Työssäni olen jatkuvasti tekemisissä julkisuuden ihmisten, avoimuuden ja niiden rajojen kanssa.

Miettikää elämänne kipein, henkilökohtaisin asia. Lähisuhdeväkivalta, raiskaus, riippuvuus, petetyksi tuleminen.

Mitä näitä nyt on.

Sellainen asia, josta ei tiedä kukaan, ehkä muutama tai tarkoin valittu lähipiiri.

Miettikää tilannetta, jossa teitä pyydettäisiin kertomasta asiasta omalla nimellä, omilla kasvoilla vaikkapa lehtihaastattelussa, televisiossa – tai joku haluaisi tehdä aiheesta vaikkapa dokumentin.

Joka kerta, kun joku uskaltautuu astumaan itselleen vaikean asian kanssa esiin, ihailen tämän rohkeutta. Joka kerta olen otettu, jos joku haluaa kertoa ja antaa haastattelun juuri minulle.

Sekä ihmisenä ja toimittajana se on minulle suurin luottamuksen osoitus.

Se ja se avautuu! Se ja se kertoo viimein! Yllättävä paljastus!

Niin sanottuna klikkiotsikkoaikana jokainen haastattelun antava tiedostaa, että mitä tunnetumpi henkilö on kyseessä, sitä suuremmalla todennäköisyydellä tämä haastattelu muuttuu jossain vaiheessa ”avautumiseksi” kymmenissä jatkojutuissa ja lainauksissa, jossa nostetaan esille vain muutama lause itse jutusta.

Aina löytyy myös joku huutelija, jonka mielestä tuo avautuminen on väärin. Sydäntä särkee joka kerta, sillä parhaimmillaan tuo ihminen on vuosikausia miettinyt, uskaltaako ylipäätään avata itselleen kipeää asiaa. Jokaisen haastateltavan tarkoitus on näissä avautumiseksi leimaamisissa ollut ainakin minun kanssani ainoastaan vilpitön; auttaa muita samassa tilanteessa olevia tai saman kokeneita.

Ja sellaisia ne ovat usein palautteista päätellen myös olleet.

Samalla haastateltavien ajatukset ovat ravistelleet haastattelutilanteissa myös minua.

Kun Susanna Laine kertoi tällä viiikolla ilmestyneessä Me naisten haastattelussa siitä, kuinka unelmatyökin voi muuttua koko elämän sisällöksi, kun kotona ei ole ketään odottamassa, niin tunsin piston sydämessä. En ole kerran tai kaksi ajatellut lapsettomasta kollegasta, että hyvähän tuon on, kun sillä ei ole muita vaatimuksia!

En voinut olla ihailematta Helena Koivun rohkeutta todeta, että toisen varaan ei kannata rakentaa elämää, vaikka olisi millainen NHL-sankari. Tai miten kriisitä voi seurata myös hyvää – nyt on Helenan ja sen omien unelmien aika.

Anni Hautala mietti puolestaan, miksi viimeisillään raskaana televisiossa esiintyminen on joillekin vielä tabu? Poikkeusaikojen pariskunnan Varpu ja Sami Hintsasen haastattelusta sain varmasti eniten palautetta tämän vuoden isommista jutuista. Vaati Samilta, joka on siis ollut kuivilla neljä vuotta ja alallaan arvostettu ja jopa ylityöllisetty, rohkeutta kertoa nyt kun kaikki on hyvin, miksi alkoholi ei sopinut hänelle. Ei ollut yksi tai kaksi ihmistä, joiden kotona oli tämän jälkeen mietitty, mitkä syyt humaltumiseen ovat.

Suvi Tiilikainen pohti kiltteyttään; kuinka paljon lapsuuden poikkeusolosuhteet vaikuttivat sen syntyyn ja mitä hyvää ja huonoa siitä on seurannutkaan. Oli freesiä, kun Pilvi Hämäläinen oli huomannut, että nuoruutensa ”hyvänä jätkänä” hän oli ollut sovinisti arvostellessa tietynlaisia naisia. Jenni Alexandrova ja Sami Kuronen puhuivat mieltä avartavasti siitä, millaisia ennakkoluuloja littyy kahden eri sukupuolta olevan ystävyyteen. Ja pääsin mä kerran Tampereellekin, sillä Karoliina ja Atte Pentikäisen puhe tasa-arvoisesta vanhemmuudesta ja parisuhteesta oli hyvä muistutus monista tiedostamatta niellyistä asenteista, joita vanhemmuuteen ja parisuhteisiin yhä sen kummemmin miettimättä liittyy.

Te ja moni muu haastateltava tämän vuoden aikana – iso kiitos! Ollaan jatkossakin avoimia – siis rohkeita!

Koska unohdan usein nostaa tekemiäni juttuja somessa, niin nyt kokosin tämän vuoden Me naisille tekemäni kannet Instagramiini @gaalawoman.

kuvat Tiia Ahjotuli

Lauantai-ilta 19:10. Olen viime hetken ruokaostoksilla ennen Putouksen finaalilähetyksen alkamista. Ostoskärryjen rullauksen keskeyttää minulle tuntemattoman lapsen ja äidin sanaharkka, joka päättyy pienemmän nasaalikimeään huutoon:

HILJAAAAA! 

