Äitiyts on etuoikeus, mutta silti välillä on hhyvä rentoilla.

Sen piti olla täydellinen, vain minulle omistettu tv-hetki.

Kaksi nuorinta olivat jo sängyissä, ehkä jo unilla. Esikoinen yökylässä kaverilla (kuten puolet koko joululomasta). Olin saanut illan aikana järjestettyä viimein makuuhuoneen kaapit. Ne olivat valmiina loman jälkeen alkavaan työkevääseen. Ensimmäistä kertaa koko joululoman aikana oikeasti toteutin suunnitelmani ja laitoin makuuhuoneessa kynttilän palamaan. Jouluvalojen kanssa lepattava kynttilä teki huoneesta kliseisen tunnelmallisen.

Tässä sitä nyt oikein suoritetaan rentoutumista.

Edessä oli jokapäivänen tunti täysin omaa aikaa, jolloin teen juttuja, joissa saan tehdä juuri sitä mikä itselle tuntuu siinä tilassa mahdolliselta tai tarpeelliselta. Olin yrittänyt noudattaa tätä hyvinvointigurujen suositusta koko viime syksyn.Joululomalla omat hetket venyivät päikkäreineen muutamankin tunnin mittaisiksi. Tuona ilta ehdin kuitenkin katsoa Onnelan kolmannen kauden kolmatta jaksoa muutaman minuutin, kun ovelta kuului klassinen.

Äiti mä en saa unta.

Vinkkaan lasta tulemaan viereen irroittamatta katsetta ruudusta.

Jatkan ohjelman katselua.

Lapsi pyörii vieressä.

Lähes kaksitoista vuotta vanhemmuutta on tehnyt sen, että turhaudun vaan äärimmäisessä (työ)kiireessä lasten keskeytyksistä. Paitsi heidän keskinäisestä riitelystä.

Nyt keskimmäisellä taitaa olla alakerrassa yksinäistä, kun isosisko on yökylässä. Lapsen rytmi on lomavalvomisten ja omienkin yökyläilyjen jälkeen aivan sekaisin. Olisi pieni ihme, jos tämä olisi nukahtanut nyt kymmeneltä, kun ovat parhaimmillaan kukkuneet kolmeen yöllä jouluvieraiden kanssa.

Kännykältä vilkkuvan Poutaniemen draaman rikkoo hetken kuluttua kysymys.

Miten home syntyy sinne kouluihin?

Ölisen puolihuolimattomasti jotain mikrobeista ja huonosti tehdyistä eristeistä. Sanon myös, että totuuden nimessä en osaa edes selittää tarkkaan koko kemiallista (?) prosessia. Olen jo ohjaamassa lasta olohuoneeseen kysymään tästä tarkemmin isältään, kunnes havahdun. Hetkinen. Kahdeksanvuotias poikani uskoo, että minulla on asiasta näkemys. Lisäksi hän haluaa selvästi jutella ja on hakeutunut seuraani. Laitan ohjelman pauselle ja siirrän kännykän sängyn viereen.

Jokin sanoo, että tämä hetki on liian arvokas hukattavaksi.

Niin kuin se onkin. Homeesta (tai sen googlaamisesta) siirrymme keskustelemaan alkuräjähdyksestä ja miksi jotkut ihmiset tuntuvat ärsyttäviltä. Kun lapsi tivaa, kuinka monta poikaystävää minulla on ollut meinaan tikahtua nauruun. Mitkä niiden nimet on, kerro, kerro!

Nauramme lopulta vedet silmissä, aika katoaa.

Pian 12 vuotta äitinä on opettanut, että omaa aikaa saa aikatauluttamalla. Mutta jääkö niissä tilaa spontaaniudelle?

Tuona hetkenä, kun pyyhin naurun kyyneleitä silmistä, tajusin että juuri siinä painottomassa tilassa, sen hetken aikaa,olin onnellinen. Samassa konkretisoitui, että toi mun lapsihan on jo aika iso, fiksu ja hiton hauska tyyppi.

