Seuraavien viikkojen aikana tunsin iholla, mitä ruuhkavuodet todella merkitsevät. Olo vastasyntyneen kanssa oli kaksijakoinen; oli joko kiire imettämään vauvaa tai hoitamaan isää. Esikoiselle piti paukkupakkasten keskellä yrittää keksiä tekemistä. Päiväkoti ja kaverit olivat kaukana.

Kuinka paljon sairautta kolmivuotiaan edes olisi hyvä nähdä?

Sitä tuskailin sen verran kun jaksoin.

Suhasin sairaalaan ja takaisin kolmekin kertaa päivässä.

Onnea oli se, että mieheni oli saanut sovittua töistä puoli vuotta kestävän projektin lähikaupunkiin, joten pääsimme kaikki muuttamaan hetkeksi lapsuudenkotiini. Veljeni oli laittanut opintonsa tauolle, isäni naisystävä luovi töistä pidempiä vapaita, joten hoidimme ja vierailimme isän luona sairaalassa vuoroissa. Äitini auttoi lastenhoidossa, niin pääsin sairaalaan välillä myös ilman lapsia.

Olimme päässeet isän hoitamisessa helpolla. Kun isältä joulun jälkeen lähti liikuntakyky, hän joutui suoraan sairaalaan. Suurin osa käytännön toimista hoidettiin siellä ja hyvin. Teimme voinnin huonontuessa pieniä juttuja: syötimme, pesimme hampaita tai kohensimme isän asentoa. Meille ei tullut kertaakaan mieleen, olisiko hän voinut olla kotihoidossa pidempään?

Noina viikkoina mietin omaishoitajia – ja mietin yhä. Virkaa jota varmaan kukaan ei toivo, mutta moni joutuu sen jossain vaiheessa elämässä ottamaan. Vuosiksi. Vuosikymmeniksi. Meidän Via Dolorosamme ei ollut tähän verrattuna mitään.

Onnea oli isän naisystävä. He olivat tunteneet vasta vuoden, kun lääkäri lausui lohduttoman diagnoosin. Kuinka moni oli samassa tilanteessa lähtenyt? Sen sijaan isän naisystävä hoisi häntä rakkaudella loppuun asti. Olen hänelle ikuisesti kiitollinen.

Isän puhe heikkeni voinnin mukana, syöpäsolujen ottaessa vallan yhä uusista osista kehoa. Meidän oli välillä mahdotonta ymmärtää, mitä hän tarkoitti. Tuskastuneena hän osoitteli ympärilleen, kaivoimme sairaalakaapin taskusta milloin rahapussia, avaimia tai lämpimämpää peittoa. Mikään ei osunut yleensä oikeaan. Vuoron vaihtuessa luovutimme arvuutustehtävän seuraavalle.

Muistan yhden illan, kun mieheni tuli töiden jälkeen mukaan sairaalaan. Olimme veljeni kanssa kaksi päivää arvuutelleet, mitä isä tarkoitti. Jotenkin se liittyi kukkiin, joita maljakossa oli sairaalan yöpöydällä. Lähetetäänkö naisystävälle kukkia? Se oli viimeisin arvaukseni. Isä tuhahti tyytymättömänä. Väärin.

Insinöörimieheni mittaili hetken huonetta. Siirretäänkö kukat edestä, että näet ovelle?

K-k-kyllä! Isä melkein hihkaisi voitonriemuisesti.

Hetken aikaa hän näytti melkein onnelliselta. Isän maailma oli typistynyt yhteen sairaalahuoneeseen.

Edellinen

Anu Saagimin mielestä Maria Veitola on ruma. Hanna Sumarin allit korostuivat väärin Tanssii tähtien kanssa -kilpailussa. Maria Veitolan blondatut hiukset ja some-keskustelu siitä, sopivatko ne sille vai eivät.

Siinä otsikoita viime viikoilta.

Ja niin.

Hyvää kansainvälistä naistenpäivää.

Minua naisten ulkonäköä ruotiva keskustelu on veetuttanut viime viikkoina niin paljon, että se on vaikuttanut jopa tyttäreni voimistelupuvun strassinliimausoperaatioon. Käden työ tuottaa hieman vaikeuksia luki ala-asteella todistuksessa käsityön kohdalla. Lapsena lahjoin omat voimistelukaverini karkkipalkalla hoitamaan kisapukuihin tai esiintymisvaatteisiin liittyvät tuunausvelvollisuudet.

Palkkaa joku tuohon, mieheni ehdotti, kun ähelsin sormet liimassa strasseja kiinni sunnuntaina ja maanantain välisenä yönä. Mutta en kehtaa. Sitä paitsi, tiedän lajista sen verran, että kukaan tuomari ei vähennä pisteitä väärin liimatuista strasseista. Kunhan kimaltaa niin että häikäsee!

Tyttäreni ei ollut aivan samaa mieltä, kun näki liimaläikät ja vääränväriset strassit jonon jatkona. 

Äiti sä et kyllä oo hyvä liimaamaan!

Silloin se tuli. Purkaus viime viikkojen ulkonäköpuheelle. Kahdeksanvuotiaalleni.

Maailmassa on olemassa olennaisia ja epäolennaisia asioita. Olennaisia asioita urheilussa, työelämässä ja elämässä noin yleensäkin on se, että olet harjoitellut hyvin, tehnyt parhaasi ja ollut reilu muille. Ulkoiset jutut, kuten muutama vääränvärinen strassi, on sen rinnalla niitä, maailman epäolennaisimpia asioita. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka paljon olet tehnyt työtä, kehittynyt tai kuinka arvokas olet ihmisenä. Rakas tyttäreni, opi tunnistamaan olennaiset asiat ja jätä epäolennaiset omaan arvoonsa. Myös sellaisiin keskittyvät ihmiset.

Maailmassa on myös asioita, joihin voit ja et voi vaikuttaa. Monet asiat ulkonäössä ovat kuin käsitöissä umpisurkean äitisi liimaama strassi, et voi vaikuttaa niihin. Rakas tyttäreni, unohda ne ja keskity asioihin, joihin voit vaikuttaa.

Olen tavannut työssäni lukuisia kauniita ja alallaan menestyneitä naisia. Olen tavannut myös niitä, jotka ovat saaneet ulkoisella kauneudellaan kaiken, unohtaneet olennaiset asiat, keskittyneet epäolennaiseen ja sittemmin vanhentuneet. Kadottaneet ajan myötä ulkoisen kauneutensa, jota yrittävät epätoivoisesti saada takaisin, koska muutakaan heillä ei ole ja kokevat olevansa arvottomia ilman sitä. Katkeroituneet.

 Eikä se ole kaunista katsottavaa.

Pyyntö kaikille naistenpäivän kunniaksi sukupuoleen katsomatta: unohdetaan tänään epäolennainen, ulkonäkö ja nostetaan malja olennaisia asioita elämässään toteuttaville naisille! 

kuva alla: WomenWorking.com