Lauantai-ilta 19:10. Olen viime hetken ruokaostoksilla ennen Putouksen finaalilähetyksen alkamista. Ostoskärryjen rullauksen keskeyttää minulle tuntemattoman lapsen ja äidin sanaharkka, joka päättyy pienemmän nasaalikimeään huutoon:

HILJAAAAA! 

Onnistuneen Putous-kauden näkee ja kuulee yleensä ensimmäisinä lapsista. Sellaisina vuosina sketsihahmojen hokemat tarttuvat  jälkikasvuun koulussa ja päiväkodeissa, vaikka televisio olisi viritetty kotona lauantai-iltana Netflixille. 

Kun viime viikonloppuna päättyneen Putouksen tähdet marssitettiin marraskuussa lehdistön eteen, en ollut ainoa joka mietti, vieläkö ohjelma jaksa innostaa. Hirviniemi–Kuustonen–Nieminen–Kosonen–Toivanen– Saariluoma -kombon jätettyä ohjelman se kävi kävi välillä jo tekohengityksen puolella. Hauskuus oli muutaman näyttelijän varassa.

Tällä kaudella Putous saavutti nyt kuitenkin sen, mitä kanava varmasti siltä odotti. Miljoonayleisön. Lauantain finaalilähetystä seurasi parhaimmillaan peräti 1,5 miljonaa suomalaista.  

En ole ikinä ollut ohjelman suurin fani. Sen alkuaikoina katsoin puhutuimmat hahmot lähinnä Youtubesta. Kun lapset kasvoivat, olen katsonut ohjelmaa heidän kanssaan aktiivisemmin. Nyt ohjelma istutti myös meikäläisen useampanakin lauantai-iltana kotisohvalle niin, että en lukenut samalla lehteä tai räplännyt kännykkää tai tietokonetta, vaan ihan oikeasti katsoin lähetykset pitkästymättä alusta loppuun.

Joskus huvituin, nauroin välillä ääneen!

Miten tässä näin kävi?

Oikeastaan ohjelman onnistumiseen ei tässä vaiheessa sen elinkaarta ole kuin yksi tekijä: hyvä casting. Tällä kaudella se onnistui. Uusista kasvoista Ernest Lawson ja Pilvi Hämäläinen – siis Abdul Tuisku ja Aina Inkeri Ankeinen – tekivät suoranaisen läpimurron.

Mielenkiintoista on se, että kumpikaan heistä ei ole käynyt Teatterikorkeakoulua.

Putous on formaattina raadollinen, mutta reilu. Jokainen siihen päässyt näyttelijä saa käytännössä elämänsä tilaisuuden. Sitten joko onnistut tai et. Moni toki suoriutuu myös siltä väliltä, mutta tänä vuonna onnistujia oli useita. Porukka toimi myös ryhmänä, joten olisin todella yllättynyt, jos tällä kokoonpanolla ei tehtäisi vielä uutta Putous-kautta.

"Putous on formaattina raadollinen, mutta reilu. Saat tilaisuuden, sitten joko onnistut tai et "

Teatterikorkeaan ei ole huolittu myöskään ohjelman juontaja Roope Salmista, joka on avoimesti sosiaalisessa mediassa kertonut, että hän haki – suorastaan rukoili -mahdollisuutta päästä edellisen kauden Putoukseen kilpailijaksi. Sitä mahdollisuutta hän ei silloin saanut, mutta sitkeä yritys palkittiin lopulta monessa muussa yhteydessä. Uuteen Putoukseen Salmista pyydetiin suoraan juontajaksi. 

Viikonlopun finaalilähetyksessä Salmisen innokkuudesta oli tehty sketsi.

Roope on tosi motivoitunut.

Roope on tosi innokas. 

Tosiasiassa Roope Salmisen innokkuus ja draivi oli juuri sellaista, mitä tällaisen ohjelman juontajalta vaaditaan. Hän on improvaation superammattilainen, joka taitaa tilanteen kuin tilanteen hyvällä tilannekomiikalla. Into näkyy myös siinä, että Salminen ei vielä pidä mitään itsestäänselvyytenä. 

