Herutuspipo, pipo jolla käy flaksi!

Alkuun on painotettava, että herutuspipo -kertomuksellani en halua loukata ketään. Tiedän, että kumppanin löytäminen voi olla haastavaa, joten en halua millään tavalla aliarvioida niitä, jotka ovat kokeneet sen vaikeaksi. Onhan siinä kyse myös paljon tuurista, ajoituksesta ja sellaista. Tämä on siis hieman kieli poskessa kirjoitettu, mutta totta.

Haluan esitellä teille Golden State Warriors -pipon, joka ei ole aivan tavallinen pipo. Ristin sen marraskuussa herutuspipoksi. Ei voi nimittäin olla sattumaa, että minua on lähestytty niin monta kertaa juuri tuo sama pipo päässä. Siis lähestytty nimenomaan kaksilahkeisten taholta. Ja koska olen ollut yli kymmenen vuotta varattu, niin minusta tämä huomio menisi hukkaan, jos en jaa tietoa muille. Jos siis haluaa tutustua perusmukavanoloisiin, sporttihenkisiin miehiin, niin ehkä tästä seuraavasta voi olla apua jollekulle.

Herutuspipo – sporttimuijahuijaus

Mutta ensin esittelen herutuspipon, jonka ostin joltakin Losin reissulta. Se on siis San Franciscossa vaikuttavan koripallojoukkue Golden State Warriorsin pipo. Ostin sen ihan täysin ulkonäön perusteella, eli mun sporttimuijastatus on siltä osin harhaanjohtava. Mutta iso ja lämmin pipo on ollut minun lempipipo yli kolme vuotta. Pipo on varmaan tyyppiesimerkki iloa tuovasta vaatekappaleesta, tai ainakin se on aina luontainen vetää päähän ja pipo tuntuu passaavan yhteen takin kuin takin kanssa. Mutta se ei ole tässä oleellista, vaan se kuinka paljon olen saanut piposta palautetta, käytännössä vain tuntemattominta mieshenkilöiltä.

– Hei, sun pipo, peukku ja silmänisku, on tapahtunut esimerkiksi ratikassa kaksilahkeisen suunnalta.

Tällaisia ”hieno pipo, hieno joukkue” -kommentteja on tullut vuosien aikana varmaan kymmeniä. Ja nimenomaan oikeinkin freesien mieshenkilöiden suunnalta. Välillä on tullut jopa vähän syyllinen olo, enhän tiedä edes yhtään kyseisen joukkueen pelaajaa. Mutta image taitaa olla everything.

Herutuspipo ja marraskuu

Olin autuaasti unohtanut tämän herutuspipon ominaisuudet, tai en ollut kiinnittänyt siihen ennen tätä marraskuuta kai systemaattisesti huomiota. Mutta nyt marraskuussa, kun minulla oli tuo pipo päässä, minua tultiin iskemään kaksi kertaa. Siis sain piposta kuun aikana muutaman mieltä lämmittävän kommentinkin , mutta kaksi kertaa minua tultiin viime kuussa ihan rehellisesti iskemään, kun minulla oli tuo pipo päässä.

Minulle ei todellakaan ole mitenkään arkipäiväistä, että miehet tulevat juttelemaan minulle keskellä päivää ja selvinpäin. Suomessa tuollaiset tilanteet ovat olleet yhden käden sormilla laskettavissa.

Mutta marraskuussa näin kävi todella kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla kannoin tavaroita selkä vääränä kirpputorille. Olen yleensä jakanut kaikki ylimääräiset kamat läheisille, mutta tänä vuonna en jaksanut odotella koronan päättymistä vaan varasin ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen kirpparipöydän.

Työpäivän jälkeen roudasin sinne siis viimeistä viikonloppuna inventoimani kassillista. Minulla oli työvaatteet, herutuspipo ja olalla Ikea-kassi kamaa. Yhtäkkiä joku takanani sanoo.

– Hei tiedät sä paljon tuolla maksaa pöytä?

Katselen hölmistyneenä ympärilleni, puhuuko tuo mies mulle?

Hän on pitkähkö, freesi, eikä sen oloinen että hyökkäisi puukon kanssa marraskuun pimeydessä kimppuuni, joten pysähdyn.

– En tiedä..

-Kuka sen maksaa, sun rikas mieskö?

– Ööö, ei kun mää itse. En oo vaan kysynyt, enkä oo pitänyt täällä pöytää varmaan kolmeen neljään vuoteen..

– Sä oot viehättävän näköinen, oot sä sinkku?

Hämmästyn lisää. Toki sanon heti, että olen naimisissa, mutta onnittelen miestä hänen sujuvasta lähestymisestä. Neljällä lainilla suoraan asiaan, ja mä en tajunnut mitään! Kiitin häntä päivän pirityksestä ja mies katosi viereisen autoliikkeen pihaan. Taisi olla vain kirpparin ohi läpikulkumatkalla.

Tämä asu (aika ennen nykyistä maskisuositusta) minulla oli yllä hämmentävillä lähestymiskerroilla. Tietysti lähestymiset imartelevat, vaikka syy olikin ilmeinen. Herutuspipo.

Viikon kuluttua tästä, mulla oli sama asu päällä Prismassa. Tuolloin mua tultiin pyytämään treffeille, kun olin keräämässä karjalanpiirakoita sellaisesta leipäpisteestä.

