Greyn anatomia on jo 14 kautta vanha! Sairaalasarjan 300. jakso nähtiin viime viikolla Amerikassa ja on tänään nähtävillä myös meillä Ruutu + -suoratoistopalvelussa.

Koukutuin itse tähän sarjaan, kun odotin toista lastani. Samaan aikaan isäni oli vakavasti sairas ja kiinnostukseni kaikkia sairauksia kohtaan nousi sfääreihin. Kun valvoin öitä vanhassa lapsuudenkodissani, sarjan osat pyörivät läppärilläni tuotantokaudesta seuraavaan. Kuusi vuotta sitten elettiin aikaa ennen Netflixiä, niin kävin aina edellisen katsottuani hakemassa uuden kauden Iisalmen Citymarketista.

Ihan viimeisiä osia katsoin vielä sinä päivänä, kun lapsivedet olivat jo aamupäivällä menneet.

Greyn anatomia on loistavasti käsikirjoitettu sarja. Lääkärit ja kirurgit ovat inhimillisiä ihmeiden tekijöitä ja sairaalan ihmissuhdesoppa sopivan herkullinen. Hahmojen moniulotteisuudesta kertoo se, että jaksoin katsoa heittämällä sarjaa ensimmäiset kymmenen tuotantokautta.

Jo ennen kuin käsikirjoittajat tappoivat Meredithin puolison Derek Shephardin, homma alkoi kuitenkin tökkiä.

Kun päässä on puuroutunut kokonaan kuka hahmoista on ollut kenenkin kanssa, sarja on pyörinyt liian kauan. Hyvä tv-draama alkaa tuntua tuolloin halvalta saippuaoopperalta. Myös siinä vaiheessa, kun katsojasta tuntuu, että liian monta kirurgia on kuollut tai sairastunut dramaattisesti, alkaa touhussa olla tekohengittämisen makua.

Mikään ei enää yllätä – tai tunnu miltään. 

Välinpitämättömyys on rakkauden päättymisen merkki. Sama pätee suhteessani Greyn anatomiaan. Kolmesta viimeisestä tuotantokaudesta olen katsonut jakson sieltä toisen täältä. En katso sarjaa enää kirurgien ihmissuhdesopan, vaan potilaiden tarinoiden vuoksi. Mutta voisin olla katsomattakin. Usein, jos aikaa on, valitse jotain muuta kuin Greytä.

Olen sarjan kanssa eroprosessivaiheessa.

Parasta mitä tässä erossa voisi tapahtua olisi se, että tuotantotiimi ilmoittaisi sarjan päättymisestä. Haluaisin kuitenkin nähdä, miten ex-rakkailleni kävisi. 

Toivottavasti hyvin.

Kirjoitin edelliseen Me Naiset -lehden numeroon jutun Mariela ja Oskari Sarkimasta, parista joka avioeron jälkeen päätti jatkaa ystävinä. Haastattelua oli sinällään helppo tehdä, sillä ymmärsin, mistä he puhuivat. Vaikka jokainen suhde on omansa, niin minulle kävi esikoiseni lapsen isän kanssa lopulta samoin.

Soittelimme ja sovimme koko ajan suhteellisen hyvässä hengessä tytön asioista, mutta noin vuoden kuluttua erosta puhuimme muustakin; työasioista, yhteisistä tutuistamme ja muusta.

Mitä tämä vaati? 

No varmaankin sen, että molemmat olivat hyväksyneet tapahtuneen ja kääntänyt uuden sivun elämässä, jossa tärkein oli lapsen etu. Nostan myös lippistäni nykyiselle aviomiehelleni, joka kuvioon tultuaan jaksoi olla kärsivällinen uudessa tilanteessa, jossa jokainen haki paikkaansa.

Suurin yllätys minulle oli, että eksäni ja nykyinen aviomieheni ystävystyivät. Tästä kiitän Liigaa, Veikkausliigaa ja mitä näitä suomalaisia urheilusarjoja nyt on. Mietin, että mikä asia naisilla olisi yhtä yhdistävä tekijä, josta saisi ensitapaamisella noin luontevasti aikaan molempia aidosti kiinnostavan keskustelun?

En usko, että tällaisessa tilanteessa moni ystävystyy ensinäkemältä. Hyvät välit syntyivät vuosien aikana, pikkuhiljaa. Lähinnä varmaan ensimmäiset vuodet jannut juttelivat urheiluun ja tyttöön liittyvistä asioista.

Kun poikamme syntyi ja kasvoi kävivät he silloin tällöin yhdessä lasten kanssa katsomassa jääkiekkoa tai jalkapalloa. Eivät joka viikko tai edes kuukausi, mutta silloin tällöin, niin kuin monien muidenkin tuttavaperheiden kanssa tehdään nyt erilaisia asioita.

Kerran kun isänsä haki tyttöä kesäloman vietosta Tampereen mummolasta, miehet veivät ennen lähtöä kahdestaan lapset Särkäniemeen, jotta saisin levätä loppupäivän. Totesin tämän ystävälle, jonka kanssa juorusin huvipuistokäynnin aikana puhelimessa. Muistan kun hän hämmästeli tilannetta.

 Miten teillä voi olla tommosta?

Lasteni isät käyvät nykyään pelaamassa sunnuntai-iltaisin samassa porukassa sulkapalloa. Hätätilanteissa auttelemme puolin ja toisin. Kun viime viikolla olin kipeänä lasten kanssa kotona, niin pyysin harkoista tyttöä tuovaa isään hakemaan apteekista särkylääkettä. Nyt siippani työmatkan aikana lapset olivat myös muutaman tunnin esikoisen isällä hoidossa, kun olin valmentamassa. 

Viime keväänä kun esikoisen isällä oli jalka paketissa, kävimme hänelle kaupassa. Koko porukalla olemme käyneet katsomassa yhdessä tytön voimistelunäytöksiä.

Itse en osaa kiinnittää asiaan huomiota, ellei joku sitä erikseen ihmettele.

Viime aikoina olen miettinyt, että pitäisikö minun olla huolissaan, sillä esikoisen isä soittaa useammin tyttöön liittyvistä asioista miehelleni. Ymmärrän, että valitessaan minun numeron, joutuu yleensä kohtaamaan neuroottisen aikatauluttajan, jolta saa jonkunmoisen tehtävälistan.

Ymmärrän, että taipumukseni yriittää hallinoida kaikkea voi olla raskasta kanssaeläjille. Olen aika varma, että miehet joskus naureskelevat tälle keskenään; niin kaun kun se tapahtuu rakkaudella, niin sallittakoon se heille.

Huomenna vietetään isänpäivää. Kaiken jälkeen olen esikoiseni puolesta kiitollinen, että hänellä on kaksi tärkeää isähahmoa elämässään ja vielä bonuksena muutama elämässä aktiivisesti mukana oleva pappa. 75 prosenttia enemmän isähahmoja kuin minulla oli samassa iässä! Toki hän riitti oikein hyvin, mutta en usko, että useampi välittävä ihminen elämässä on haitaksi.

Kippis kaikille itsensä isäksi kokeville ja isiensä lapsille!

kuvakaappaus Gilmore Girls