Elämäntapamuutos, joka ei laihduttanutkaan

Tunnustan.

Astuin taas vaaálle.

Tapahtumaa edelsivät voimisteluharjoitukset, jossa kuvasimme tulevaa kisaohjelmaamme.

Kuvaus ahdisti, sillä tunsin viikonloppuna vietettyjen lasten synttäreiden herkut oksennuksen makuna kurkussa ja kiristävinä treenitrikoina. Olotilana, johon en ollut halunnut enää ikinä päätyä.

Kun kirjoitin päätöksestäni lopettaa laihdutus ja muuttaa hitaasti elämäntapoja, minulta on kyselty tasaisin väliajoin, miten se sujuu?

Havahduin, että päätöksestä on aikaa jo puolitoista vuotta.

Koko elämäni painoni on jojoillut, mutta vasta kolmannen lapsen syntymän jälkeen paino jäi 63-65 kilon tienoille, ylemmäs kuin koskaan aikaisemmin raskauksia lukuun ottamatta. 163 senttisenä olen normaalipainon ylärajoilla, mutta halusin pysäyttää jojoilun painoa hitaasti ylöspäin hinaavan vaikutuksen. Siinä olen onnistunut.

Mutta toisaalta sopivan liikuntarytmin löytäminen, kasvisten lisääminen, lounaan laadun parantaminen, puolimataronharjoittelu sekä sen juokseminen ja alkoholin käytön vähentäminen yhteen kertaan kuukaudessa (käytännössä lopetin vähäisenkin tissuttelun, kerron tästä myöhemmin) eivät ole vieneet painosta grammaakaan.

Toki oikeanlainen lounas ja sopiva määrä liikuntaa ovat auttaneet jaksamaan paremmin. Kun liikunnalle ja ruuanvalmistukselle kasvisten pilkkomisineen on viikkorytmi, niin niistä on tarvinnut stressata vähemmän. Tämä taas parantaa elämänlaatua. 

Päädyin käsittelemään millainen on hyvä elämäntapamuutos, kun tein Mariela Sarkiman ja Me naisten Yes I can -kampanjaan liittyvän onnellisuustestin.

Olen edistynyt sen hyväksymisessä, että missinmittaista minusta ei saa, vaikka elämäntapani ovat suhteellisen terveelliset.  En myös tunne enää syyllisyyttä satunnaisesta herkuttelusta, siinäkin olen edistynyt. Olen keskittynyt viimeisen 1,5 vuotta enemmän hyvinvointiini kokonaisvaltaisemmin. Samaan mihin Yes I can tähtää myös.

”Onko tuo yhtä lyhyt kuin leveä pötikkä todella minä?”

Kaikkeen minunkaan mieleni ei ole 1,5 dieetittömässä elämässä oppinut. Katson lähes kauhuissani lähes mitä tahansa minusta huomaamattani otettua valokuvaa tai videopätkää.

Onko tuo yhtä lyhyt kuin leveä pötikkä todella minä?

Samalla soimaan itseäni näistä ajatuksista. 

Silti tunsin itseäni voimistelun tapaista lyllerrystä muodostaessa katsoessa pakokauhua. Olin varma, että olen lihonut kesän aikana vähintään 15 kiloa – sorruin ja ryntäsin vaaálle.

65,1 kiloa.

Syksyn tullen, kun mietin seuraavaa puolen vuoden aikana opettelemaani elämämuutosta, tunnen halua luovuttaa ja ratketa vanhaan ystävääni pikadieettiin. Vaikka painoni ei ole noussut ja oloni on kohentunut tietyillä osa-alueilla viimeisen puolentoistavuoden aikana, niin tekisi mieli ratketa vanhaan ystävääni pikadieettiin tai paastoon. Vaikka tiedän, että se tie on lyhyt.

Elämäntapamuutosekspertit kannustavat aina vain jatkamaan itsepintaisesti uusia opittuja tapoja kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Hengitän siis yhä vain syvään ja mietin tällä viikolla seuraavan elämäntapaani edistävän muutoksen, joka istuisi suhteellisen kivuttomasti arkeeni. 

Ja yritän olla tuntematta syyllisyyttä elämäntavasta, joka ei laihduttanutkaan, vaan keskittyä sen tuomiin hyviin puoliin. Jos jossain vaiheessa hitaan muutoksen myötä kiloja lähtee, ne lähtevät todennäköisesti lopullisesti.

lue myös:

Miten elämä muuttui, kun lopetin laihduttamisen?

Entä jos 63 (tai 65) kiloa onkin ruuhkavuosien ihannepainoni?

Optimaalinen liikuntaviikko juuri minulle