Jälleen kysyjä oli oikein mukavan ja urheilullisen näköinen mies! Ei voi olla sattumaa!

Kun aloin miettiä, niin itse ehkä suosittelisin sinkkuja menemään urheilutapahtumiin. Jos siis haluaa tutustua uusiin ihmisiin. Kun joskus maailman aikaan seurustelin jääkiekkoilijan kanssa, minua lähestyttiin hallilla todella paljon. Tosin olin 15 vuotta nuorempi, nykyään saan kulkea ihan rauhassa.

Mutta joku logiikka tässä voi olla. Ainakin oman mieheni kaveripiirissä on todella kivoja miehiä, joiden en näkisi pyörivän Tindereissä, vaan ennemmin luottavat perinteiseen tapaamiseen. Vapaa-ajalla heidät löytää juurikin ja lähinnä jääkiekko- ja jalkapallokatsomoista kavereiden kanssa.

Eli kun korona hellittää, niin avoimin mielin ostamaan sinne lippuja! Sitä ennen voi hankkia vaikka alennusmyynneistä jonkun herutuspipon sporttijoukkueen pipon. Jutun juurta niistä ainakin tuntuu löytyvän.

Lue myös (miten tapasin oman mieheni):

Ensitreffit alttarilla -parit: Minäkään en rakastunut aviomieheeni ensisilmäyksellä

Parisuhde ja matkailua kahdestaan ennen Koronaa.

Jos eräs vaaralliseksi luokiteltu hengitystieinfektio ei olisi pysäyttänyt maailmaa, olisimme tällä hetkellä lentämässä kohti mieheni Jiiin kanssa yllätyslomalle New Yorkiin. Jiin tarkoituksena oli ilmoittaa minulle tänä aamuna tunti ennen lähtöä, että pakkaa kamasi, lähdetään.

Kaikki on hoidettu.

Ja hän todella oli hoitanut kaiken. Hankkinut minulle sijaisen jopa työkeikalle Radiogaalaan, jonka piti olla huomenna.

Yli kymmenen yhteisen vuoden jälkeen Jii tuntee minut ja kontrollifriikkeyteni sen verran hyvin, että hän sanoi varautuneensa siihen, että olisin todennäköisesti ollut pahalla tuulella koko lennon ajan.

Ihan yleisesti siksi, että tykkää yllätyksistä tai odottamattomista käänteistä. Toiseksi, että olisin joutunut tehtailemaan koko lennon töitä (joita kuitenkin olisi ollut). Olisin jupissut myös juurikasvusta (yleensä hoidan hiukset kuntoon gaalapäivinä, eli normaalielämässä kampaaja-aika olisi ollut huomenna). Sheivaamattomista jaloista puhumattakaan (kts. edellinen).

Stressaisin talkoovastuista, joissa olisin ollut tietenkin tyttären kisaviikonlopun aikana korvaamaton (talkoita tulee ja menee, sanoo mieheni). Arvostan kuitenkin, että mieheni oli kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen valmis ottamaan riskin – ja nähnyt kaiken vaivan.

En tiedä, johtuuko se arjesta vai minun kontrolloinnin tarpeesta, että meidän suhteeseen ei kuulu yleensä tällaiset suureleiset yllätykset. Niissä on jotain hyvittelevän oloista, vaivaannuttavaakin – vähintään tulee olo, että toiselle velkaa samanlaisen. Olkoonkin, että tarkoitusperä olisi kuinka vilpitön ja rakkaudellinen tahansa .

Rakkaus on minulle pieniä tekoja (arjessa). Se on sitä, kun viikonloppuaamuna ottaa lapset, sulkee makuuhuoneen oven ja sanoo nuku sinä vaan. Se on sitä, kun kipeänä keittää toiselle tomaattikeittoa, tuo sängyn vierelle buranaa. Se on sitä, että jättää tekemättä jotain, mikä itselle tuntuisi siinä tilanteessa kaikesta helpolta ja mieluisimmalta vaihtoehdolta.

Kaiken se kestää, kaiken se kärsii.

Mutta rakkaus ei ikinä katoa.

Reilu kuukausi kotona oloa takana.

Onnekseni olen huomannut, että ulkopuolisten menojen karsiutuessa, vaikeudet, joita meidän liitossa on viimeisen parin vuoden aikana ollut, ovat vähentyneet. Kunnioituksen puute, toiselle ikävästi puhuminen.

Emme ole vieläkään todellakaan lähelläkään täydellistä, mutta paremman puolella.

On ollut hieno huomata, että yhdessäolon lisäännyttyä, on käynyt niin kuin viime syksynä yhteisellä Miamin lomalla (jonka teimme ilman lapsia); olemme vapautuneempia. Naurun ja ilon kautta on myös helpompi asettua toisen asemaan ja tehdä myönnytyksiä. Minä vien lapset ulos, tee sinä nyt raportti loppuun. 

Rakkaus ei todellakaan ollut kadonnut. Se oli vain arjen alla, vailla happea. Ja sillä rakkaudella ei ole mitään tekemistä New Yorkin yllätyslomien kanssa.

Lue myös; Ensitreffit alttarilla -Aliisa: Minäkään en rakastunut mieheeni ensisilmäyksellä!