KAUPALLINEN YHTEISTYÖ

Kun laivalla kaksi 2,5-vuotiasta pääsee vauhtiin, mitä he tekevät?

Juoksevat pitkin laivan käytäviä.

Kun toinen on hiipumassa, toinen yllyttää ja taas mennään.

Pikkutyypit näyttävät muutaman askeleen edellä kikatellessa paljon isommilta kuin ovatkaan.

Risteilimme keväällä kuopukseni kanssa M/S Gabriellalla ystäväni ja tämän samanikäisen tyttären kanssa. Kuopukselle laivareissu oli ensimmäinen (ellei vatsassa tehtyä matkaa lasketa).

Ohjelma

Tsekkasimme satamasta lähtiessä Viking linen oman sovelluksen kautta lasten ohjelman ja teimme sen mukaan suunnitelman päivien ajaksi. 

Yhdeksi tukikohdaksemme reissun aikana muodostui leikkipaikka, jonne menimme ensimmäisenä iltana heti ruokailun jälkeen. Pallomeri liukumäkineen, peuhutyynyt, leikkikeittiö ja laivan puolesta ohjattu toiminta piti tytöt niin tiukasti klubilla, että välillä saimme lahjoa heitä sieltä monta kertaa pois. Ville Viikinki -tatuoinnit ja itse tyypin tapaaminen olivat pienille jänniä paikkoja.

2,5-vuotialla oli laivalla paljon muutakin hämmästeltävää. Oikeastaan lasten riemu ja ihmetys oli reissussa parasta. Heille jokainen pienikin yksityiskohta; pelikone, laivan disco tai Tax free oli elämys.

Minusta oli ihana antaa huomiota välillä vain kuopukselle, sillä kotona pyrin jakamaan huomion tasaisesti kaikkien kolmen kesken. Ja kun molemmilla reissaajilla – äidillä ja tyttärellä – oli kaveri mukana, niin saatiin risteilystä kunnon miniloma.

Ravintolat:

Arjen luksusta lomilla on se, ettei tarvitse kokata. Varasimme lähes kaikki ruokailut reissun ajaksi laivalta.

Ensimmäisenä iltana menimme perinteisesti laivan Buffettiin syömään, jossa lapset söivät omasta lasten pöydästä niin hyvin pääruokaa (pizzaa, ranskalaisia, kurkkuja ja nakkeja), että jälkiruuat jäivät kesken. Tässä kohtaa mietin, että onneksi meitä aikuisia oli kaksi. Toinen vahti tirppoja ja toinen haki ruokaa.

Aamiasbuffetissa ennen Tukholmaan saapumista vedimme mahat täyteen karjalanpiirakoita ja lettuja, joten selvisimme Tukholman keikasta pienillä välipaloilla.

Junibackenilla vietetyn päivän jälkeen oli vuorossa todellinen tulikoe, nimittäin No name -ravintolan maistelumenu kahden karkaamista suunnittelevan nassun kanssa. Olimme varautuneet koitokseen tyydyttävästi; lasten lehdillä, ladatuilla puhelinten akuilla. 

Menu alkoikin mukavasti, sillä lapsille oli listalla kivoja annosvaihtoehtoja. Kun tytöt söivät lohta ja perunaa, meille tarjoiltiin yhdeksän ruokalajin maistelumenun ensimmäiset kala-annokset.

Ravintolan annokset olivat freesejä, perusraaka-aineista tehtyjä annoksia, joissa ei oltu tingitty fine dinigista. Jokainen annos oli kuin pieni taideteos. Suosittelen tätä ravintolaa ehdottomasti aikuisseurassa tai isompien lasten kanssa matkustaville jomman kumman laivaillan ohjelmanumeroksi. 

Vaikka ravintolan henkilökunta kehitteli tytöille tekemistä, niin loppuvaiheessa ruokailua heidän touhu alkoi käydä viihdykkeistä huolimatta levottomaksi. Tällä kertaa mutsit joutuivat jättämään herkullisen jälkiruuan kesken, sillä halusimme taata ruokarauhan muille illallistajille.

Viimeisen aamun aamiaisen nautimme Food Gardenissa. Oli ihanaa aloittaa maanantai-aamu merellisissä maisemissa skumppalasin kera, vaikka arki puski jo päälle piippaavine puhelimineen.

Arvostin myös aamupalalla tarjottavia smoothieta, joka tuntui laivan herkuttelun jälkeen terveelliseltä vaihtelulta. Viimeiselle aamulle aamupalan tilaaminen venytti minilomaa aina laivan sataman saapumiseen saakka.

Suunnittelen kesälle vuorostaan risteilyä isompien lasten kanssa. Kesälomien aikana lapsille suunnattua risteilyohjelmaa on entistä enemmän. Uskoisin, että meidän tyypit saattaisivat innostua tuosta Itämerilaboratoriosta. 

Haluaisimme lisäksi päästä testaamaan uudistetun lasten buffetin menun, jonka menun on suunnitellut Victor Magdeburg Ruotsin juniorikokkimaajoukkueesta. Lasten buffetpöytään on katettu nyt enemmän myös terveellisempiä herkkuja mm. retikkakierteitä, kanankoipia paahtokastikkeella ja hunajapaahdettuja juureksia. 

Joko teillä siellä on kesälomasuunnitelmat selvillä?

