Kaupunginteatterin aulassa voi ottaa valokuvia Lari Halmeen, tai siis Philin, pahviversion kanssa.

Eilen ensi-iltansa saanut Helsingin Kaupunginteatterin Päiväni murmelina -musikaali lähtee kovista odotuksista.

Teatterin kaksi edellistä musikaalia; Kinky boots ja yhä ohjelmistossa oleva Pieni merenneito ovat nousseet sekä hiteiksi ja aikansa suurmusikaaleiksi. Päiväni murmelina -ohjaajana löytyy sama mies näiden kahden musikaalin takaa; Samuel Harjanne, joka on noussut eittämättä Suomessa musikaaliohjaajien kärkinimeksi.

Päiväni murmelina ei voisi osua paremmin aikaan. Alun perin elokuvana vuonna 1993 esitetyssä teoksessa meteorologi Phil Connors joutuu juttukeikalle pikkukaupunkiin raportoimaan murmelipäivästä. Todellisuudessakin Punxtatawayneyssa 2.helmikuuta järjestettävässä juhlassa ennustetaan kevään sää murmelin varjon mukaan.

Tarinassa Phil herää joka päivä tuohon samaan, helmikuun toiseen, aamuun. Ensimmäinen puoliaika on ammattiteatterin tapaan sujuvaa musikaalinäytäntöä, mutta vasta toisessa näytöksessä homma lähtee lentoon.

Lari Halme on ilmiömäinen näytellessään pieniä eleitä myöten ensin epäystävällistä ja nuivaa Philiä, joka etsii syytä, miksi ja miten juuri hänen on elettävä tämä sama päivä uudestaan. Toisessa näytöksessä myös muiden kaupunkilaisten roolihahmojen tarinat alkavat avautua, mutta Philin rooli on niin keskeinen ja kantava, että muiden tarinat jäävät pakostakin ohuemmiksi.

Päiväni murmelina on hyödyntänyt ilmeisesti Pienen merenneidon näyttämötekniikkaa, sillä tässäkin teoksessa katsojaa viihdytetään silmänkääntötempuilla, jotka tekevät muutamista musikaalin kohtauksista lähes elokuvamaisia ja viihdyttäviä.

En itse muistanut tarkasti elokuvan syvintä sanomaa, vaikka viime keväänä päivääni murmelina tuli hoettua enemmän kuin koskaan, joten koin ahaa-elämyksiä toisessa näytöksessä useaan otteeseen.

Käsiohjelmasssa kerrotaan, että joidenkin elokuvaa analysoineiden mukaan Phil viettää tuossa helmikuun toisen päivän toistuvassa aikasilmukassa 34 vuotta. Tuon tuskan, turhaantumisen, epätietoisuuden ja oivallukset ajasta, sen arvosta ja mitä  varten täällä olemme Lari Halme ja työryhmä maalaavat kokonaisuudessaan lavalle uskottavasti ja viihdyttävästi.

Uskon, että jokainen katsoja löytää musikaalin sanomasta oman merkityksensä, varsinkin jos elokuvan katsomisesta on aikaa.

Korona-aikana seurueet erottaa teatterissa toisistaan penkin välimitalla.

Kaupunginteatteri on ottanut koronarajoitukset vakavasti ja paikkoja per seurue myydään yhden penkin välein. Myös maskeja yleisöstä oli arviolta yli puolella. Korona-aika vaikutti myös loppukiitoksiin, jotka hoidettiin alta tavallista nopeammin, kun kuulutus ohjasi katsojat siirtymään turvallisesti ulos salista.. Se jäi hieman harmittamaan, sillä Lari Halme olisi ansainnut roolivedostaan seisovat aplodit.

Liput ja lisätiedot

kuva Jonna Öhrnberg

Gaalanainen suosittelee -postaussarjassa nostan ja kerron tuoreista elokuvista, teatteriesityksistä, keikoista, kirjoista, tv-sarjoista – siis kaikesta viihteellisestä näkemästäni ja kokemastani, josta olen syystä tai toisesta pitänyt. Kritiikkiäkin esitetään, mutta lähtökohtaisesti nostan esille teoksia, jotka ovat koskettaneet, viihdyttäneet ja ansainneet minusta paikkansa. 

Kävin tiistaina viisikymppisen äitini kanssa katsomassa suomenkielisen Mamma Mia! -musikaalin Messukeskuksen Amfiteatterissa.

Musikaalin suuruus paljastui minulle jo viime syksynä, jolloin se ja sen näyttelijäkaarti esiteltiin lehdistölle. Musikaali on esitetty parillakymmenellä eri kielellä (Helsingissä Svenska Teaternissa vuonna 2014 myös ruotsiksi) ja sen tuotantokoneisto kulkee ohjaajan ja koreografin mukana ympäri maailmaa.

Suomenkin versiossa esiintyjiä on peräti kolmekymmentä. Laura Voutilainen näyttelee pääosan yksinhuoltajaäiti Donna Salosena, joka on pitänyt vuosia majataloa kreikkalaissaarella. Donnan ainokainen, parikymppinen Sofia-tytär (Petra Pääkkönen) on avioitumassa ja haluaa selvittää ennen hääpäivää isänsä.

Niinpä Sofia kutsuu saarelle kolme isäehdokasta (Veeti Kallio, Arne Nylander ja Vallu Laukka). Myös äidin kaksi nuoruuden ystävää (Nina Tapio ja Johanna Kokko) saapuvat häihin.  

Isäehdokkaiden saavuttua saarelle soppaa selvitellään ABBA:n kappaleiden tahdissa. Epäilys, että kappaleet eivät taivu suomeksi, on onneksi turha. Paula Vesalan suomennokset antavat arvoa alkuperäiskappaleille ja tukevat hyvin etenvää juonta.

”Ooooooo sydän särkyi silloin, oon yksin ollut illoin..”

Kreikkalaisen saaren tunnelma tulee todeksi merellisen lavastuksen kautta.

Minulle henkilökohtaisesti musikaalin sovitus ja esittäjät herättävät ABBA:n ikivihreät eri tavalla henkiin. Pystyn vasta nyt paremmin ymmärtämään kappaleiden merkityksen, kun todella eläydyn niihin musikaalin ihmissuhdedraaman kautta. Toki viimeiseen asti hiotut osa-alueet; laulu, koreografiat, puvut ja valaistus tukevat kokonaisvaltaista tätä kansainvälisen tason musikaalielämystä.

Sen lisäksi, että Mamma Mia! on trumpettilahkeissa ja tolppakoroissa ilon puolelle jäävä aikamatka vanhempiemme nuoruuteen, se on myös oodi keski-iälle. Petra Pääkkönen hoitaa Sofian roolin moitteettomasti, mutta lavan kirkkain tähti on Laura Voutilainen.

On ihan huojentavaa, että nelikymppisen tarina on kiinnostavampi kuin kaksikymppisen.

Mamma Mia! pyörii Amfiteatterissa 2.6 asti. Joihinkin näytöksiin on lippuja jäljellä.

Edellinen: Antti Tuiskun jäähallikiertueen avaus