Vain elämää -ohjelman kuudes kausi päättyy tänään Laura Voutilaisen illalliseen, jonka toki väijyin jo alkuviikosta Ruudusta ennakkoon.

Tälläkin kaudella olen innolla seurannut jokaisen Vain elämää -jakson. Halunnut nähdä, kuinka itsejään juuri nämä artistit pystyvät talossa olemaan. Ja kyllä ne kappaleetkin on aina kuultava.

Jokainen tulkinta ei toki hetkauta ja olen kelaillut välillä lopun biisistä menemään. Kyse ei ole ylimielisyydestä, katsojana toivon jokaisen kappaleen sykähdyttävän ja liikuttavan – myös kappaleen alkuperäistä esittäjää.

Jos niin ei käy, tämä ei ole kauden artistien vika.

Ohjelma on yksinkertaisesti jatkunut liian monta kautta. Tulkinnat alkavat väkisinkin muistuttaa toisiaan. Todella säväyttävää on vaikea keksiä ilman, että se tuntuu laskelmoidulta tai jo joskus kuullulta.

Pöydän päässä istuvalle päivä on toki erityinen, mutta jos artisti ei tunnu katsojasta riittävän isolta, niin tuntuu oudolta kuunnella, kun urasta yritetään tehdä ruudussa isompaa kuin se on omissa silmissä ollut. 

Suomeksi. Ohjelmaan osallistuneita artisteja on liikaa. Pöydän päässä istuvan erityinen asema laimenee joka kerta, kun istujien määrä kasvaa. Tulee fiilis, että kuka suomalainen artisti tuossa ei nyt vielä olisi istunut?

Tällä kaudella koskettavuusongelma on itselläni henkilökohtaisesti  liittynyt kuvauspaikkaan Espanjassa. Monet aktiviteeteista vaikuttavat tuolla enemmän tuotannon kuin tähden itsensä keksimiltä.

Ymmärrän, että tammikuu on helpoin aika järjestää kiireiset artistit yhteen, mutta osa ohjelman koskettavuutta on ainakin minulle ollut se, että ohjelma kuvataan Hirvensalmella lähellä suomalaista luontoa. Että tuolla ne nyt menevät. Meidän tähdet, kaikissa järvissä ja metsissä. Puhjenneessa Suomen luonnossa kuin kuka tahansa meistä. Laulavat laulujaan, jotka kansallisomaisuudeksi lasketaan. 

Tällä viikolla julkaistulla syksyllä nähtävällä seitsemännellä kaudella mukana ovat vanhat jo ohjelmassa nähdyt artistit Toni Wirtanen, Jari Sillanpää, Sanni, Jenni Vartiainen, Kaija Koo, Juha Tapio ja suurimman nosteen ohjelmasta uralleen saanut Cheek. Upeita, paikkansa suomalaisessa musaskenessä vakiinnuttaneita, historiaan jääviä artisteja kaikki.

Ohjelma "palaa" myös kaudella Hirvensalmen maisemiin. Siis palaa vuoden jälkeen, joka on ollut ohjelman sykli koko sen historian ajan. Lähdettiinkö kuudennella kaudella Espanjaan vain, jotta joskus voidaan palata Hirvensalmelle?

Homma tuntuu liian lavastetulta. Jo toisella Vain elämää -kaudella haikailin ensimmäisen perään. Sellaista "katsotaan mitä tästä tulee, mutta vedetään täysillä" -meininkiä ja aitoja kohtaamisia ohjelmassa on onneksi ollut muillakin kausilla, mutta toki monelle supersuosittuun ohjelmaan osallistuminen on ollut keino hakea nostetta uralle. Ja se on ymmärrettävää, kuka meistä ei työelämässä optimoisi, jos se on mahdollista?

Kuitenkin konseptissa, jossa pelataan monella tapaa aitoudella ja persoonalla, itsekorostus ja laskelmointi näkyy vain turhan tehokkaasti läpi.

Tätä taustaa vasten All Stars -kausi tuntuu härskin avoimelta rahastukselta, olkoonkin, että se tehtäneen samoin kuin aikaisemmatkin kaudet. Pelkään, että liika toisto vie myös tunnetasolla pohjan ohjelman ainutlaatuisuudelta. Vain elämää -pöydän päässä istuminen pitäisi olla kerran elämässä kokemus.

