Näistä haastateltavista ilahduin ja inspiroiduin vuonna 2018

Yleinen | 4.1.2019

Normal
0

false
false
false

FI
X-NONE
X-NONE

/* Style Definitions */
table.MsoNormalTable
{mso-style-name:”Normaali taulukko”;
mso-tstyle-rowband-size:0;
mso-tstyle-colband-size:0;
mso-style-noshow:yes;
mso-style-priority:99;
mso-style-parent:””;
mso-padding-alt:0cm 5.4pt 0cm 5.4pt;
mso-para-margin:0cm;
mso-para-margin-bottom:.0001pt;
mso-pagination:widow-orphan;
font-size:12.0pt;
font-family:”Calibri”,sans-serif;
mso-ascii-font-family:Calibri;
mso-ascii-theme-font:minor-latin;
mso-hansi-font-family:Calibri;
mso-hansi-theme-font:minor-latin;
mso-bidi-font-family:”Times New Roman”;
mso-bidi-theme-font:minor-bidi;
mso-fareast-language:EN-US;}

Vuoden kaksi ensimmäistä työpäivää olen ollut pedin pohjalla, aikatauluttanut tätä vuotta ja käynyt läpi edellistä työvuotta. Numeroina se näyttää tältä.

Valtaosan työajastani haukkaa Me naiset -lehden Radalla-palsta, jonka tuotan ja jonka sivuista toimitan keskimäärin lomia lukuun ottamatta viidestä neljä. Työ on aika paljon aikatauluttamista, kuvaajien ja avustajien buukkaamista, kokonaisuuksien sumplimista, palstakeikoilla käymistä, taustoittamista, suunnittelua ja verkkopätkien sekä itse lehteen tulevan palstan kirjoittamista. Optimistisesti ajattelen aina, että työ vie minulta kolme päivää viikosta, mutta totuus lienee lähempänä neljää, sillä ei ole päivää, jolloin minuun ei otettaisi yhteyttä palstaan liittyvien asioiden suhteen.

Tämän tuloksena viime vuonna syntyi

*216 palstasivua ja suunnilleen 180 verkkojuttua

*Palstakeikkoja tein noin 120

*Asiakasalehtiin tein 29 sivun tai aukeaman (julkku)stooria

*Tein lisäksi eri aikakauslehtiin 6 pitkää henkilö- tai parisuhdehaastattelua

*Kansijuttuja kertyi yhteensä 10

*Blogikirjoituksia syntyi 76

”Vertaistukitarinoiden arvoa ei pidä koskaan vähätellä”

Oman elämäni ja yritykseni toimitusjohtajana olen kiitollinen jokaisesta asiakkaan ostamasta sivusta tai verkkojutusta. Mutta kiitollinen olen jokaiselle haastateltavalle, joka on luottanut ja suostunut kertomaan kipeistäkin henkilökohtaisista asioista juuri minulle.

Melkein naurattaisi jos ei samalla veetuttaisi, kun haastateltava on miettinyt jutun antamista kaksikin vuotta, ja suostuu lopulta antamaan haastattelun lähinnä siksi, että voisi tarinallaan auttaa kohtalotovereita, niin aina joku kommentoi, että taas tuo on tuossa avautumassa.

Tämä ei siis pidä paikkaansa. Yleensä pitkät henkilö- ja kansijutut ovat pitkien (jopa ihan vuosienkin) kestäneiden neuvotteluiden tulos. Ja usein kaikkea muuta kuin julkun egobuustausta. Kuten Journalistin haastattelussa viime vuonna totesin, että haaveilin vielä valtsikassa kansanedustajan työstä. Jollain tavalla haluan kuitenkin uskoa, että toimittajan työssä voin vaikuttaa myös eri tavalla, sillä vertaistukitarinoiden arvoa ei pidä koskaan vähätellä.

Ja vaikka jokainen isompi stoori tuntuu välillä kerrostalon kokoiselta ponnistukselta, niin yhtä isosti se keskimäärin palkitsee. On etuoikeutettua kohdata viisaita, erityisen lahjakkaita, menestyneitä ja karismaattisia tyyppejä inhimillisinä, usein suojamuurit riisuttuna.

Yhtä palkitsevaa on, jos lukija saa siitä kertomuksesta jotakin. Itselleni arvokasta on päästä kertomaan jokin tarina ensimmäisenä, niitäkin juttuja onneksi viimekin vuoteen mahtui muutamia.

Paljon olen haastateltaviltani myös itse oppinut tai oivaltanut – ja samaistunut. Tässä vielä #bestnine2018 Me naisiin, eli Mimmeihin (kuvauslupasyistä en nosta muiden lehtien juttuja tähän) haastattelemaani ihaninta ja inspiroivinta tyyppiä sekä heidän oivalluksiaan ja mun samaistumisia vuodelta 2018.

Haluan painottaa, että tapasin ihania ja inspiroivia ihmisiä lähes viikoittain, mutta näiden kanssa päästiin pintaa syvemmälle.