Viime aikoina poikkeustilassa – jos on välillä kiristelty välillä, niin olen joululomasta viisastuneena onneksi ottanut välillä myös lasten  kanssa kopin näistä spontaaneista hetkistä. Aina siihen ei ole voimia tai aikaa, mutta yritän mahdollisimman usein, että olisi.

Ajankulu yllättää silloin joka kerta – tunneissa, joskus vuosissa.

Huomenna on yhdestoista äitienpäiväni äitinä.

Hyvää äitienpäivää kaikki äidit ja äitiensä lapset!

Jossain vaiheessa jokainen vanhempi havahtuu siihen.

Milloin olin viimeksi yksin kotona pidempään kuin muutamaa satunnaista hassua tuntia? Ja. Mihin hemmettiin olen käyttänyt kaiken vapaa-aikani ennen lapsia?

Teen paljon töitä kotona, jossa vietän myös paljon aikaa keskenäni. Tämä tarkoittaa myös sitä, että työn ja vapaa-ajan suhde on hyvinkin häilyvä. Toisin sanoen, kun vapaa hetki tulee, kaivan helpoisti läppärin esille ja jatkan helposti loputonta mailirumbaa. Tai sitten sitä loputonta siivoamista, lapsille ei kai voi liikaa antaa huomiota myöskään. Kun lapset ovat kotona, tasapainoilen usein  ihan konkreettisesti työn ja lasten välillä. 

Enkä koe olevani mikään oman elämäni työmarttyyri; kun olen ansainnut vapaapäivän, osaan sellaisen myös organisoida ja pitää. Isken perheen kanssa pidettävän vapaapäivän tai kaksi joka viikolle kalenteriin.

Mutta entäpä vapaapäivä yksin kotona? 

Syksyllä vietin sellaisia jopa kaksi peräkkäin. Noh. Viikonloppuun sattui yhdet synttärit ja kasasin sille myös kertyneet rästityöt, joten se meni aika lailla juoksemiseksi, joka ei juuri arjesta poikennut. Paitsi sai nukkua pitkään, joka on tietysti aina luksusta.

Keväällä, kun siippa kertoi lähtevänsä poikien kanssa yli viikon kalareissulle, esitin vaatimuksen; meikälle yksi vapaa viikonloppu. NYT. Olin sen tarpeessa. Lisäksi lupasin itselleni yhden asian. En tarttuisi läppäriin. Halusin testata, mitä olen puuhaillut elämässäni aikaa ennen lapsia, jolloin hoidin työt työaikaan työpaikalla. Eli viimeksi vuonna 2008.

Täytimme vasta ystävieni kanssa Aikuiset ystävät -kirjaa, jossa lasketaan lopuksi aikuispisteet. Laskin huvikseni ne kuluneelta viikonlopulta.

Mikä ei mennyt niin kuin kymmenen vuotta sitten?

PERJANTAI

Minulla oli illalla muutamia kavereita etkoilemassa ja juhlimme tappiin Helsingin yössä. Tämä kuulostaa hyvinkin elämältä ennen lapsia, tosin olen yrittänyt järjestää itseni tasaisin väliajoin viihteelle myös aikana jälkeen lapsien.

LAUANTAI

Heräsin aamulla pienessä päänsäryssä kello kymmenen. Huokaisin helpottuneena, että se oli niinkin paljon. En yleensä pysty nukkumaan enää nykyään kovin pitkään (aikuipiste 1), varsinkaan valoisampaan kesäaikaan. Miten ihanaa olikaan nukahtaa uudelleen tietäen, että koko päivään ei mahdu mitään velvotteita. 