Onnistuneen Putous-kauden näkee ja kuulee yleensä ensimmäisinä lapsista. Sellaisina vuosina sketsihahmojen hokemat tarttuvat  jälkikasvuun koulussa ja päiväkodeissa, vaikka televisio olisi viritetty kotona lauantai-iltana Netflixille. 

Kun viime viikonloppuna päättyneen Putouksen tähdet marssitettiin marraskuussa lehdistön eteen, en ollut ainoa joka mietti, vieläkö ohjelma jaksa innostaa. Hirviniemi–Kuustonen–Nieminen–Kosonen–Toivanen– Saariluoma -kombon jätettyä ohjelman se kävi kävi välillä jo tekohengityksen puolella. Hauskuus oli muutaman näyttelijän varassa.

Tällä kaudella Putous saavutti nyt kuitenkin sen, mitä kanava varmasti siltä odotti. Miljoonayleisön. Lauantain finaalilähetystä seurasi parhaimmillaan peräti 1,5 miljonaa suomalaista.  

En ole ikinä ollut ohjelman suurin fani. Sen alkuaikoina katsoin puhutuimmat hahmot lähinnä Youtubesta. Kun lapset kasvoivat, olen katsonut ohjelmaa heidän kanssaan aktiivisemmin. Nyt ohjelma istutti myös meikäläisen useampanakin lauantai-iltana kotisohvalle niin, että en lukenut samalla lehteä tai räplännyt kännykkää tai tietokonetta, vaan ihan oikeasti katsoin lähetykset pitkästymättä alusta loppuun.

Joskus huvituin, nauroin välillä ääneen!

Miten tässä näin kävi?

Oikeastaan ohjelman onnistumiseen ei tässä vaiheessa sen elinkaarta ole kuin yksi tekijä: hyvä casting. Tällä kaudella se onnistui. Uusista kasvoista Ernest Lawson ja Pilvi Hämäläinen – siis Abdul Tuisku ja Aina Inkeri Ankeinen – tekivät suoranaisen läpimurron.

Mielenkiintoista on se, että kumpikaan heistä ei ole käynyt Teatterikorkeakoulua.

Putous on formaattina raadollinen, mutta reilu. Jokainen siihen päässyt näyttelijä saa käytännössä elämänsä tilaisuuden. Sitten joko onnistut tai et. Moni toki suoriutuu myös siltä väliltä, mutta tänä vuonna onnistujia oli useita. Porukka toimi myös ryhmänä, joten olisin todella yllättynyt, jos tällä kokoonpanolla ei tehtäisi vielä uutta Putous-kautta.

"Putous on formaattina raadollinen, mutta reilu. Saat tilaisuuden, sitten joko onnistut tai et "

Teatterikorkeaan ei ole huolittu myöskään ohjelman juontaja Roope Salmista, joka on avoimesti sosiaalisessa mediassa kertonut, että hän haki – suorastaan rukoili -mahdollisuutta päästä edellisen kauden Putoukseen kilpailijaksi. Sitä mahdollisuutta hän ei silloin saanut, mutta sitkeä yritys palkittiin lopulta monessa muussa yhteydessä. Uuteen Putoukseen Salmista pyydetiin suoraan juontajaksi. 

Viikonlopun finaalilähetyksessä Salmisen innokkuudesta oli tehty sketsi.

Roope on tosi motivoitunut.

Roope on tosi innokas. 

Tosiasiassa Roope Salmisen innokkuus ja draivi oli juuri sellaista, mitä tällaisen ohjelman juontajalta vaaditaan. Hän on improvaation superammattilainen, joka taitaa tilanteen kuin tilanteen hyvällä tilannekomiikalla. Into näkyy myös siinä, että Salminen ei vielä pidä mitään itsestäänselvyytenä. 

Ernest Lawson on taas siviiliammatilta luokanopettaja, joka vaikuttaa Salmisen kanssa samassa improvisaatioryhmä Kolinassa. Ehkä tämän otannan perusteella, voisi ajatella, mistä tulevia Putous-tähtiä voi löytää? Miltähän näistä superhyvistä osaajista on tuntunut katsoa edellisiä kausia ja ehkä tietää, että hoitaisin tuon kyllä paremmin? 

Usein työmaailmassa innokkuus ja motivaatio ovat paperilla hyviä asioita, mutta käytännössä ne leimataan usein nuoruuden naiiviksi hömpötykseksi, jolla yritetään peittää osaamattomuutta. Tai ehkä rutinoitunut tekijä voi pitää toisen motivaatiota myös uhkana? 

Ehkä Salminen ja kumppanit ovat asenteellaan osoittaneet, että vaikka on avoimesti innostunut ja motivoitunut, voi olla samalla myös helvetin hyvä. 

Putouksen tilalla alkaa ensi lauantaina 18.3 uudistunut Bumtsibum, jonka viimeisen jakson kuvauksista lisää täällä.