Somesynttäreiden kunniaksi otin kuvan Hannele Laurin kanssa elokuvan kuvauksissa.

Reilu kuusi vuotta sitten olin asiakkaani toimituksessa palaverissa, kun päätoimittaja nosti esiin kukat ja pyysi minua eteen. Olin mennyt joululomalla naimisiin ja toimitus halusi muistaa. Hieno ele, arvostan, mutta toivottavasti ei jää elämässäni parhaaksi saavutukseksi, mutisin kiitospuheeni lomassa.

Osittain vitsiksi tarkoitettu heitto oli minulle kuitenkin totta; kuka tahansa voi minusta mennä naimisiin, ja jollain tasolla en kokenut ansainneeni kaikkea sitä huomiota.

Samasta syystä oli tarkoitus poistaa viime vuonna Facebookin syntymäpäivämerkintä. No se unohtui (onhan tässä vuosi aikaa), samoin kun tänä vuonna tajusin aamupäivällä liian myöhään, että onnitteluiden virta valtaa seinälle. Jokainen niistä tuntuu hyvältä, mutta ihan rehellisesti synttärihehkutukset välillä hävettävät nekin; syntymäpäiväkin kun on meillä kaikilla (tai no karkauspäivänä syntyneillä kai joka neljäs vuosi), joten minulle tulee somesynttäripäivänä myös välillä fiilis, että apua olenkohan muistanut itse ikinä onnitella tuota tai häntä. Ikä ei (aina) hävetä, mutta ansaitsematon huomio kyllä.

Uskon elämässä vastavuoroisuuteen ja somesynttäreissä onnittelut jäävät väkisinkin toispuolisiksi. Varsinkin, kun Facebookin käyttö ainakin omalla kohdalla vähenee koko ajan.

Siitä huolimatta ja juurikin siksi haluan kiittää kaikkia ihania onnitteluista. Siitä, että otitte kesäkuisena keskiviikkona aikaa kaaoksen tai auringonoton keskellä ja muistitte minua. KIITOS <3

Toki se, että saa ja on saanut elää on maailman suurimman kiitollisuuden aihe, ja olen juhlistanut toki vähän isommin pyöreitä ja puolipyöreitä. Olen myös miettinyt, että pitäisikö minun hehkuttaa jotenkin enemmän somessa lasteni syntymäpäiviä.

Tietenkin ne ovat jokaisessa perheessä suuri asia, ja välillä mietin, että olenko asian suhteen julkisesti jotenkin pidättyväinen? Tiedän, että minä (ja moni muu) arvostaa ja rakastaa lapsiani, mutta tarkoittaako oma yleinen sosiaalinen synttärihäpeilyni sitä, että arvostan itseäni omana itseäni vaan aina suoritusten kautta? Eikö koko ihmisarvon koko perusta kai liity siihen, että jokainen ihminen on sinällään arvokas, mutta minusta yhä onnittelut täytyy ansaita.

Siinäpä mietittävää samalla kun lähden elelemään kohti 38 ikävuotta. Ikähän itsessään on vain numero. Siitä muistutti Hannele Laurikin tänään Ylöjärvellä 70 on vain numero -elokuvan kuvauksissa.

Tom of Finland -elokuvahanke alkoi viisi vuotta sitten. Ehkä siksikin tuntuu, että elokuvasta on puhuttu ikuisuus. Helmikuussa Dome Karukosken ohjaama kuvaus Tom of Finland -taiteilija Touko Laaksosesta (1920 -1991) saa vihdoin ensi-iltansa. Se on osa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden ohjelmistoa.

 Elokuvassa Touko (Pekka Strang) palaa kotiin rintamalta palveltuaan isänmaataan sodassa. Elämä sodan jälkeisessä Suomessa osoittautuu raskaaksi. Homoseksuaalisuus on laitonta ja luokitellaan sairaudeksi, joten Touko joutuu salaamaan rakkaussuhteensa Veliin (Lauri Tilkanen), joka muuttaa Toukon ja Kaija-siskon (Jessica Grabowsky) vuokralaiseksi. Lopulta mainostoimistossa työskentelevä Touko löytää kaipaamansa pakotien kuvataiteesta. Hän alkaa piirtää lihaksikkaita, vapaita ja estottomia, nahkavaatteisiin pukeutuneita homomiehiä.

