Äitiyts on etuoikeus, mutta silti välillä on hhyvä rentoilla.

Sen piti olla täydellinen, vain minulle omistettu tv-hetki.

Kaksi nuorinta olivat jo sängyissä, ehkä jo unilla. Esikoinen yökylässä kaverilla (kuten puolet koko joululomasta). Olin saanut illan aikana järjestettyä viimein makuuhuoneen kaapit. Ne olivat valmiina loman jälkeen alkavaan työkevääseen. Ensimmäistä kertaa koko joululoman aikana oikeasti toteutin suunnitelmani ja laitoin makuuhuoneessa kynttilän palamaan. Jouluvalojen kanssa lepattava kynttilä teki huoneesta kliseisen tunnelmallisen.

Tässä sitä nyt oikein suoritetaan rentoutumista.

Edessä oli jokapäivänen tunti täysin omaa aikaa, jolloin teen juttuja, joissa saan tehdä juuri sitä mikä itselle tuntuu siinä tilassa mahdolliselta tai tarpeelliselta. Olin yrittänyt noudattaa tätä hyvinvointigurujen suositusta koko viime syksyn.Joululomalla omat hetket venyivät päikkäreineen muutamankin tunnin mittaisiksi. Tuona ilta ehdin kuitenkin katsoa Onnelan kolmannen kauden kolmatta jaksoa muutaman minuutin, kun ovelta kuului klassinen.

Äiti mä en saa unta.

Vinkkaan lasta tulemaan viereen irroittamatta katsetta ruudusta.

Jatkan ohjelman katselua.

Lapsi pyörii vieressä.

Lähes kaksitoista vuotta vanhemmuutta on tehnyt sen, että turhaudun vaan äärimmäisessä (työ)kiireessä lasten keskeytyksistä. Paitsi heidän keskinäisestä riitelystä.

Nyt keskimmäisellä taitaa olla alakerrassa yksinäistä, kun isosisko on yökylässä. Lapsen rytmi on lomavalvomisten ja omienkin yökyläilyjen jälkeen aivan sekaisin. Olisi pieni ihme, jos tämä olisi nukahtanut nyt kymmeneltä, kun ovat parhaimmillaan kukkuneet kolmeen yöllä jouluvieraiden kanssa.

Kännykältä vilkkuvan Poutaniemen draaman rikkoo hetken kuluttua kysymys.

Miten home syntyy sinne kouluihin?

Ölisen puolihuolimattomasti jotain mikrobeista ja huonosti tehdyistä eristeistä. Sanon myös, että totuuden nimessä en osaa edes selittää tarkkaan koko kemiallista (?) prosessia. Olen jo ohjaamassa lasta olohuoneeseen kysymään tästä tarkemmin isältään, kunnes havahdun. Hetkinen. Kahdeksanvuotias poikani uskoo, että minulla on asiasta näkemys. Lisäksi hän haluaa selvästi jutella ja on hakeutunut seuraani. Laitan ohjelman pauselle ja siirrän kännykän sängyn viereen.

Jokin sanoo, että tämä hetki on liian arvokas hukattavaksi.

Niin kuin se onkin. Homeesta (tai sen googlaamisesta) siirrymme keskustelemaan alkuräjähdyksestä ja miksi jotkut ihmiset tuntuvat ärsyttäviltä. Kun lapsi tivaa, kuinka monta poikaystävää minulla on ollut meinaan tikahtua nauruun. Mitkä niiden nimet on, kerro, kerro!

Nauramme lopulta vedet silmissä, aika katoaa.

Pian 12 vuotta äitinä on opettanut, että omaa aikaa saa aikatauluttamalla. Mutta jääkö niissä tilaa spontaaniudelle?

Tuona hetkenä, kun pyyhin naurun kyyneleitä silmistä, tajusin että juuri siinä painottomassa tilassa, sen hetken aikaa,olin onnellinen. Samassa konkretisoitui, että toi mun lapsihan on jo aika iso, fiksu ja hiton hauska tyyppi.

Viime aikoina poikkeustilassa – jos on välillä kiristelty välillä, niin olen joululomasta viisastuneena onneksi ottanut välillä myös lasten  kanssa kopin näistä spontaaneista hetkistä. Aina siihen ei ole voimia tai aikaa, mutta yritän mahdollisimman usein, että olisi.

Ajankulu yllättää silloin joka kerta – tunneissa, joskus vuosissa.

Huomenna on yhdestoista äitienpäiväni äitinä.

Hyvää äitienpäivää kaikki äidit ja äitiensä lapset!

Pöytään jossa on ainakin (teko)kukkia.

Minäkin ole höyrähtänyt poikkeustilan aikana sisustamiseen, konmarittamiseen – ja jopa niihin verkkovalmennuksiin. Vapautuneesta ajasta huolimatta kahdesta asiasta meikäläinenkään ei ole innostunut. Nimittäin ruuanlaitto ja kukkien istustus – tai ylipäätään elossa pitäminen!

Vuosi sitten kuvittelin, että olen löytänyt kasvihommiini vastauksen: kaktukset.

Vuosi (ja R.I.P kaksi kaktusta myöhemmin) en ole enää niin varma myyjän sanoista; kukaan ei voi tappaa kaktusta!

Sisäkasvien suhteen olen jo luovuttanut tulppaaneja lukuun ottamatta, jotka kuolevat joka tapauksessa kahdessa viikossa, eivätka aseta sen kummempia hoitopaineita.

Mutta sen sijaan talo näyttää kieltämättä ulkoa aika autiolta ilman mitään vihreää tai värikästä..

Minulla oli edellisiltä vuosilta varastossa muutama tekokukka, jotka näyttivät feikeiltä viimeistään silloin kun takatalvi tuli viidettä kertaa ja peitti kasvit lumipeitteeseen…

Nostin ne silti pihalle.

Lisäksi tilasin verkkokaupoista aurinkovoimalla toimivia terassivaloja, jotka asetin kukkaistutusten sijaan.

– Vähän kun meillä olisi alkamassa jotkut synttärit, totesi eräs Jii, kun sain tehtailuni valmiiksi.

Niinhän meillä onkiiiii, nimittäin vappu!!!!!

Koko K-kesä tiedossa siis yhtä juhlaa! Mahtavaa vappuaattoa kaikille, pysytään kotona ja terveinä!

Psst. juomaa on!