Normal
0

false
false
false

FI
X-NONE
X-NONE

Susanna Laine (8/2018 Me naiset):

Heidi Suomi (19/2018 MN)

”Opettelin olemaan vastuussa omasta onnestani, joka ei ole riippuvainen siitä onko minulla parisuhdetta tai perhettä vai ei”

Teresa ja Vilma Välimäki (MN 22/2018)

”On hyvä säästää läheisiä ja käydä puhumassa välillä terapeutin kanssa”

Jippu ja Sami Elorinne (MN 9/2018)

Piritta Hagman (MN 28/2018)

”Mitään itsessään ei voi muuttaa , ellei ensin tunnista, miten tekee monia asioita automaattisesti ja tiedostamatta.”

Katerina ja Olli Jokinen (MN 29/2018)

”Tykkään siitä, ettei Olli ole myötäilijä, vaan antaa pippuriselle luonteelleni vastusta”

Pyhimys (MN 38/2018)

”Olen hyvä ihmistuntija ja tunnistan kyllä ihmiset, joiden kanssa voin olla oma itseni.”

Sirpa Selänne (MN 45/2019)

”Tuntuu hyvältä, että geenit jäävät, kun me lähdemme täältä.”

Ismo Leikola (MN 41/2018)

”Täällä keikoilla on muutakin arvoa kuin palkka. Koskaan ei tiedä, kuka sattuu olemaan yleisössä ja mihin asiat johtavat”

Nyt inspiroituneena ja innokkaana vuoden 2019 työjuttujen pariin.

Mahtavaa viikonloppua!

kuvat Sanoma

Hajosin #2018bestnine -kuvakollaasini äärellä!

Yleinen | 3.1.2019

Like this

Normal
0

false
false
false

FI
X-NONE
X-NONE

Tiedättekö sen tunteen, kun istut sohvalla töiden jälkeen, keittiö on käytännössä räjähtänyt nopeasti tehdyn (lue:lämmitetyn) päivällisen jälkeen ja et kykene muuhun kuin selaamaan Instagramia – vaikka feedin ilmoitus kertoo kolmatta kertaa, että ”olet nähnyt kaikki viimeisen kahden päivän päivitykset.”

Samalla pitäisi olla läsnä lapsille, puolisolle, pakata harjoituskamppeita illaksi tai viimeistään pestä päiväkotivaatteita aamuksi ja vähintään nostella astiat tiskikoneeseen.

Tämän takia vihaan ja rakastan sosiaalista mediaa. Se on niin perkuleen koukuttava ja se on ehkä vähän liiankin helppo pakotie, kun pitää saada hetki lepoa tai karata arkitodellisuutta.

Mashablen mukaan suuri syy meidän someaktiivisuudessa liittyy ”paitsijäämisen syndroomaan”. Verkkotoimintaa mittaavan MyLife.com -sivuston mukaan jopa 56 prosenttia ihmisistä pelkää jäävänsä vaille jostakin ”tärkeästä” uutisesta, tapahtumasta tai tilapäivityksestä, jos he eivät seuraa koko ajan sosiaalisia verkostojaan.

Computerworld-julkaisun kolumnisti Mike Elganin mukaan, some addiktoi yhtä paljon kuin huumeet. Osasyynä on se, että somettajan egoa hivelee, kun hän saa uusia seuraajia tai omasta päivityksestä tykätään.

Itse olen huomannut, että riippuu päivästä, millaisia tunteita some ja vaikkapa Instagram-kuvat saavat aikaan. Joinain päivinä fitnessgurun bikinikuva inspiroi. Tälläisena päivänä, kun makaan joulupöhnissäni flunssassa en pysty edes katsomaan muiden treenikuvia, kun kärsimättömänä haluaisin palata liikunnan suhteen normirytmiin.

”Suuri syy someaktiivisuudessa liittyy paitsijäämisen syndroomaan”

Samoissa (flunssa)tunnelmissa tein uudenvuodenaattona #2018bestnine -kollaasin, mutta julkaisen sen vasta nyt, kolme päivää myöhemmin. Olen viime vuoden aikana enemmän Instastoryn päivittämiseen, että vähän jopa järkytyin omaa ”vuoden parhaat” -kollaasiani. Ja vähän koko Insta-feediäni noin yleisestikin.

Mitä pönötystä!

Kuvissa kolmesta olin minä ja julkkis (Cheek, Jaajo Linnonmaa ja Tanhupallo).

Cheekin kanssa otettu kuva oli varmaan teennäisin, mihin ikinä olen hänen kanssaan asettunut. Se tapahtui ennen hänen viimeistä keikkaansa ja viimeisen yhteisen haastattelumme jälkeen. Kuvajonossa oli jokunen muukin toimittaja. Jare oli hyväntuulinen ja rento, mutta itsellä oli kiire purkamaan haastattelua, joten mumisin tökerösti vain jotain, että kiitos nyt vaan ja katellaan.

