En ensin edes tajua miksi, mutta ensimmäiset kyyneleet tippuvat jo ensimmäisten kerrostaloasfalttien, Karjala-lippisten ja Leijona-paitojen ilmestyttyä valkokankaalle.

Jos normaalisti silmäkulma kostuu, kun urheilija onnistuu tiukassa paikassa, niin 95-elokuvassa itkettää jo matkan varrella, koska elokuvan lopputulema on valmiiksi tiedossa.

95-elokuva ei ole pelkkä tarina Suomen ensimmäisen maailmanmestaruuden voittaneesta jääkiekkojoukkueesta, vaan se on tarina kansakunnasta, joka hakee oikeutta ikuisille Ruotsi-tappioilleen ja omille pettymyksilleen, kukin omista lähtökohdistaan. 

Yksinhuoltajaäiti Essi (Laura Birn) yrittää selvitä jääkiekkoa harrastavan poikansa harrastemaksuista, vaikka poika ei ole valmentajan (Samuli Edelmann) mukaan joukkueen lahjakkain pelaaja. 

Yksi kaveriporukka on sitä mieltä, että ruotsalaiset vievät naiset ja rahat  ja ovat muutenkin syynä elämän epäonneen. He haluavat kostaa hannuhanhille omalla tavallaan.

Toisen kaveriporukan jääkiekkojoukkueen kapteeni (Pekka Strang) tekee kuolemaa saattohoitokodissa.

Itse joukkueesta pääosassa on Leijonien päävalmentaja Curt Lindström (Jens Hulten). Varsinaisen MM-joukkueen näyttelijöiksi valittiin koekuvausten kautta lopulta 23 näyttelijää, joista osa tekee elokuvassa ensimmäisen roolinsa. 

Vuorosanoja on joukkueen pelaajista lähinnä Saku Koivulla (Jon-Jon Geitel), Ville Peltosella (Akseli Kouki), Timo Jutilalla (Joel Hirvonen), Raimo Helmisellä (Sebastian Rejman) ja Jukka Tammella (Lauri Tilkanen).

Elokuvassa kansalaisten ja joukkueen edesottamukset etenevät rinnakkain kohti suurta finaalia ja lopulta maailmanmestaruutta.

Ehkä 80-luvulla syntyneelle kyynelkanavat aukaisi kuitenkin se, kun 90-lukuiset lapsuusmuistot ja sielunmaisema marssitetaan silmien eteen. Autot, vaatteet, televisiot, musiikki, tekniikka, tyyli ja tietenkin tuo sunnuntai, kun tennareissa tarkeni kävellä ja kannoin ylläni suurella ylpeydellä Ville Peltosen HIFK:n pelipaitaa oli yhtäkkiä taas totta.

Ja tuo päivä, kun juoksimme kultaottelun jälkeen kavereiden kanssa kodista toiseen, riemu oli tarttuvaa ja sitä piti jakaa kollektiivisesti. Ja sohvalla istuvan isän ilme, kun ottelun tähdistökenttään valittu Ville Peltonen lähettää eräälle iisalmelaistytölle terveiset. 

Aleksi Mäkelän ohjaama elokuva herättää siis nostalgisia tunteita, mutta napakymppi se ei ole. Dialogi elokuvan monissa kohdin on takkuista, jopa epäuskottavaa. Myös elokuvajoukkueen riemu ja läpänheitto tuntuu enemmin vaivaannuttavalta kuin hauskalta (joksi kai se on tarkoitettu).

Leikkaukset alkuperäisen joukkueen pelipätkien ja vaihtoaitiostanäyteltyjen kohtausten välillä eivät toimi. Ehkä oikean joukkueen riemu on piirtynyt aikoinaan verkkokalvoille niin toteana, että minkään elokuvasuorituksen on sitä vaikea ylittää.

Elokuvan käsikirjoitus jättää hyvin vähän tilaa piilomerkityksille ja osa juonenkäänteistä on päälleliimattuja, mutta silti itken ilosta, haikeudesta ja nostalgiasta loppuun asti.  

Minulle 95 on hämmentävin elokuva hetkeen. 

Ensi-ilta 25.12

Kävin joulukuun ensimmäisenä sunnuntaina ensimmäistä kertaa äänimaljarentoutuksessa. Hoidon teki Mariela Sarkima, kauneusguruna tunnettu nainen, joka innostui vuonna 2012 oman elämäntaparemontin yhteydessä äänimaljarentoutuksesta niin, että päätti vielä jonain päivänä opiskella sitä lisää.

Nyt hän on avannut tavarattoman tavaratalon, jonka kautta tekee myös äänirentouksia yksilölle ja ryhmille. 

Olen arjessa supersuorittaja ja ennen lomien lähestymistä kierrokset kiristyvät. Se tarkoittaa sitä, että suurin osa illoista, kun olen saanut lapset nukkumaan, on pyhitetty työlle. Lukeminen ja tv-sarjojen katselu; nekin ovat olleet monta kertaa haastatteluun valmistautumista, joten nukkuminen lienee tuollaisina aikoina ainoa todellinen rentoutumiskeino.

