Olipas dramaattinen tv-ilta. Meillä se oli jäädä väliin, sillä olin jumissa yläilmoissa.

Lentokoneessa kenties..Ehei.

Vaan leikkipuistossa kiipeilytelineessä. 

Kipaisin alkuillasta reippailemaan pienimmän kanssa pakoon sunnuntaiahdistusta leikkipuistoon. 

Kohta ahdistikin ihan joku muu kuin sunnuntai.

Vierailun loppupuolella puolitoistavuotias siirtyi laskemaan liukumäkeä kiipeilytelinehässäkkään. Siirryin perässä, kun tyyppi hetken laskemisen jälkeen siirtyi telineen "isojen" puolelle ja tarrasi kiinni kiipeilyverkkoon, joka johti härpäkkeen korkeammalle osalle.

Keskimmäisellä lapsellamme on vähän korkean paikan kammoa, joten olen tottunut tukemaan häntä, kun hän kiipeää korkeammalle. Nyt avustin huomattavasti nuorempaa minityyppiä samoin ottein. Jotenkin selkärangasta tuli ajatus, että ei se kuitenkaan korkealle kiipeä.

Kun olimme noin neljännellä tasolla tirriäinen yhtäkkiä tarrasi kiinni verkkoon ja kiipesi vauhdilla loput askelmat telineen huipulle. Jäin hetkeksi monttu auki seisomaan verkolle ja katsoin kauhulla ylös. Maahan oli pudotusta arviolta reilu pari metriä ja teline oli kahdesta kohtaa ilman kaidetta. 

Minun oli pakko kiivetä nopeasti perässä.

Nappasin pikkuneidin ja johdatin katon kaiteelliselle puolelle. Turvassa. Huh.

Noniin. Nyt vain laskemme yhdessä pitkän liukumäen alas.

Paitsi.

Liukumäelle johdatti yläilmoilla kapea ja pitkä  lankku, joka oli mahdoton lähteä ylittämään venkoileman tenavan kanssa.

Heiluva verkko – jota pitkin olimme tulleet ylös – ei myöskään tuntunut taapero sylissä mahdolliselta. 

Jäljelle jäi palomiestanko, jota pitkin voisi myös näppärästi liukua lapsi sylissä alas. Jepjep.

Olimme kiipelissä kiipeilytelineessä. Mitään tavallisia portaita telineeseen ei tietenkään ollut, sillä noh. Sehän on kiipeilyteline.

Hyppääminen ei tullut kysymykseen ilman katkenneita luita – omia tai lapsen. 

Yritin tähyillä puiston edessä olevan kaupan pihalle, jos huutaisin jonkun avuksi.

 Ei ketään.

Kuten ei tietenkään puistossakaan.

Taapero näytti ymmärtävän tilanteen vakavuuden, sillä hän ei hermostunut , kun en päästänyt häntä liikkumaan "turvanurkasta".  Virnisteli tyytyväisenä, kun esittelin hänelle eläinten kuvia puhelimesta.

Lopulta oli pakko soittaa miehelle kotiin, että ollaan vähän pulassa. 

Kun mies kaahasi puiston eteen tilanteen naurettavuus konkretisoitui. Näinkin voi todellakin käydä – ainakin meille.

Mutta unohtuipa sunnuntaiahdistus hetkeksi. 

Seuraavien viikkojen aikana tunsin iholla, mitä ruuhkavuodet todella merkitsevät. Olo vastasyntyneen kanssa oli kaksijakoinen; oli joko kiire imettämään vauvaa tai hoitamaan isää. Esikoiselle piti paukkupakkasten keskellä yrittää keksiä tekemistä. Päiväkoti ja kaverit olivat kaukana.

Kuinka paljon sairautta kolmivuotiaan edes olisi hyvä nähdä?

Sitä tuskailin sen verran kun jaksoin.

Suhasin sairaalaan ja takaisin kolmekin kertaa päivässä.

Onnea oli se, että mieheni oli saanut sovittua töistä puoli vuotta kestävän projektin lähikaupunkiin, joten pääsimme kaikki muuttamaan hetkeksi lapsuudenkotiini. Veljeni oli laittanut opintonsa tauolle, isäni naisystävä luovi töistä pidempiä vapaita, joten hoidimme ja vierailimme isän luona sairaalassa vuoroissa. Äitini auttoi lastenhoidossa, niin pääsin sairaalaan välillä myös ilman lapsia.

Olimme päässeet isän hoitamisessa helpolla. Kun isältä joulun jälkeen lähti liikuntakyky, hän joutui suoraan sairaalaan. Suurin osa käytännön toimista hoidettiin siellä ja hyvin. Teimme voinnin huonontuessa pieniä juttuja: syötimme, pesimme hampaita tai kohensimme isän asentoa. Meille ei tullut kertaakaan mieleen, olisiko hän voinut olla kotihoidossa pidempään?

Noina viikkoina mietin omaishoitajia – ja mietin yhä. Virkaa jota varmaan kukaan ei toivo, mutta moni joutuu sen jossain vaiheessa elämässä ottamaan. Vuosiksi. Vuosikymmeniksi. Meidän Via Dolorosamme ei ollut tähän verrattuna mitään.

Onnea oli isän naisystävä. He olivat tunteneet vasta vuoden, kun lääkäri lausui lohduttoman diagnoosin. Kuinka moni oli samassa tilanteessa lähtenyt? Sen sijaan isän naisystävä hoisi häntä rakkaudella loppuun asti. Olen hänelle ikuisesti kiitollinen.

Isän puhe heikkeni voinnin mukana, syöpäsolujen ottaessa vallan yhä uusista osista kehoa. Meidän oli välillä mahdotonta ymmärtää, mitä hän tarkoitti. Tuskastuneena hän osoitteli ympärilleen, kaivoimme sairaalakaapin taskusta milloin rahapussia, avaimia tai lämpimämpää peittoa. Mikään ei osunut yleensä oikeaan. Vuoron vaihtuessa luovutimme arvuutustehtävän seuraavalle.

Muistan yhden illan, kun mieheni tuli töiden jälkeen mukaan sairaalaan. Olimme veljeni kanssa kaksi päivää arvuutelleet, mitä isä tarkoitti. Jotenkin se liittyi kukkiin, joita maljakossa oli sairaalan yöpöydällä. Lähetetäänkö naisystävälle kukkia? Se oli viimeisin arvaukseni. Isä tuhahti tyytymättömänä. Väärin.

Insinöörimieheni mittaili hetken huonetta. Siirretäänkö kukat edestä, että näet ovelle?

K-k-kyllä! Isä melkein hihkaisi voitonriemuisesti.

Hetken aikaa hän näytti melkein onnelliselta. Isän maailma oli typistynyt yhteen sairaalahuoneeseen.

Edellinen