Parisuhde ja matkailua kahdestaan ennen Koronaa.

Jos eräs vaaralliseksi luokiteltu hengitystieinfektio ei olisi pysäyttänyt maailmaa, olisimme tällä hetkellä lentämässä kohti mieheni Jiiin kanssa yllätyslomalle New Yorkiin. Jiin tarkoituksena oli ilmoittaa minulle tänä aamuna tunti ennen lähtöä, että pakkaa kamasi, lähdetään.

Kaikki on hoidettu.

Ja hän todella oli hoitanut kaiken. Hankkinut minulle sijaisen jopa työkeikalle Radiogaalaan, jonka piti olla huomenna.

Yli kymmenen yhteisen vuoden jälkeen Jii tuntee minut ja kontrollifriikkeyteni sen verran hyvin, että hän sanoi varautuneensa siihen, että olisin todennäköisesti ollut pahalla tuulella koko lennon ajan.

Ihan yleisesti siksi, että tykkää yllätyksistä tai odottamattomista käänteistä. Toiseksi, että olisin joutunut tehtailemaan koko lennon töitä (joita kuitenkin olisi ollut). Olisin jupissut myös juurikasvusta (yleensä hoidan hiukset kuntoon gaalapäivinä, eli normaalielämässä kampaaja-aika olisi ollut huomenna). Sheivaamattomista jaloista puhumattakaan (kts. edellinen).

Stressaisin talkoovastuista, joissa olisin ollut tietenkin tyttären kisaviikonlopun aikana korvaamaton (talkoita tulee ja menee, sanoo mieheni). Arvostan kuitenkin, että mieheni oli kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen valmis ottamaan riskin – ja nähnyt kaiken vaivan.

En tiedä, johtuuko se arjesta vai minun kontrolloinnin tarpeesta, että meidän suhteeseen ei kuulu yleensä tällaiset suureleiset yllätykset. Niissä on jotain hyvittelevän oloista, vaivaannuttavaakin – vähintään tulee olo, että toiselle velkaa samanlaisen. Olkoonkin, että tarkoitusperä olisi kuinka vilpitön ja rakkaudellinen tahansa .

Rakkaus on minulle pieniä tekoja (arjessa). Se on sitä, kun viikonloppuaamuna ottaa lapset, sulkee makuuhuoneen oven ja sanoo nuku sinä vaan. Se on sitä, kun kipeänä keittää toiselle tomaattikeittoa, tuo sängyn vierelle buranaa. Se on sitä, että jättää tekemättä jotain, mikä itselle tuntuisi siinä tilanteessa kaikesta helpolta ja mieluisimmalta vaihtoehdolta.

Kaiken se kestää, kaiken se kärsii.

Mutta rakkaus ei ikinä katoa.

Reilu kuukausi kotona oloa takana.

Onnekseni olen huomannut, että ulkopuolisten menojen karsiutuessa, vaikeudet, joita meidän liitossa on viimeisen parin vuoden aikana ollut, ovat vähentyneet. Kunnioituksen puute, toiselle ikävästi puhuminen.

Emme ole vieläkään todellakaan lähelläkään täydellistä, mutta paremman puolella.

On ollut hieno huomata, että yhdessäolon lisäännyttyä, on käynyt niin kuin viime syksynä yhteisellä Miamin lomalla (jonka teimme ilman lapsia); olemme vapautuneempia. Naurun ja ilon kautta on myös helpompi asettua toisen asemaan ja tehdä myönnytyksiä. Minä vien lapset ulos, tee sinä nyt raportti loppuun. 

Rakkaus ei todellakaan ollut kadonnut. Se oli vain arjen alla, vailla happea. Ja sillä rakkaudella ei ole mitään tekemistä New Yorkin yllätyslomien kanssa.

Lue myös; Ensitreffit alttarilla -Aliisa: Minäkään en rakastunut mieheeni ensisilmäyksellä!

Meikäläinen poseraa vasen edellä kuten Mariah Carey konsanaan.

Pakko täällä hallitun kaaoksen keskellä keventää ja muistella hetki kunnon vanhan ajan ensimmäisen maailman ongelmia.

Muistatteko vielä sellaisen tilanteen, kun otat jonkun kanssa selfietä, ja molemmat kääntävät kameraa kohti samaa puolta kasvoista – eli siis vaikkapa vasenta ja vasenta? Ja sehän näyttää siis aina hieman epäluontevalle, kun kuvassa poseerataan vähän kuin ”jonossa”.

Ehkä olen kiinnittänyt tähän huomiota, sillä olen itse niin sanottu ”toispuoleinen kuvattava”. Kahdesta kasvojen sivuprofiilivaihtoehdosta parempi on vasen ja yritän aina kiilata kuvaan niin, että saisin käännettyä kameralle vasemman sivuprofiilin. Enkä ole ainoa. Tähän ilmiöön törmää nykyään enemmän, jolloin kuvia otetaan jatkuvasti. Tai törmäsi silloin kun törmäili vielä ihmisiin.

Kun kävin kuvahaasteita varten, huomasin että olin kai keksinyt ”toispuolisuuteni” parikymppisenä. Liityin tuolloin tanssiryhmään, jossa kuvia otettiin tavallista enemmän. Jouduin jatkuvasti tarkastelemaan itseäni ulkopuolisen silmin ja vielä kriittisten studiovalojen loisteessa. En tiedä, olisinko ilman noita kaikkia kuvia ikinä ajatellut edes koko asiaa.

Nykyisin kriittisyys on vaihtunut huumoriin peiteltyyn ”ääää tää on mun parempi kuvapuoli”-tokaisuun, kun asetutaan porukalla kuvaan. Nopea vilkaisu kännykän muistiin osoittaa, että keskenäni otan poikkeuksetta kuvat vasen edellä.

Vaikka ongelma on pienin mahdollinen, on ollut lohdullista huomata, että ”parempia kuvapuolia” tuntuu olevan lähes kaikilla, maailmantähdilläkin.

Ehkä ikimuistoisimman tarinan ”paremmasta” kuvapuolesta kertoi Linda Lampenius. Olin haastattelemassa häntä Tukholmassa (oli ehkä syksy 2013) ja kuvauksen jälkeen kuvaaja otti meistä yhdessä kuvan. Kun olimme asettumassa kuvaan molemmat vasen profiili edellä jouduimme toteamaan, että meillä on sama parempi kuvakulma. Poseerasimme sopuisasti ”jonossa”. Samalla Linda kertoi muiston Mariah Careysta.

Linda oli esiintynyt aikoinaan, joka Amerikassa popdiivan kanssa samassa ohjelmassa. Kun Mariah huomasi studiolle saapuessa, että kuvakulmat painottuivat hänen vasemmalle puolelle kasvoja – sehän ei popdiivalle lainkaan mieleen, sillä hän on koko uransa ajan lähes hysteerisesti vaatinut, että hänet kuvataan oikealta.Ja niin Mariahin vaatimuksesta koko studio rakennettiin uudestaan ennen kuvausten alkamista uudestaan.

Ja minä sain tämän jälkeen uuden harrastuksen; aina kun näen kuvan Mariah Careysta, tsekkaan, onko joku onnistunut kuvaamaan laulajan vasemmalta puolelta. Harva on onnistunut.

Anne Kukkohovin kirjaprojektin aikana meistä otettiin/otimme paljon kuvia yhdessä. Heti ensikuvista selvisi, että molemmat poseerasimme mieluummin vasenta puolta kasvoista korostaen. Anne oli tosin joustava ja minä sain useammin edes mahdollisuuden yrittää näyttää entisen supermallin vierellä siedettävältä.