Tuo kuva on itseasiassa koko viime vuoden feedini tykätyin (278 tykkäystä), joten kiitos vaan someaalisesta lainavalosta edesmennyt Cheek, nykyinen JHT.

Jaajon kuvassa on sentään ripaus aitoutta, sillä punaisen maton sijaan se on otettu Kultaisen Venla -gaalan lehdistötilassa, joka sijaitsee Kansallisoopperan alakerrassa.

Puran tapahtumassa aina punaisen maton osuuden jälkeen gaalan ajan haastattelunauhoja ja teen alas kiikutetuista voittajista haastatteluita. Kun Jaajo saapui parhaasta Game show´sta palkittuna alakertaan, olin töiden osalta loppusuoralla ja pahin kiire oli hellittänyt. Kuulokkeet korvilla hyppäsin vielä penkistä, että nyt Jaajo pitää saada yksi kuva.

En muuten ikinä ole nähnyt, että kukaan olisi koskaan kieltäytynyt selfiestä Suomessa. Paitsi kai Kaija Koo ei aina kai innostu, mutta en ole ikinä nähnyt moista tilannetta livenä.

Kollaasin oli yltänyt myös koostekuva minun ja kahden vanhimman lapsen vierailusta X Factor -ohjelman finaaliin.

Lapset ovat yleensä kerran kaksi vuodessa mukana jollain työkeikalla. Siitä huolimatta esikoinen on viihdemeininkiin niin turtunut, että halusi esimerkiksi ennen joulua jäädä mieluummin rakentamaan lumilinnaa, kun lähteä Disneyn uuden elokuvan kutsuvierastilaisuuteen.

6-vuotias fanittaa urheilijoita, yhtä Mikael Gabriel -nimistä poikkeusta lukuun ottamatta. Joten otin lapset sitten mukaan katsomaan finaalia, sillä ehdolla, että kun teen haastatteluja, he eivät saa häiritä.

Lähetyksen jälkeen paikalla oli vain muutamia toimittajia, joten lopulta oli hyvä, että esikoinen oli pidättelemässä artisteja, kun napsi heidän kanssa kuvia, jotta me muut ehdimme tehdä haastattelut. Yhtäkkiä Mikael alkaa tehdä lähtöä ja ehdin juuri nappaamaan häntä olkapäästä, että hei meidän jannu tuli tänne sun takia. Sain lyhyen haastattelun ja vein artistin pojan luokse.

Kuusvee meni Miklun ilmestyessä selän taakse niin hämilleen, että alkoi nauraa, eikä suostunut kuvaan ja peitti kasvonsa. Lopulta kuva saatiin, mutta muihin kuviin hän asettui virnistelemään siskon – ei julkun viereen. Pojan ja Miklun kuva naurattaa meitä kaikkia vieläkin, se taisikin olla yhdeksikön ainoa aito tilannekuva.

”Mitä pönötystä!”

Los Angelesin reissukuvia on kaksi. Molemmat ovat, no jos ei lavastettuja, niin vahvasti aseteltuja.

Olin päättänyt, että joku päivä Santa Monicassa otetaan joulukorttikuvat ja uusia kuvia muutenkin meidän reissuseinälle. Pakkasin sitä varten mukaan lapsille valkoiset vaatteet, jotka eivät olleet enää niin valkoiset kun pääsimme kuvauslokaatioon. Lisäksi nassut halusivat malttamattomina uimaan, eikä ketään olisi voinut vähempää kiinnostaa koko äidin kuvaustuokio.

Ihana otos maailman rakkaimmasta kolmikosta kyllä saatiin, ja se on nyt Instagramin lisäksi vallan seinälläkin.

Kaverini otti minusta samalla reissulla tämän pakollisen ”Baywatch-kuvan” hengenpelastajien rantatornissa. Niin ihania kuin nuo maisemat ovatkin, niin tuo oli kyllä loman stressaavin rantakeikka.

Viimeiseksi haluan lomalla ottaa stressiä jostain somekuvista!

Ehkä olisin kaivannut omaan topysiini enemmän spontaaneja, hei otetaan nyt yks kuva -tyyppisiä otoksia, arkista hauskuutta ja tilanteita, jotka ovat kuitenkin sitä elämää, jota arvostan ja pääsääntöisesti elän.

Toki somessa on kiva jakaa elämän kohokohtia (hääpäivä- ja synttäripostaus sekä Linnan juhlien pukukuva olivat kolme muuta tykätyintä kuvaa viime vuodelta), mutta tänä vuonna haluan olla Instagramissa vähän vähemmän pönöttävä ja enemmän oma itseni.

Somen käyttäjänä lupaan olla ajankäytöllisesti järjestelmällisempi. Jos vaikka joka toinen viikonloppu olisi vuonna 2019 somelomaa? Joulun pyhinä onnistuin pitämään sitä reilun viikon.

Hyvää (some)vuotta 2019!