Kun olin 8-vuotias, minulta leikattiin lonkka. Leikkaus tapahtui ensimmäisen ja toinen luokan välisenä kesänä. Edessä oli pitkä kesäloma keppien kanssa levossa, joten vanhempani heltyivät ja meille ostettiin Nintendo! Olin pelannut naapurissa Super Mario Bros ykköstä ja tuntui epätodelliselta, että minulla laite nyt ihan omassa huoneessa – ja voisin pelata sitä käytännössä lähes milloin halusin!

Super Mario olikin sen kesän pelastus. En saanut varata jalalle – saati uida tai juosta, joten alkuviikkoina kavereita kokoontui usein meille pelaamaan. Kenttien läpäiseminen oli koukuttavaa, loppukesästä pääsimme jo kokeilemaan onneamme viimeisen kentän lohikäärmettä vastaan. Pelistä uusien paikkojen ja toimintojen löytyminen oli palkitsevaa.

Kesäloman jälkeen peli kuitenkin jo pitkästytti. Sen jälkeen pelasimme nintendoa ehkä kerran viikossa, joskus unohdimme sen olemassaolon kuukausiksi.

Olimme noin kymmenen, kun Supemario 3 -peli tuli kaverini kotiin. Pelisessioita oli taas useammin. Muistan kuinka muutaman kerran aloitimme pelata heti herättyämme ja pelasimme koko päivän. Ne olivat ihania kiireettömiä lapsuuspäiviä. Noissa päivissä pelaaminen oli kuitenkin kokonaisuudessa hyvin pienessä murto-osassa. Harrastimme kaikenlaista eri urheiluseuroissa, mutta oli kaikki maailman aika tehdä myös paljon muuta; leikkiä lähimetsässä, hypätä suksilla pulkkamäen minihyppyristä, pelata liikaa korttipelejä, sisustaa barbeille kotia, penkoa lehtiroskiksia ja katsoa Kauniita ja rohkeita. Joskus ihan parasta oli käydä yhdessä kirjastoautossa ja lukea yökylässä kirjoja siihen asti, että molemmat nukahtivat.

Poikani on nyt 8-vuotias, siis samanikäinen kuin minä aikoinaan Nintendon saadessa. Meille on hankittu muutama joulu sitten Playstation, jolla hän pelaa silloin tällöin urheilupelejä (NHL ja FIFA). Mielestäni hänen suhde peleihin on ollut terve. Joskus hän saattaa pelata niitä useamman kerran viikossa, toisinaan laite on unohtunut kuukausiksi. Ihan kuin minä supermarioni kanssa lapsena; hän pelaa änäriään välillä yksin, välillä kavereidensa kanssa. Esikoistani pelit eivät ole juuri kiinnostaneet. Meillä on Singstar, jota hän on laulanut uutuudenviehätyksen jälkeen kavereidensa kanssa ehkä kerran kaksi vuodessa. Sotapelejä meillä ei ole, koska ne ovat mieheni mielestä lyhyesti tiivistettynä saatanasta. Olen suhtautunut itsekin niihin skeptisesti. Ensinnäkin niiden väkivaltaisuuden vuoksi. Toiseksi en halua että lapsi koukuttuu peleihin liiaksi, kun ruutuaikaa tulee jo pelkästään kännykällä olosta.

Kun ensimmäinen luokka alkoi viime syksynä, poika alkoi puhumaan yhä useammin Fortnite-pelistä. Siihen asti peli oli näkynyt meillä lähinnä tansseina, joita pelin kautta on lanseerattu (ymmärtääkseni juuri flossaus on levinnyt Fortniten kautta). Luulinkin alkuun, että kyseessä on joku näistä hyvän mielen aktiivipeleistä, kunnes kävin lukemassa pelin esittelyn: Maailma on tuhoutunut, vain 2 prosenttia väestöstä on elossa, jotka eliminoivat toisiaan ampumalla. Ei kiitos.

