Tällä viikolla olisi tehnyt mieli vain suojautua kaikilta katseilta.

Purskahdat itkuun, kun Ärrän myyjä tarjoutuu avaamaan ystävällisesti ostamasi laastarit valmiiksi, koska kaaduit äsken suoraan nenällesi liukuen ja kerien kauppakeskuksen oven edessä, kun yritit vastata samalla puhelimeen ja hypätä taksista.

Kämmen vuotaa kuudesta kohti verta ja vähän nolona paikkailet tilannetta junalaiturilla.

Se kun lähdet iltayhdeksältä lenkille, jotta pysyisit yön hereillä, jotta saat kaikki tehdyksi ja koska liikuntahan auttaa aina kaikkeen ja itsestä on huolehdittava työputken keskellä. Kun polvenkorkuinen koira pääsee omistajaltaan karkuun ja olet taas rähmälläsi – samat kuusi paikkaa kämmenestä auki, pääsee suusta sellaisia ilkeyksiä, että kolmea koiraansa ulkoiluttava suunnilleen ikäiseni mieshenkilö nieleskelee kyyneleitä.

Jo kotimatkalla hävettää.

Ehkä hänelläkin oli takana vain raskas elokuu.

Kun rakastaa ja tekee kunnianhimoisesti työtään, sitä saattaa haalia välillä liikaa. Tuskin olen ainoa korona-ajan yrittäjä, joka jätti kesälomat minimiin ja tuuppasi elokuulle keväältä siirtyneiden lisäksi kaikki mitä vastaan tuli ja myi vielä vähän päälle.

Varoittelin itseäni ja perhettä, että elokuu tulee olemaan rankka ja hullu. Varsinkin kun synttärijuhlia, ylioppilasjuhlia ja rippijuhlia sekä muuten vain siirtyneitä juhlia tuppasi joka viikonlopun täyteen. Vaikka vedin kuinka rimaa hipoen lastenjuhlat, niin olihan ne järjestettävä -ostettava, siivottava, laitettava, ”kokattava” ja taas siivottava.

Mutta kun aikataulut olivat ylioptimisesti jäsennelty ja mukaan tuli pari muuttujaa (kuten aina tulee), jouduin heräämään usein neljältä aamulla että ehdin tehdä kaiken. Yömyöhään söin ja join kaikkea synttäreiltä jääneitä herkkukasoja. Noilla energiapiikeillä sain tehtyä järkyttävän määrän töitä, mutta pitkässä juoksussa verensokerin heilahtelut ja turvonnut olo ne vasta hyvää ihmiselle tekevätkin!

Mutta kun kuun vaihe, vapauttava syyskuu, alkoi häämöttää, kasautuneet rästihommat liukuivat päivältä seuraavalle. Kotona ärisi stressaantunut äiti, joka poistui työhuoneesta hokemaan vaan pakko saada valmiiksi pakko saada valmiiksi. Aloin kauhistella, että tälläinenkö tästä syksystä tulisi? Vai olinko jossain koronapökkyrässä, oliko minun elämä ollut ennen tällaista hullua juoksemista ja kirjoittamista?

Ei varmaan tarvitse todeta, että en ole ollut viime viikkoina siis mukavin ihminen.

Haastattelin sattumoisin hulluina viikkoina myös  Mikko Leppilampea, joka totesi hyvin, että kun kaikkea on liikaa ja on väsynyt, tulee helposti itsekkääksi, kun kaikki voimat menevät vain selviytymiseen.

Olen itsekin tehnyt hävettävän monta juoksusisääntuloa ja luetellut kiireitäni, aivan kun ne ketään kiinnostaisivat ja toiseksi kiireellä brassailu on vähän noloa. Ja sen kaiken lopputuloksena olin kaksi ensimmäistä syykuun päivää kirjaimellisesti rähmällään. Jäsenet puutuivat öisin, enkä osannut enää nukkua silloinkaan yöllä, kun se olisi ollut muutaman kerran mahdollista.

Ja yrittäjänä kaikista älyttömintä on se, että tästä kaikesta saa syyttää vaan itseään. Tällä kertaa osasin kuitenkin viheltää pelin poikki ennen kuin makaisin taas sairaalassa.

Yrittäjänä on itse tajuttava, kun täytyy pysähtyä – edes hetkeksi.

Ensi viikolla pohdin täällä lisää työssäjaksamista. Mutta nyt yrittäjänpäivän kunniaksi taidan pitää loppupäivän ja vielä huomisenkin vapaata!

