräänlaisen ryhmäytymisen ja sen vaikeudet.  

Uusi kausi nähtävissä huomisesta, eli 17.3 alkaen täällä, YLE Areenassa. Olen vuosia miettinyt Au pairin ottamista. Ohjelman katsominen lisää entisestään ristiriitaisia tuntemuksia. Vaikka monet nuoret ovat ihania, niin aika harva pärjää joka osa-alueella ihan pienen kanssa. Millaisia ajatuksia sarja teissä herätti? Voisitko ottaa Au pairin?

kuvat: Yle

Lauantai-ilta 19:10. Olen viime hetken ruokaostoksilla ennen Putouksen finaalilähetyksen alkamista. Ostoskärryjen rullauksen keskeyttää minulle tuntemattoman lapsen ja äidin sanaharkka, joka päättyy pienemmän nasaalikimeään huutoon:

HILJAAAAA! 

Onnistuneen Putous-kauden näkee ja kuulee yleensä ensimmäisinä lapsista. Sellaisina vuosina sketsihahmojen hokemat tarttuvat  jälkikasvuun koulussa ja päiväkodeissa, vaikka televisio olisi viritetty kotona lauantai-iltana Netflixille. 

Kun viime viikonloppuna päättyneen Putouksen tähdet marssitettiin marraskuussa lehdistön eteen, en ollut ainoa joka mietti, vieläkö ohjelma jaksa innostaa. Hirviniemi–Kuustonen–Nieminen–Kosonen–Toivanen– Saariluoma -kombon jätettyä ohjelman se kävi kävi välillä jo tekohengityksen puolella. Hauskuus oli muutaman näyttelijän varassa.

Tällä kaudella Putous saavutti nyt kuitenkin sen, mitä kanava varmasti siltä odotti. Miljoonayleisön. Lauantain finaalilähetystä seurasi parhaimmillaan peräti 1,5 miljonaa suomalaista.  

En ole ikinä ollut ohjelman suurin fani. Sen alkuaikoina katsoin puhutuimmat hahmot lähinnä Youtubesta. Kun lapset kasvoivat, olen katsonut ohjelmaa heidän kanssaan aktiivisemmin. Nyt ohjelma istutti myös meikäläisen useampanakin lauantai-iltana kotisohvalle niin, että en lukenut samalla lehteä tai räplännyt kännykkää tai tietokonetta, vaan ihan oikeasti katsoin lähetykset pitkästymättä alusta loppuun.

Joskus huvituin, nauroin välillä ääneen!

Miten tässä näin kävi?

Oikeastaan ohjelman onnistumiseen ei tässä vaiheessa sen elinkaarta ole kuin yksi tekijä: hyvä casting. Tällä kaudella se onnistui. Uusista kasvoista Ernest Lawson ja Pilvi Hämäläinen – siis Abdul Tuisku ja Aina Inkeri Ankeinen – tekivät suoranaisen läpimurron.

Mielenkiintoista on se, että kumpikaan heistä ei ole käynyt Teatterikorkeakoulua.

Putous on formaattina raadollinen, mutta reilu. Jokainen siihen päässyt näyttelijä saa käytännössä elämänsä tilaisuuden. Sitten joko onnistut tai et. Moni toki suoriutuu myös siltä väliltä, mutta tänä vuonna onnistujia oli useita. Porukka toimi myös ryhmänä, joten olisin todella yllättynyt, jos tällä kokoonpanolla ei tehtäisi vielä uutta Putous-kautta.

"Putous on formaattina raadollinen, mutta reilu. Saat tilaisuuden, sitten joko onnistut tai et "

Teatterikorkeaan ei ole huolittu myöskään ohjelman juontaja Roope Salmista, joka on avoimesti sosiaalisessa mediassa kertonut, että hän haki – suorastaan rukoili -mahdollisuutta päästä edellisen kauden Putoukseen kilpailijaksi. Sitä mahdollisuutta hän ei silloin saanut, mutta sitkeä yritys palkittiin lopulta monessa muussa yhteydessä. Uuteen Putoukseen Salmista pyydetiin suoraan juontajaksi. 

Viikonlopun finaalilähetyksessä Salmisen innokkuudesta oli tehty sketsi.

Roope on tosi motivoitunut.

Roope on tosi innokas. 

Tosiasiassa Roope Salmisen innokkuus ja draivi oli juuri sellaista, mitä tällaisen ohjelman juontajalta vaaditaan. Hän on improvaation superammattilainen, joka taitaa tilanteen kuin tilanteen hyvällä tilannekomiikalla. Into näkyy myös siinä, että Salminen ei vielä pidä mitään itsestäänselvyytenä. 

Ernest Lawson on taas siviiliammatilta luokanopettaja, joka vaikuttaa Salmisen kanssa samassa improvisaatioryhmä Kolinassa. Ehkä tämän otannan perusteella, voisi ajatella, mistä tulevia Putous-tähtiä voi löytää? Miltähän näistä superhyvistä osaajista on tuntunut katsoa edellisiä kausia ja ehkä tietää, että hoitaisin tuon kyllä paremmin? 

Usein työmaailmassa innokkuus ja motivaatio ovat paperilla hyviä asioita, mutta käytännössä ne leimataan usein nuoruuden naiiviksi hömpötykseksi, jolla yritetään peittää osaamattomuutta. Tai ehkä rutinoitunut tekijä voi pitää toisen motivaatiota myös uhkana? 

Ehkä Salminen ja kumppanit ovat asenteellaan osoittaneet, että vaikka on avoimesti innostunut ja motivoitunut, voi olla samalla myös helvetin hyvä. 

Putouksen tilalla alkaa ensi lauantaina 18.3 uudistunut Bumtsibum, jonka viimeisen jakson kuvauksista lisää täällä.