Syksyllä Fortnite tuntui kuitenkin tulleen osaksi lähes kaikkien pojan kavereiden elämää. Peli- ja ulkoilukaverit pihoilta vähenivät. Lapsi kipuili asian kanssa muutamia kertoja, mutta kun yleensä keksivät porukalla muuta tekemistä, annoin asian olla. Kun koulun joulujuhlan näytelmässä tonttu totesi, että aiomme pelata koko joululoman Fortnitea ja koko lapsilauma hörähti nauramaan, mietin että onko pelin pelaaminen sittenkin sukupolvikokemus? Jääkö lapsi paljosta paitsi, kun peliä ei meillä ole? Jääkö hän joidenkin kaveriporukoiden ulkopuolelle? Lopulta lupasin harkita asiaa, ehkä kesäloman alussa, jos kouluhommat sujuisivat mallikkaasti.

Nyt sitten hiihtolomalla katsoin Yle Areenan Logged in -dokumentin. Kiitelty ja kauhisteltu dokumentti kertoo viidestä syrjäytyneestä suomalaisesta nuoresta miehestä. Heidän kohtalossa itkettää kaikkia yhdistävä tekijä; kiusaaminen (on se nyt ihme, että sitä ei saa tällä tieto-taidolla kitkettyä pois!!!). Ja kauhistuttaa arjen hallinnan ongelmat (homehtuneet patjat, lattiasta kattoon sotkuiset asunnot, vuorokausirytmin puuttuminen) sekä peliriippuvuus, jonne kukin heistä vajoaa yhä syvemmälle ongelmien kasautuessa. Samalla katson lätkäleiriltä tullutta poikaa, joka juoksee kaverinsa kanssa ympäri asuntoa (komennan alas, kun hyppivät meidän sängyllä) ja sitten he katoavat ulos pelaamaan sählyä. Sisällä he pelaavat erän jalkapallopeli FIFA:aa ja sitten siirtyvät kylpyhuoneeseen räjäyttämään mehupurkkeja (älkää kysykö enempää). Haluaisin lapsen suhteen pelaamiseen pysyvän juuri tuollaisena; yhtenä kivoista ajanviettotavoista. Ei koko elämää ja sen rytmiä määrittävänä tekijänä.

Toisaalta, jos lapsi olisi peleihin addiktoituvaa sorttia, olisiko hän koukuttunut jo urheilupeleihin? Tosin kun kerran lapsen sairauspäivänä testasin kuinka kauan hän pystyy katsomaan Youtube-videoita (joissa pääasiassa katsotaan kun muut pelaavat) niin kesti yhdeksän tuntia, kunnes käskin sammuttaa television.

Enkä nyt tosiaan usko tai väitä, että kovin monesta tällä hetkellä paljon pelaavasta tulee niin sanotusti syrjäytynyt peliriippuvuuden vuoksi. Muutamista tullee myös pelisuunnittelijoita, jotka tahkovat miljoonia. Suurimmasta osasta varmaankin taas kelpo kansalaisia, joiden puolisot saattavat repiä jossain kohtaa hiuksia päästä, jos kumppani pelaa liikaa.

Mutta vaikka kuulostan kukkahattuilijalta kirjoitan kuitenkin; nykyajan viihdetarjonnan kanssa saa olla varuillaan. Kyllähän sitä itsekin tietää, miten vaikea on lopettaa Netflix-sarjaa kesken, vaikka järki sanoo, että aamulla on aikainen herätys. Ja on ymmärrettävääkin, että kun elämä potkii päähän niin helposti hakeutuu sellaisen tekemisen pariin, jossa viihtyy ja siitä saa lohtua.

Jokaisen pitää saada tehdä mistä tykkää, toteaa yksi Logged in -dokumentin miehistäkin. Totta kyllä, mutta sen sijaan pitää huolehtia myös ikävistä velvollisuuksista. Dokumentti puhutteli minua niin paljon, että näytin itse asiassa nyt loman päätteeksi kaksi ensimmäistä jaksoa 11-ja 8-vuotiaille lapsillemme.

Tämän takia meillä on säännöt ja äiti on tarkka pelaamisen suhteen. Ja toiseksi, tämän takia ketään ei saa jättää ikinä yksin, saati kiusata.