Ihanaa viikonloppua kaikille!

kuvat Tiia Ahjotuli

Aivoinfarktin jälkeen olin kaksi viikkoa sairaalassa. Pääsin vähällä.

Suomen julkisesta terveydenhuollosta on todettu, että hoitoon on vaikea päästä, mutta kun sinne pääsee, hoito on erinomaista – näin kävi myös aivoinfarktin kohdalla.

Tuona iltana, kun minulta lähti puhekyky ystäväni luona, ambulanssi saapui paikalle Espoossa noin reilussa viidessä minuutissa. Ennen ambulanssin saapumista puheeni oli palautunut; kohtaus kesti arviolta reilun minuutin. Kun pystyin yhtäkkiä taas muodostamaan sanoja, katsoimme ystävämme kanssa toisiamme epäuskoisina. Mitä juuri tapahtui? 

Kohina pään sisällä ei kuitenkaan hellittänyt. Olin koko ajan varuillani ja jännittynyt, alkaisiko se uudestaan.

Elettiin tosiaan perjantaita, joten ambulanssin ensihoitajilla saattoi olla kiireinen ilta. Minulle he tekivät peruskokeita. Verenpaine; alhainen. Hemoglobiini; alhainen. Alkoholia veressä; nolla.

Ensihoitajien mielestä ei löytynyt mitään syytä lisätutkimuksiin, enkä ollut kauhean innostunut lähtemään keskiyöllä sairaalaan, joten jäin nukkumaan suunnitellusti ystäväni luokse. Saattoi olla migreeniäkin, arveltiin yhdessä ensihoitajienkin kanssa, vaikka sisimmässäni tiesin, että migreenillä ei ollut tapana viedä puhekykyä.

Emme saaneet kumpikaan ystäväni kanssa unta. Päässä tuntui edelleen huteralle. Kroppani alkoi täristä samalla tavalla, kun synnytysten jälkeen. Hampaat löivät kirjaimellisesti loukkua ja kroppa puutui eri puolilta kehoa. Puutumisia minulla oli ollut jo aikaisemmin, mutta olin arvellut sen johtuvan niskan huonosta asennosta ja kivuista.

Seuraavana päivänä ajoin kuopukseni kanssa takaisin Espoosta Järvenpäähän. Mies oli viemässä lapsia kiekkopeliin ja minun oli tarkoitus kirjoittaa ilta kirjaa.

Väsymys, joka painoi päätä vasten työpöytää, oli niin kokonaisvaltaista, että minun oli pakko nukkua välillä. Kirjoitin ja nukuin vuorotellen puolille öin.

Jälkeenpäin mietittynä nuo väsymyskohtaukset eivät olleet minulle uutta. En osannut sanoa, milloin ne olivat alkaneet, mutta ensisijaisesti olin yhdistänyt ne stressaavaan elämäntilanteeseen ja ihan vain ikään.

Seuraavana päivänä jätin ensimmäistä kertaa elämässäni salitreenin kesken. Pyörytti ja oli kokonaisvaltaisesti voimaton olo.

Yritin ajatella toiveikkaasti, että ehkä väsymys johtuu vain huonosti nukutuista öistä, alhaisista verenpaineista, stressin laukeamisesta..

Kun maanantaina yritin kirjoittaa ja homma meni välillä torkahteluksi, oli myönnettävä, että kaikki ei ole kunnossa.

Isän kuoleman jälkeen minulla oli reilun vuoden ajanjakso, jolloin googlasin jatkuvasti omia ja lasten oireita sekä juoksin lääkäreillä ja erilaisissa kokeina. Tuona ajanjaksona googlediagnosoin itselläni useita eri syöpiä ja MS-taudin, jonka jälkeen päätin, että en googlaa enää mitään sairauksiin liittyvää.

Niin en tehnyt nytkään.

Nyt konsultoin ensin lääkärituttua, joka neuvoi menemään ehdottomasti päivystykseen ja nopeasti. Äläkä aja autolla! En viitsinyt mainita, että olin tässä kaksi päivää jo ehtinyt ajella.

Soitin päivystykseen ja minua neuvottiin tulla odottamaan vuoroa. Pakkasin läppärin mukaan ja menin nuokkumaan odotustilaan. Pelkäsin, että julkisella lääkärille pääsemisessä kestäisi ikuisuus, mutta puolessa tunnissa olin yleislääkärin puheilla.

