MM 95 -elokuva on vuoden hämmentävin leffa

En ensin edes tajua miksi, mutta ensimmäiset kyyneleet tippuvat jo ensimmäisten kerrostaloasfalttien, Karjala-lippisten ja Leijona-paitojen ilmestyttyä valkokankaalle.

Jos normaalisti silmäkulma kostuu, kun urheilija onnistuu tiukassa paikassa, niin 95-elokuvassa itkettää jo matkan varrella, koska elokuvan lopputulema on valmiiksi tiedossa.

95-elokuva ei ole pelkkä tarina Suomen ensimmäisen maailmanmestaruuden voittaneesta jääkiekkojoukkueesta, vaan se on tarina kansakunnasta, joka hakee oikeutta ikuisille Ruotsi-tappioilleen ja omille pettymyksilleen, kukin omista lähtökohdistaan. 

Yksinhuoltajaäiti Essi (Laura Birn) yrittää selvitä jääkiekkoa harrastavan poikansa harrastemaksuista, vaikka poika ei ole valmentajan (Samuli Edelmann) mukaan joukkueen lahjakkain pelaaja. 

Yksi kaveriporukka on sitä mieltä, että ruotsalaiset vievät naiset ja rahat  ja ovat muutenkin syynä elämän epäonneen. He haluavat kostaa hannuhanhille omalla tavallaan.

Toisen kaveriporukan jääkiekkojoukkueen kapteeni (Pekka Strang) tekee kuolemaa saattohoitokodissa.

Itse joukkueesta pääosassa on Leijonien päävalmentaja Curt Lindström (Jens Hulten). Varsinaisen MM-joukkueen näyttelijöiksi valittiin koekuvausten kautta lopulta 23 näyttelijää, joista osa tekee elokuvassa ensimmäisen roolinsa. 

Vuorosanoja on joukkueen pelaajista lähinnä Saku Koivulla (Jon-Jon Geitel), Ville Peltosella (Akseli Kouki), Timo Jutilalla (Joel Hirvonen), Raimo Helmisellä (Sebastian Rejman) ja Jukka Tammella (Lauri Tilkanen).

Elokuvassa kansalaisten ja joukkueen edesottamukset etenevät rinnakkain kohti suurta finaalia ja lopulta maailmanmestaruutta.

Ehkä 80-luvulla syntyneelle kyynelkanavat aukaisi kuitenkin se, kun 90-lukuiset lapsuusmuistot ja sielunmaisema marssitetaan silmien eteen. Autot, vaatteet, televisiot, musiikki, tekniikka, tyyli ja tietenkin tuo sunnuntai, kun tennareissa tarkeni kävellä ja kannoin ylläni suurella ylpeydellä Ville Peltosen HIFK:n pelipaitaa oli yhtäkkiä taas totta.

Ja tuo päivä, kun juoksimme kultaottelun jälkeen kavereiden kanssa kodista toiseen, riemu oli tarttuvaa ja sitä piti jakaa kollektiivisesti. Ja sohvalla istuvan isän ilme, kun ottelun tähdistökenttään valittu Ville Peltonen lähettää eräälle iisalmelaistytölle terveiset. 

Aleksi Mäkelän ohjaama elokuva herättää siis nostalgisia tunteita, mutta napakymppi se ei ole. Dialogi elokuvan monissa kohdin on takkuista, jopa epäuskottavaa. Myös elokuvajoukkueen riemu ja läpänheitto tuntuu enemmin vaivaannuttavalta kuin hauskalta (joksi kai se on tarkoitettu).

Leikkaukset alkuperäisen joukkueen pelipätkien ja vaihtoaitiostanäyteltyjen kohtausten välillä eivät toimi. Ehkä oikean joukkueen riemu on piirtynyt aikoinaan verkkokalvoille niin toteana, että minkään elokuvasuorituksen on sitä vaikea ylittää.

Elokuvan käsikirjoitus jättää hyvin vähän tilaa piilomerkityksille ja osa juonenkäänteistä on päälleliimattuja, mutta silti itken ilosta, haikeudesta ja nostalgiasta loppuun asti.  

Minulle 95 on hämmentävin elokuva hetkeen. 

Ensi-ilta 25.12