Vapautta ja ymmärrystä taiteelleen Touko etsii ensin Berliinistä, sitten Los Angelesista, mikä osottautuu ennakkoluulottoman ilmapiirinsä vuoksi Toukolle paratiisiksi. Siellä hän saa myös Tom of Finland -taiteilijanimellä signeeramilleen teoksille arvostusta. Lopulta niistä tulee ajattoimia, inspiroivia symboleita ja osa vallankumousta seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksien puolesta. 

Tom of Finland on tarina vapaudesta, rohkeudesta ja rakkaudesta. Se on myös katsojalle – osittain traaginenkin- ajankuva homosuhteiden epätasa-arvosta rauhanajan Suomessa. Katsoja hengittää tätä rintaa puristavaa pelkoa päähenkilöiden kanssa. Ymmärtää tuskan paljonpuhuvista katseista. Samalla Touko maalaa taiteensa kautta valkokankaalle iloa. Iloa ja oikeutta hyväksyä itsensä ja seksualisuutensa.

Sanavapauden lisäksi elokuva kannustaa suhtautumaan seksiin häpeilemättä. Se oli myös yksi Touko Laaksosen tärkeimpiä viestejä, mikä on jäänyt hänen taiteensa kautta elämään.

Usean vuosikymmenen läpi Toukon tarinaa kuljettava Pekka Strang arvioi elokuvan lehdistöpäivässä, että hänellä on ollut käsissään elämänsä rooli. Ja sen hän todella tekee vahvana ja suoraselkäisenä, mutta inhimillisenä edelläkävijänä.

Dome Karukosken tarkka henkilöohjaus näkyy elokuvassa muutenkin vahvoina, inhimillisinä ja osuvina roolisuorituksina.

"Katsoja hengittää rintaa puristavaa pelkoa pääparin kanssa"

Karukoski kertoi, että kansainvälisessä tuotannossa jokaisella maalla on oma näkemyksensä, kuinka elokuva pitäisi tehdä. Myös monilla Toukoa fanittavilla ihmisillä on omat odotuksen elokuvan suhteen. Näiden paineiden ristitulessa Karukoski on saanut pidettyä oman kiinnostavan kerronnan yllä. 

Tom of Finlad on monikansallinen tuotanto; sitä on kuvattu niin Espanjassa, Berliinissä kuin Amerikassakin. Moni pääkuvauspaikka oli Göteborgissa. Näyttelijöitä tuotannossa on kuudesta eri maasta. Kansainvälisyys ei hypi elokuvassa silmille; se on kiinnostava ja luonnollinen lisä – sekä hyvin iso osa Toukon tarinaa. 

Elokuvan  jälkeen täytyy hetki nieleskellä. Tulee vahva halu tietää Toukosta ja Velistä lisää. Elokuvan tekijät ja näyttelijät kertoivat, että tietoja on ollut saatavilla hajanaisesti. Suurin osa parin tunteneista on kuollut. 

Suurimmat tregediat tässä rakkaustarinassa liittyvät sen salailuun. 28 yhdessä eletyn vuoden jälkeen Toukon nimeä ei lukenut Velin kuolinilmoituksessa. Toukon perhe – ja koko Suomi – sai vasta tämän kuoltua tietää, että Touko Laaksonen on maailmankuulu Tom of Finland -taiteilija. Velin Touko esitteli perheelleen loppuun asti miehen kämppiksenä.

Tom of Finland esitetään tänään ensimmäistä kertaa yleisölle Göteborgin kansainvälisillä elokuvajuhlilla. Suomen ensi-ilta 24.2