Kerroin perjantain tapahtumat. Lääkäri lähetti minut suoraan Hyvinkään sairaalaan (joka on tämän alueen aluesairaala). Neuvoi ottamaan taksin, autoa ei olisi suositeltavaa ajaa ennen kuin päästä olisi otettu kuvat.

Niin siirryin Hyvinkäälle, jossa olinkin hetkessä potilas. Sain sairaalavaatteet ja sydänfilmiä otettiin tasaisin väliajoin. Tapasin nopeasti lääkärin. Iltaa kohti kävin röntgenissä.

Siinä vaiheessa sairaalakeikka oli kestänyt melkein yhdeksän tuntia ja kulutin aikaa nukkumalla ja kirjoittamalla. Oli vähän huono omatunto, sillä en ollut varma olinko tarpeeksi sairas, että minulla oli varaa viedä yksi päivistyshoitopaikka.

Aamulla istuin taas sängyllä läppäri sylissä, kun edellisenä päivänä pikaisesti tapaamani lääkäri juoksi huoneeseen. Älä nousen, sinulla on ollut aivoinfarkti!

Siitä hetkestä minua liikuteltiin pyörätuolille, ensin neurologian osastolle. Se tuntui hiukan hätävarjelulta; olihan infarktista kulunut yli kolme vuorokautta, jonka aikana olin elänyt lähes normaalisti. Olin kuitenkin kiitollinen, että pääsin hoitoputkeen, joka osoitti, että 35-vuotiaan kohdalla jokainen vaihtoehto tutkitaan ja suljetaan yksitellen pois.

Seuraavan viikon aikana minulta esimerkiksi otettiin niin paljon verikokeita, että suonet vetäytyivät ja tippaa varten tarvittiin aina paikalle nukutuslääkäri. Lisää varjoainekuvauksia, neurologisia testejä, neuropsykologin vastaanotto ja erilaisia sydäntutkimuksia.

Viikon sairaalassa olemisen jälkeen itkin ensimmäistä kertaa – kipeitä suonia! En voinut olla ajattelematta isää, jonka kuulin ainoan kerran valittavan kivusta syöpätaistelun loppupuolella, kun häntä käännettiin sängyssä (kasvaimet painoivat selkää). Mietin pieniä lapsipotilaita, leukemia-ja syöpäpotilaita, joille tiputetaan suoniin myrkkyjä vuodesta toiseen. Miten voin olla näin rikki reilun viikon jälkeen.

En tiedä, oliko vuosien takaisesta luulosairausjaksosta jotain apua, sillä pystyn suhtautumaan infarktiin suhteellisen järkevästi. Tiistaille oli sovittu vain puhelinhaastatteluita, joten keräsin voimia ja aloitin tilanteestani ilmoittelun työasioissa vasta illasta. Jotenkin hävetti alkaa soitella asiakkaille ja jopa Annelle (Kukkohovi), jonka elämäkertaa olin aloitellut tekemään. Että nyt tämmöstä vaivaan, mutta hoidan hommani niin hyvin kun täältä pystyn.

Kaikki olivat hyvin ihania ja ymmärtäväisiä; sain vastineeksi sitä joustoa, jota olin itse työelämässä antanut.

Perheelle ja ystäville ilmoittaminen oli vaikeinta. Yksi ystäväni oli menettänyt kollegansa aivoinfarktille – syyksi epäiltiin liian lujaa työtahtia.

Ja suurin pelko liittyi lapsiin. Miten he selviävät, jos minä en?

Pelkoni lisääntyi siinä kohtaa, kun eräs lääkäri mainitsi, että tarkemmat tutkimukset osoittivat, että minulla on ollut aivoissa infarkti myös aikaisemmin. Ilmeisesti se oli tapahtunut nukkuessa, sillä se oli lähellä toista infarktipaikkaa.

Se selitti loputtoman väsymyksen, joka oli ollut olemassa ennen tätä kohtausta.

Kun ajatukset alkoivat viikkojen sairaalassa olon jälkeen käydä liian synkiksi, pyysin miestäni hankkimaan minulle jotenkin Jenkeistä oikeudet katsoa This is us -sarjan uudet kaudet. Kiitos miehelle ja Amerikan mummille; kivuliaiden kokeiden jälkeen palkitsin aina itseni katselemalla lempisarjani jaksoja.

Pieniä juttuja, jotka veivät pois todellisuudesta, joka huonoina hetkinä tuntui toivottomalta.

Lue myös: Isän kuolema laukaisi syöpäneuroosin

Maailma pysähtyi, kun sain aivoinfarktin