Sanon heti alkuun.

Minulla on platoninen rakkaussuhde Juha Itkosen kirjoihin.

En koskaan kyllästy ihailemaan tapaa, jolla Itkonen kuvaa meitä ihmisiä. Inhimillisinä, ymmärtäen. Itkosen kanssa on turvallista katsella maailma, ihmetellä ja vähän pudistella päätäkin. Tällaista tämä nyt on ja tähän tosiaan on tultu.

Kuun alussa ilmestynyt Ihmettä kaikki -romaani (Otava) on poikkeaa kirjailijan aikaisemmista teoksista sen vahvan omakohtaisuuden vuoksi. Hyvinkin todennäköisesti kirja on totta lähes kokonaan, ja ehkä juuri siksi Itkonen ei anna kirjaan liittyviä haastatteluita.

Vaikka elämän ja kuoleman kysymykset ovat esiintyneet Itkosen teoksissa aikaisemminkin sivuroolissa, niin Ihmettä kaikki -romaanissa ne nousevat pääosaan.

Kirjassa nelihenkisen perheen elämä on asettunut uomiinsa. Kolmannen lapsen, perheen iltatähden odotus ei suju odotetulla tavalla, vaan vanhemmat Rose ja kertojapuoliso joutuvat mahdottoman päätöksen eteen. Ihmisarvoa ja moraalisia kysymyksiä pakon edessä pohtiessa pitkä liitto ajautuu kriisiin. Ja lukija ymmärtää hyvin miksi.

Lukija ymmärtää myös, miksi pariskunta päätyy ratkaisuunsa.

”En koskaan kyllästy ihailemaan tapaa, jolla Itkonen kuvaa meitä ihmisiä”

Poikkeustilan keskellä nelihenkisen perheen elämän ja arjen on jatkuttava. Niinkin absurdille kun se saattaa tuntua, niin aamupuurot on keitettävä ja lasten kanssa harrastettava Pokemon-kävelyitä. 

Toukokuun lopussa 2017 uutisoitiin, että kirjailija Juha Itkoselle ja yrittäjävaimo Maija Itkoselle on syntynyt kaksoset. Uutista seurasi mediahiljaisuus, johon siihenkin löytynee vastaus kirjan sivuilta.

Kirjassa pariskunnan kaksoset syntyvät ennen aikojaan ja alkaa ajanjakso, jolloin vanhemmat löytävät itsensä vastasyntyneiden teho-osastolta. 

Ne syntyisivät nyt. Ne olisivat voineet syntyä jo aikaisemminkin. Mutta eivät ne olleet ja minä olin alkanut ajatella, että pääsisimme pidemmälle, kenties kesäkuun loppuun tai heinäkuun alkuun, jo melkein turvallisille viikoille. Kohtalo on sen meille velkaa. Tai Jumala, Jumala on. Olinko ajatellut niinkin? Ehkä olin.

Erityisen ansiokasta kirjassa on se, että Itkonen oletettavasti kirjan tapahtumista useamman jollain tavalla itse kokeneena, pystyy ja yrittää ymmärtää molempia päähenkilöitä, jotka ovat ajautuneet perimmäisten kysymysten eteen.

Ja vaikka tapahtumat ovat olleet kirjoittajan todellisuus, niin lukijalle ei tule tirkistelijäoloa, vaan myötäelämisen tunne.

Rivien välistä voi lukea kiitollisuuden vastasyntyneitä teholla hoitaneita kohtaan. Mutta myös kritiikin, miksi vaikean päätöksen edessä olevia vanhempia ei tueta kyseisissä tilanteessa enempää. 

Kirja nosti mieleen myös oman muiston, jonka olin ehkä jollain tavalla halunnut unohtaa. 

(aiheesta kiinnostuneet voivat käydä kuuntelemassa oman stoorini Instastoryn puolelta, meillä lopulta kävi hyvin, joten tuntuisi tekopyhältä verrata sitä tragediaan, joka kirjassa käytiin läpi)

Tämän kirjan ostamisella teet myös hyvää, sillä Juha Itkonen lahjoittaa koko kirjasta saamansa tekijänpalkkionsa Lastenklinikoiden Kummien kautta HUS:n vastasyntyneiden teho-osastolle. 

Kuukauden teos/elokuu: Kinky Boots on täydellinen musikaalielämys, joka voi parantaa maailmaa

Yhdellä kaveriporukoistani on rapujuhlaperinne, joka on kestänyt 14 vuotta.