Olen aina innostunut haalimaan kiinnostavia töitä ja aina flirttaillut burn outin kanssa. Viime syksyn lopussa olin tilanteessa, jossa leposykkeeni ei enää vain laskenut. Nyt huomasin syksyllä sitten samoja merkkejä itsessäni. Itku oli herkässä, sydän hakkasi ja heräsin aamuyöstä panikoimaan, ehdinkö hoitaa kaiken.

Päätin viime syksyn jälkeen, että en suostu palamaan loppuun.

Nyt iskinkin reilu viikko sitten jarrua hetkeksi hyvällä omatunnolla. Päätin edetä loppuvuoden kalenterin merkintöjen mukaan.

Eli käytännössä se tarkoittaa yrittäjälle myös ei kiitoksen sanomista kiinnostavillekin töille. Sydän itkee välillä verta, mutta jos sanon kaikkeen joo, en ehtisi pitämään päivääkään lomaa. 

Nyt ehdin pitää ennen pyhien putkea muutaman päivän vapaata jo viikolla ja valmistella kotia hevijouluun.

Pystyn organisoimaan hommani suhteellisen tiiviisti ja järkevästi, mutta kun miehelle tuli yllättävä kuukauden komennus ulkomaille ja päälle koko muulle jengille vuosisadan flunssa, niin loppukomennuksen aikaan olin muutamana iltana olin niin loppu, että jouduin vetämään maassa lojuneen lasten jumppapatjan portaiden alle, koska en jaksanut enää kävellä niitä ylös.

Alkoholilla olen nollannut syksyn aikana neljä kertaa. Nyt kolmet viimeiset ovat pikkujouluja. Usein väsymys vain noiden kivojen iltojen jälkeen jatkuu puoleen väliin seuraavaa viikkoa, joten juhlin nykyisin vain silloin, kun tiedän, että saan seuraavan päivän levätä. Kiitokset isovanhemmille, jotka ovat mahdollistaneet muutamat tällaiset ei niin syvärentouttavat hetket syksyn aikana.

Kun keho on tarpeeksi väsynyt, myöskään urheilu ei enää lisää energiaa, vaan väsyttää entisestään. Fustra-valmentajani lähetti minut samaisena portaiden alla nukkumisviikkona kotiin, kun silmät menivät kiinni kesken treenin.

Joten tätä taustaa vasten olen siis todella kiinnostunut uusista ja vaihtoehtoisista rentoutumismenetelmistä.

Mariela kertoi, että rentoutuminen hoidon aikana saattaa vastata jopa neljää tuntia unta, joten tällaiselle suorittajalle se kuulostaa vallan tehokkaalta rentoutumistavalta. Se, miten metallimaljoista lähtevät äänet, värähtely lopulta vaikuttavat tai resonoivat kehossa on hyvin yksilöllistä. 

Meitä äänimaljarentoutujia oli yhteensä samassa sessiossa kuusi. Rentoutus eroaa äänimaljahieronnasta siten, että rentoutuksessa Mariela soittaa äänimaljoja, hieronnassa ne tuodaan soivina iholle. 

Sessio tapahtuu peiton alla joogamatolla, mielellään villasukat jalassa. Mariela yhdisti rentoutuksen alkuun hengitysharjoituksia, joka auttaa itselläni keskittymään nykyhetkeen.

Hengitysten aikana äänimaljat alkavat soida, kongi kumahdella. Äänet ovat aika pehmeitä ja niiden aikana alan vaipua pieneen horrokseen. Kongin kumahtelu tuntuu välillä ytimissä asti. Yleisesti äänet tuovat minulle mieleen kirkonkellot.

Mariela kertoo myöhemmin, että maljoista lähtevä värähtely muistuttaa samaa efektiä kuin äidin vatsassa oleminen. Itsestä 45 minuutti kestävä rentoutus tuntuu kuin olisin tuntien unimatkalla, jota äänet ohjasivat. Osa porukastamme taas tunsi, että aika meni todella nopeasti.

Tunsin oloni pirteäksi, kun astuin rentoutuksen jälkeen ulos talvimyrskyyn. Nukuin hoidon jälkeisen yön myös normaalisti, joten yöunia hoito ei vienyt. Mutta ainakaan tämän kerran jälkeen en huomannut, että uni olisi jotenkin syvempää. Tällaisiakin kokemuksia jollakin oli.

Mariela tekee myös äänimaljahoitoja myös yksilöille. Niissä maljat viedään konkreettisesti koskettamaan kehoa. Varasin mielenkiinnosta ajan heti joululoman alkuun. Ei yhtään haittaisi nimittäin vaikka joskus kokeilla, miltä tuntuu aloittaa lomaa rentoutuneena.

Äänimaljat ovat metallimaljoja, joita on valmistettu paljon Goalla ja Tiibetissä.  Mariela oli yhdistänyt rentoutukseen myös lappalaisen tuulikellon, joka istui hyvin eksoottisempaan äänimaailmaan.

Lisää hoidoista ja hinnoista täällä