Iltapäivällä hain Hesarin postilaatikosta ja siirryin sen kanssa terassille. Some ja puhelin on täynnä viestejä. Olisi Löylyn synttärit, Suomen lätkän semifinaalipeli. Osa oli jo jatkamassa edellistä iltaa terassilla. Tulee levoton olo, pitäisikö lähteä johonkin, kun on upea sääkin?

Vaikka viihdyn hyvin yksin, ymmärrän hyvin, miksi usein lähdin viikonloppuna ulos, jos minulla ei ollut työhön tai jumppajuttuihin liittyviä menoja.

Pakotan itseni siivoamaan keittiön juhlien jäljiltä (tästä toinen aikuispiste, ennen juhlien jäljet saattoivat jäädä seuraavaan viikkoon). Lähden kävellen kauppaan, sillä haluan lämpimästä säästä mahdollisimman paljon. 

Ulkona on niiiiiin kaunista. Suhteessa luontoon olen muuttunut sitten nuoruusvuosien. Nykyään jaksan jäädä ihmettelemään ja hengittelemään heräävää luontoa, kaunista ilmaa. Nuorempana kiinnosti lähinnä, oliko sää tarpeeksi hyvä auringon palvonnalle (aikuispiste 3).

Kaupasta tullessa juttelen naapureiden kanssa edellisestä illasta. He kutsuvat katsomaan Suomen peliä heille. Sanon yrittäväni olla keskenäni (aikuispiste 4). Teen perjantailta jääneestä lohesta kattilan savulohipastaa, josta riittää ruokaa sunnuntaille koko perheelle (aikuispiste 5).

Syön hiilihydraatteja ja sokeria laskematta kaloreita (aikuispiste 6). Parikymppisenä laskin koko ajan kaloreita, enkä kuuna päivänä olisi kokannut itselleni tälläistä sapuskaa.

Orpo olo iskee oikeastaan ensimmäisen kerran, kun Suomen peli alkaa. En ole koskaan katsonut tärkeää MM-ottelua yksin. Puhelin piippaa, sillä moni kaverini tietää, että pohdin yhä lähteäkö vai ei. Yksi ystävä lähettää kuvan drinkkilipuista, jotka pitäisi tuhota kuluvan illan aikana. Köyhänä toimittajaharjoittelijana tuskin olisin kieltäytynyt ilmaisesta illasta. Nyt haluan juosta aamulla lenkin, joka ei kyllä juhlineena onnistu (aikuispiste 7). Yritän juoda lasin skumppaa, mutta oksennus tulee melkein kurkkuun. Meikäläisestä ei ole enää monen päivän hippailuun (aikuispiste 8).

Peli näyttää kääntyvän Ruotsille, menetän siihen mielenkiintoni. Kannan lukematta jääneet lehdet sohvalle ja lueskelen niitä kunnes nukahdan kello 22 (aikuispiste 9). Siirryn yöllä sänkyyn, jossa nukun aamuun. Laitan kuitenkin herätyskellon soimaan, että ehdin juosta lenkin, jotta ehdin myös tekemään päivän muut velvoitteet (10).

SUNNUNTAI

Aamulla olen vähän helpottunut, kun päivän ohjelma on selkeä. Lenkki, blogikirjoitus ja junalla muun perheen luo juhlimaan anoppia ja kummipoikaa.

Viikonloppu osoitti, että täysin mummoutunut en vielä ole (hei juhlinta aamuun Skohanissa), mutta aikuispisteet 10/16! Ja epäilykseni vapaa-ajasta ennen lapsia osottautui oikeaksi: en ole käyttänyt aikaani sen ihmeemmin mihinkään. Mikä sekin on välillä ihan hyvä asia.

Mahtavia hetkiä kaikille viikonloppuun, yksin tai porukassa! Ja onnea Artistryn tuotepalkinnon voittaja Pauliina Laaksonen ! Voit laittaa minulle yhteystietosi ja postiosoitteesi sähköpostiin empuntemputjatarinat@gmail.com 🙂