Viime viikonloppuna kokoonnuimme jälleen rapujen ääressä. Syy, miksi kirjoitan siitä vasta viikkoa myöhemmin on se, että olin rapuiluja edeltävänä iltana kaverini nelikymppisillä. 

Se, että olin rapujuhliin tullessa valmiiksi krapulassa, on tähän maailman aikaan minulle harvinaista. Myös vuonna 2006 saavuin rapujuhlille, kun olin hipannut aamuun, mutta tuolloin kahden, jopa kolmen juhlapäivän putket olivat normiviikonloppu. 

Nyt sellaisesta palautuminen kestää viikon, eikä sellaisia voi viettää kuin korkeintaan kerran kaudessa.

Moni muukin asia on muuttunut vuodesta 20004 (paitsi rapujengi on pysynyt samana). Vuonna 2005 rapujuhlia vietettiin Töölössä opiskelijayksiössä, jonne haalimme reilu kymmenkunta rapua. En oikein tiedä mistä, koska olen aina kuulunut rapuosaston suhteen juhlien vapaamatkustajiin. 

Enemmän taisimme suunnitella snapsipolitiikkaa. Panostimme ja yksi meistä haki Tallinnasta sixpackin Viru Valgeeta.

Rapuillallisen (joka siis sisälsi pari rapua ja pullollisen viru valgeeta per ääliö) seurauksen osa porukasta eksyi menomatkalla baariin, osa paluumatkalla. 

”Enemmän taisimme suunnitella snapsipolitiikkaa”

Kun rapuporukasta yhden vanhemmat alkoivat rakentaa isompaa vapaa-ajan asuntoa, innostuimme pitämään rapujuhlat siellä. Tuolloin rapujuhlat muuttuivat virallisesti viikonlopun mittaisiksi.

Lisäjännitystä ensimmäisiin mökkirapujuhliin toi rakenteilla olevan talon keskeneräisyys. Ylös parvelle ei oltu rakennettu vielä portaita, joiden paikalla oli vain huojuvat tikkaat. Poreallas oli täynnä sahanpurua. 

Tuon vuoden illallispöydän jälkeisistä tapahtumista on vain villejä arvauksia. Sen muistan, että rapuja oli enemmän kuin edellisellä kerralla. Ilmeisesti myös snapseja, sillä heräsin aamulla heräsin sahanpurun seasta porealtaasta pelkissä bikineissä. Viimeinen muistikuva ennen sitä oli, että olin rapuillallisen jälkeen mennyt puhumaan metsään (!) puhelua.

Yksi meistä oli jollakin keinoin päässyt yläparvelle, josta hän heräsi pelkät alushousut yllä. Hänelläkään ei mitään muistukuvia, miten hän oli parvelle päätynyt, monelta ja minkä ihmeen takia.

Vuonna 2018 päätimme koko viikonlopun kestävien rapujuhlien sijaan aloittaa rapujuhlat kello kaksi iltapäivällä. Kukaan ei sanonut tai kirjoittanut sitä ääneen rapujen Facebook-ryhmässä, mutta aikaisella alkamisajalla oli yksi tavoite; että pääsisimme nukkumaan ajoissa. 

 Juhlat olivat ensimmäistä kertaa myös siirtolapuutarhassa. Yksi meistä oli toteuttanut nyt kolmekymppisenä eläkesuunnitelmansa ja hankkinut siellä oman tontin, ja me muut otimme ilahtuneina vastaan kutsun, koska tässä elämänvaiheessa on kaiken ylimääräisen järjestäminen tuntuu infernaaliselta ponnistukselta. 

Rapujuhla-aamupäivänä mietin synttärivapinoissani, että jos kyseessä olisi lähes mikä muu tilaisuus peruisin.

Onneksi en perunut.

”Heräsin sahanpurun seasta porealtaasta pelkissä bikineissä”

Nauroimme ja puhuimme aivan kuin 14 vuotta sittenkin. Erotuksena vuosien takaiselle söimme kolmen ruokalajin illallisen, potut olivat omalta tontilta. Viru valgeen sijaan kolmea erilaista snapsilajia, joista puoliltaöin oli 2/3 pullosta korkkaamatta. 

Totesin jälleen kerran, että tosiystävien kanssa ei tarvitse alkoholia, jotta voi olla superhauskaa.

Positiivista oli myös, että näissä juhlissa kukaan ei eksynyt matkalla baarin, koska kukaan ei sellaiseen edes kuvitellut menevänsä.  En myöskään kaivannut sunnuntai-aamuna toimenpidettä, jolloin oksensin vodkan ja rapujen yhdistelmää. ’

Viime sunnuntaina pesin pyykkiä.