Lisää kesän lapsille suunnatuista risteilyistä täällä.

Edellinen postaus: Rentoutumisen maksimointia Viking Gracella

Tapahtui tällä viikolla.

MTV3 ja C Moren syksyn lehdistötilaisuus oli loppumaisillaan, kun huomaan Onnela 2 -ohjelman ständillä näyttelijä Eero Ritalan. Menen tekemään ziljoonan haastattelun päälle lyhyen haastattelun, jossa kyselen Eerolta, miltä tuntuu koko ajan ottaa enemmän haltuun perheenisän rooleja ja mitä se tarkoittaa.

Kautta rantain hän lopulta myöntää, että ajatus omasta lapsesta kutkuttelee, mutta elämä on hyvää näin. Muutos vauvan tultua on iso, hän sanoo huomanneensa lähipiiristä.

Yhtäkkiä kuulen itseni pääsevän ääneen.

”Oon huomannut, että mun kavereille, jotka on saaneet sen yhden lapsen, on käynyt just näin. Moni tilittää, että on ihan kauheeta, kun ei pysty vaikka menemään enää lähiravintolaan brunssille, kun vaunut ei mahdu ahtaaseen tilaan. Mä sain mun ekan lapsen 25-vuotiaana, enkä oikein ole edes muista tuollaista elämää, enkä kyllä oikein ole osannut kaivatakaan. Mulle jotenkin se lapsen syntymä toi ammatillisestikin selkeän suunnan elämään ja kai jonkunlaisen uuden kirkkaamaan elämäntarkoituksen. Oikeestaan sellainen, identitettikriisi ja pieni ahdistus mulle iski vasta, kun sain pari vuotta sitten mun kuopuksen. Että nyt oon vain se kolmen lapsen äiti, enkä voi enää tehdä elämässä mitään suurta, kun pitää ottaa niin monen tyypin tarpeet huomioon ja aika on koko ajan tiukoilla. Että sinälläänkin sekin on hyvä vaihtoehto, että toteuttaa ensin ammatillisia haaveitaan kunnolla, mutta se lapsenhoito tietysti vaatii enemmän totuttelua, kun on tietynlaiseen itsenäiseen elämään tottunut.”

Tässä vaiheessa yksinpuhelua tajuan, että en tunne Eero Ritalaa yhtään. Todennäköisesti hän ei tiedä edes nimeäni. Saattaa lähinnä tunnistaa kasvoni, että toi on yksi niistä kuvatekstienkirjoittelijoista.

Ei ole siis tavatonta, että juttelen haastateltavien jälkeen haastattelun jälkeen omia asioitani,  mutta yleensä he ovat tutumpia. Ritalasta en ole ikinä tehnyt edes mitään isompaa stooria. Eero kuuntelee kohteliaasti, mutta tuskin vetää johtopäätöksiä tämän sekavan yksinpuhelun jälkeen suuntaan tai toiseen.

”Suunnattoman huolen vastapainoksi lapseni tuovat elämään suurta onnea. Niin suurta, että olen miettinyt, olisinko osannut sellaista ilman heitä luoda tai mistään saada?”

Myöhemmin tajuan, että olen viime aikoina pyöritellyt noita ajatuksia päässäni enemmänkin. 

Olen suhteellisen tyytyväinen uraani, jota olen onnistunut luomaan lasten ohessa. Mutta kolmannen lapsen jälkeen on ensimmäisiä kertoja mieleeni tullut se mutta.

Mutta olisinko sittenkin päässyt kirjoittamaan tai jopa tekemään jossain muodossa talk show`ta edes taustajoukoissa, jos olisin voinut panostaa enemmän uraani? Mutta olisinko kirjoittanut sen kirjan valmiiksi, jos aikaa olisi liiennyt enemmän? 

Rakastan lapsiani yli kaiken. Suunnattoman huolen vastapainoksi lapseni tuovat elämään suurta onnea. Niin suurta onnea, että olen miettinyt, olisinko osannut sellaista ilman heitä luoda tai mistään saada? 

Tein tämän viikon Me naisiin kansihaastattelun Heidi Suomesta. Naisesta, joka oli lopulta alkanut oman onnensa sepäksi.

Näin äitienpäivänä haluaisin lähettää ajatukseni ja nostaa hattuani niille naisille, jotka tahattomasti tai tahallisesti jäävät lapsettomiksi. Joutuneet tai halunneet luoda itselleen merkityksellisen ja onnellisen elämän jotenkin muuten kuin äiteinä. 

Itseäni haluan tarkastella kriittisesti. Ovatko lapset todellinen syy vai tekosyy sille, että ottaisin uusia ammatillisia askeleita?

En suoraan sanottuna kestä sitä, että lapsia käytetään tekosyynä jättää oma elämä elämättä. Mutta olisinko sen kummoisempaa uraa lopulta itsekään tehnyt, jos olisin saanut lapset myöhemmin tai syystä tai toisesta en olisi niitä saanut?

Äitikiirekiire-roolin alle on helppo sujahtaa. Omille tyttärilleni ja toki myös pojalleni haluan tarjota myös naisen mallin, joka uskalsi omistautua välillä myös muulle elämälle ja uralle kodin ulkopuolella. Ja joka oli suunnattoman kiitollinen lapsistaan.

Hyvää äitienpäivää kaikki äidit ja äitiensä lapset!