Muun muassa tällaisia asioita sanoin ääneen keskustelussa, jonka jaksojen jälkeen kävimme lasten kanssa.

Fortniten hankkimisesta emme tosin päässeet edelleenkään loman aikana yksimielisyyteen.

kuva YLE

Kyllähän kaikki tätä nuorta herraa seuranneet sen tiesivät. Silti välillä Vain elämää -ohjelmaa katsellessa niitä ei voi olla ihastelematta.

Nimittäin Robin Packalenin käytöstapoja. Tasapainoisuutta. Positiivisuutta. Tervettä itsetuntoa, joka on kestänyt supersuosion. 

Tapasin Robinin ensimmäisen kerran, kun Frontside Ollie -talvi oli kääntymässä kevääksi. Vilkkaan oloinen nuori mies, mukava lapsi. Muuta en muista ajatelleeni.

Jannu ei jäänyt kuitenkaan povailuista huolimatta yhden hitin ihmeeksi.

Tuli uusia hittejä, elokuva, kiljuvia fanilaumoja.

Vuodet kuluivat ja jossain vaiheessa havahduin; toi Robinhan on todella mukava tyyppi. Eikä oikeastaan enää edes lapsi. Haastattelujen sävy vähän vakavoitui. Varmaan vuosia olen pitänyt Robinia ikäistään vanhempana. Hänestä oli tulossa myös haastateltava, jota oli aina vilpittömästi kiva nähdä. 

Robinin käytöksessä ei nimittäin ole (edes piilevää) itsekorostuksen häivää. Jos joku juttu on onnistunut, hän näyttää iloitsevan siitä, mutta se ei ole hänelle itseisarvo. Kiva kuulla. Aijaa, no kiitos paljon. 

Kiltteyskin on säilynyt matkan varrella. Katsojat saivat todistaa tätä, kun Nikke Ankaran päivänä piti räpätä. Robin ei kyennyt solvaamaan kollegaansa.

Oon ihan liian kiltti tähän.

Varmaan jokainen vanhempi toivoisi, että voisi kasvattaa lapsen, joka olisi yhtä tasapainoinen ja myönteinen. Robinista näkee  kilometrien päähän, että hän ei oikeasti pidä itseään yhtään parempana kuin ketään muitakaan. Todella monella supermukavalla tähdellä epävarmuuden tuoma itsekorostus pilkistää usein jossain kohtaa. Robinilla ei koskaan.

Robin tuntuu suhtautuvan takaiskuihin tai kehitysehdotuksiin Vain elämää -pöydässäkin nöyrästi. 

Vain elämää -kausi onkin avannut lisää Robinin taustoja, kun illallispöydässä on ihmetelty ihmepojan tasapainoisuutta. 18-vuotias tyyppi ottaa myös kollegoidensa kuittailut huumorilla. Hän kiittelee moneen kertaan vanhempiaan.

"Mun äiti on sanonut, että koulu on tärkeä joo, mutta ei niillä numeroilla mitään lopulta tee. Ne sosiaaliset taidot on elämässä kaikkein tärkeintä, sillä mikään ei ole elämässä niin vaikeaa kuin ihmissuhteet."

Aika viisas mutsi. Mitä kasvatusoppaita teillä on luettu?

Enkä tarkoita tällä, että haluaisin lapsistani kasvavan supertähtiä. Toivoisin vain, että mitä ikinä he alkavat isona tekemäänkään, he osaisivat kohdella ihmisiä, joita he kohtaavat tasavertaisesti. Takaiskujenkin kohdalla osata nähdä asioissa hyvät puolet.  Silti pyrkiä tekemään aina parhaansa.

Tiedetään. Malli tähän kaikkeen tulee kotoa. Omasta käytöksestä, esimerkistä. Olisikohan meillä aikuisillakin Robinilta jotain opittavaa?

Vain elämää -kausi alkaa olla loppusuoralla. Katsoin viikonloppuna Samu Haberin päivän, jäljellä on enää Laura Voutilaisen päivä sekä duettohommat. Millainen kausi on teidän mielestänne ollut?

kuvat Nelonen