Tälle kaudelle on mahtunut myös koskettavia hetkiä. Irinan päivänä itkin silmät päästäni. Nauraakin on saanut, kiitos Samu Haberin. Ja kuka voisi olla pitämättä Robinista? Tänään nähtävän Voutilaisen jakson jälkeen nähdään kesäkuun aikana Nelosella vielä duettopäivät.

kuvat Nelonen

Palasin hetki sitten Helsingin jäähallista, jossa Suomi voitti maailmanmestaruuden. Tamperelainen Minetit-joukkue nousi eilisen alkukilpailun jälkeen kakkossijalta venäläisen Expressian ohi ja vei voiton 0.05 pisteen erolla. Kisat olivat Suomelle monella muullakin tapaa voitokkaat, Olarin voimistelijoiden OVO Team nappasi naisten sarjassa pronssia. Lisäksi Suomelle tuli voitto junioreiden joukkuesarjassa (Minetit Elite) ja maasarjassa (Minetit Elite ja Ovo Jr Team).

Lämmittävintä oli kuitenkin nähdä kaikki sadat Suomen liput ja kuulla yli 7000 katsojan  korvia huumaava kannustus. Hienot naisurheilijat saivat voittaa kotiyleisön edessä, eivätkä jättäneet tilaisuutta käyttämättä. Minettien Suomi100 -teemaa henkivä ohjelma oli huippu-urheilua ja estetiikkaa parhaimmillaan.

Joukkuevoimistelu ja MM-kisat ovat olleet aikaisempaa paremmin esillä mediassa tänä keväänä. Nytkin maailmanmestaruus on nostettu esille suurempien medioiden uutisissa, mutta somessa on hiljaisempaa.

Voittoa ovat hehkuttaneet vain lajia joskus harrastaneet kaverini tai vanhemmat, joiden jälkikasvu on lajin parissa. Peukuttelemme voittoa käytännössä keskenämme.

Muuten on tosiaan hiljaista. Instagramissa kukaan miesjulkimo ei ole vetänyt itseään puolialasti onnitellakseen Minettejä. Henkeen ja vereen urheilumiehet JVG:n VilleGalle ja Jare sekä Jaajo Linnonmaa heiluvat kyllä kuvassa Suomen lipun kanssa #urheiluviikonloppu -hashtagin alla. Raveissa!

Joukkuevoimistelun voi toki osallistujamaiden määrän perusteella kuitata marginaalilajiksi. Mutta niin voi tuomita myös jääkiekon. Jos lätkätermeillä nyt aletaan vääntää, niin Suomi on joukkuevoimistelussa sama kuin Kanada jääkiekossa. Miten saisimme samaa kansallista ylpeyden tunnetta kuin jääkiekossa myös voimistelussa joukkuevoimistelukansaa laajemmalle? Fanikulttuuriinkin olisi ainekset, kun katsoi tänään, mikä määrä hurraavia pikkutyttöjä ja niiden äitejä Nordiksella kokoontui. Isät ja veljet olivat edustettuna hyvin vähäisesti.

Raha tietysti ratkaisee. Mutta myös asenne. Nyt voisi olla hyvä aika ammattimaistaa joukkuevoimistelijan ammatti. Edes sen verran, että maan ( ja todistetusti maailman ) parhaat eivät joutuisi maksamaan harjoittelusta, kisamatkoista, puvuista.

Me lajin fanit voimme taas ostaa fanipaidan ja lipun katsomoon aina tilaisuuden tullen. Naisurheilun tasoa ja kiinnostavuutta voimme nostaa juurikin me. Me naiset.

Onnea vielä Minetit, eli Camilla Berg, Ronja Hakala, Emmi Nikkilä, Venla Niemenmaa, Siiri Puuska, Ella Ratilainen, Adeliina Sulkanen, Milja Vuorenmaa, Venla Lampo, Viivi-Sofia Minkkinen, Jasmine Niemelä.

Mimmit on maailmanmestareita!