Ernest Lawson on taas siviiliammatilta luokanopettaja, joka vaikuttaa Salmisen kanssa samassa improvisaatioryhmä Kolinassa. Ehkä tämän otannan perusteella, voisi ajatella, mistä tulevia Putous-tähtiä voi löytää? Miltähän näistä superhyvistä osaajista on tuntunut katsoa edellisiä kausia ja ehkä tietää, että hoitaisin tuon kyllä paremmin? 

Usein työmaailmassa innokkuus ja motivaatio ovat paperilla hyviä asioita, mutta käytännössä ne leimataan usein nuoruuden naiiviksi hömpötykseksi, jolla yritetään peittää osaamattomuutta. Tai ehkä rutinoitunut tekijä voi pitää toisen motivaatiota myös uhkana? 

Ehkä Salminen ja kumppanit ovat asenteellaan osoittaneet, että vaikka on avoimesti innostunut ja motivoitunut, voi olla samalla myös helvetin hyvä. 

Putouksen tilalla alkaa ensi lauantaina 18.3 uudistunut Bumtsibum, jonka viimeisen jakson kuvauksista lisää täällä.

Olipas dramaattinen tv-ilta. Meillä se oli jäädä väliin, sillä olin jumissa yläilmoissa.

Lentokoneessa kenties..Ehei.

Vaan leikkipuistossa kiipeilytelineessä. 

Kipaisin alkuillasta reippailemaan pienimmän kanssa pakoon sunnuntaiahdistusta leikkipuistoon. 

Kohta ahdistikin ihan joku muu kuin sunnuntai.

Vierailun loppupuolella puolitoistavuotias siirtyi laskemaan liukumäkeä kiipeilytelinehässäkkään. Siirryin perässä, kun tyyppi hetken laskemisen jälkeen siirtyi telineen "isojen" puolelle ja tarrasi kiinni kiipeilyverkkoon, joka johti härpäkkeen korkeammalle osalle.

Keskimmäisellä lapsellamme on vähän korkean paikan kammoa, joten olen tottunut tukemaan häntä, kun hän kiipeää korkeammalle. Nyt avustin huomattavasti nuorempaa minityyppiä samoin ottein. Jotenkin selkärangasta tuli ajatus, että ei se kuitenkaan korkealle kiipeä.

Kun olimme noin neljännellä tasolla tirriäinen yhtäkkiä tarrasi kiinni verkkoon ja kiipesi vauhdilla loput askelmat telineen huipulle. Jäin hetkeksi monttu auki seisomaan verkolle ja katsoin kauhulla ylös. Maahan oli pudotusta arviolta reilu pari metriä ja teline oli kahdesta kohtaa ilman kaidetta. 

Minun oli pakko kiivetä nopeasti perässä.

Nappasin pikkuneidin ja johdatin katon kaiteelliselle puolelle. Turvassa. Huh.

Noniin. Nyt vain laskemme yhdessä pitkän liukumäen alas.

Paitsi.

Liukumäelle johdatti yläilmoilla kapea ja pitkä  lankku, joka oli mahdoton lähteä ylittämään venkoileman tenavan kanssa.

Heiluva verkko – jota pitkin olimme tulleet ylös – ei myöskään tuntunut taapero sylissä mahdolliselta. 

Jäljelle jäi palomiestanko, jota pitkin voisi myös näppärästi liukua lapsi sylissä alas. Jepjep.

Olimme kiipelissä kiipeilytelineessä. Mitään tavallisia portaita telineeseen ei tietenkään ollut, sillä noh. Sehän on kiipeilyteline.

Hyppääminen ei tullut kysymykseen ilman katkenneita luita – omia tai lapsen. 

Yritin tähyillä puiston edessä olevan kaupan pihalle, jos huutaisin jonkun avuksi.

 Ei ketään.

Kuten ei tietenkään puistossakaan.

Taapero näytti ymmärtävän tilanteen vakavuuden, sillä hän ei hermostunut , kun en päästänyt häntä liikkumaan "turvanurkasta".  Virnisteli tyytyväisenä, kun esittelin hänelle eläinten kuvia puhelimesta.

Lopulta oli pakko soittaa miehelle kotiin, että ollaan vähän pulassa. 

Kun mies kaahasi puiston eteen tilanteen naurettavuus konkretisoitui. Näinkin voi todellakin käydä – ainakin meille.

Mutta unohtuipa sunnuntaiahdistus hetkeksi.